Vieraskynä: Miltä tuntuu, kuulostaa ja maistuu rugby-tunnelma walesilaisessa pubissa?

Rugby-areena, olut

Cymru am byth

Jos aloittaisin kuvailemalla, että tämän tarinan keskiössä oleva ottelu on kuin Suomi-Ruotsi jääkiekkomatsi, se antaisi vain haalean kuvan tulevasta. Kun urheiluselostaja itkee telkkarissa, että koko kansa on Kimi Räikkösen takana, niin ei se oikeastaan pidä paikkaansa. Veikkaan, että suurin osa suomalaisista ei välitä Räikkösen sijoituksista.

Mutta Walesissa, siellä kun puhutaan koko kansasta, puhutaan _koko_ kansasta. Varsinkin, kun Walesin rugbymaajoukkue kohtaa naapurinsa Englannin, on ottelua pohjustettu jo viikkoja etukäteen. Pelipäivän aamuna paikallislehden otsikko toteaa, että häviö Englannille olisi pahempaa kuin yksikään maailmanlopun asteroidi. Jep, sellainen on kuulemma parhaillaan suuntaamassa Maapalloa kohti, mutta pistetääs nyt asiat hei tärkeysjärjestykseen – tänään pelataan MM-rugbya! Englantia vastaan!

Olin saapunut reilun kymmenentuhannen asukkaan pikkukaupunkiin muutamaa päivää aiemmin Walesin pääkaupungin Cardiffin humusta. Viikkoa aiemmin olin käynyt katsomassa livenä pari MM-kisojen rugbyottelua, mutta Englanti-Wales -ottelun hetkessä loppuunmyydyistä lipuista ei kannattanut edes haaveilla. Mutta mitäpä väliä, ottelu näytettäisiin suorana missä tahansa pubissa. Pitäisi vain valita, mihin niistä astelen.

Majapaikkani sijaitsi luoteis-Walesissa, jossa Walesin oma kieli, kymri, on vallitsevampi kuin eteläosissa maata. Näillä seuduin myös kansallistunne on – jos vain mahdollista – vielä voimakkaampaa kuin etelässä. Siksipä ”aitoa paikallisuutta” etsivänä matkailijana suuntasin saamani vihjeen perusteella pubiin, joka tunnettiin pikkukaupungin sisälläkin poikkeuksellisen walesilaismielisenä ja kymrinkielisenä.

Pubissa minulle nyökkää tiskin takana nappisilmäinen pikitukka, ja kysyy kymriksi jotain. Oletettavasti juomatoivettani. Koska osaan sanoa kymriksi lähinnä hätänumeron (nau-nau-nau, kiitos poliisisarjan Y Gwyll), minun on pakko pahoitellen pyytää juomaani englanniksi.

Ei elettäkään kohti oluthanoja. ”Mitä väriä aiot pitää tänään ylläsi?”, pikitukka kysyy.

”Punaista, tietysti”, vastaan. Pikitukka sulaa hymyyn ja ryhtyy kaatamaan juomaa. Olen selvästikin tullut oikeaan pubiin.

Paikka on vielä lähes tyhjä, joten valkkaan hyvän paikan valtavan tv-ruudun edestä. Vähitellen väkeä alkaa saapua. Kaikilla punainen paita. Kaivan kassistani oman Walesin lipun esiin, takkini olen riisunut jo aiemmin, jotta pikitukkakin näkee maajoukkuepaitani. Vaihdan viestejä englantilaisen tuttavani kanssa. Olemme molemmat hermostuneita ja viestit ovat sen mukaisia. Olisi vähättelyä sanoa, että tunnelma pubissa on sähköinen. Huomaan, että jalkani taputtaa lattiaa. Vieressä istuva nainen hymyilee leveästi. ”Me too”, hän virnistää ja osoittaa tärräävää jalkaansa.

Peli alkaa. Englanti johti tiukkaa peliä alusta lähtien. Pöytiin kannetaan olutta. Lattioille kaatuu olutta. Voin rehellisesti sanoa, etten ole tätä peliä ennen, enkä sen jälkeen, kokenut vastaavaa huumaa. Rugbya. Huutoa. Epätoivoa. Lisää olutta. Rehellisesti voin sanoa myös, etten muista pelistä paljoakaan yksityiskohtia.

Paitsi noin viimeisestä kymmenestä minuutista. Yllättäen, Wales kirii kahden pisteen päähän. Sitten tasoihin. Pubin huuto on muuttunut kaikennieleväksi mölinäksi. Ja sitten.

Rangaistuspotku Walesille.

Potku tehdään puolesta välistä kenttää.

Pubissa voisi kuulla sen kuuluisan nuppineulan tipahtavan lattialle.

Potku lähtee… kaartaa…. kantaa… kantaa…. ja menee maaliin!

25-28! Paikka räjähtää! Ihmiset hyppivät sohvilla. Kaikki halaavat kaikkia. Minulle puhutaan kymriä. Huomaan itsekin puhuvani kymriä. Kukaan ei välitä. Peliä on jäljellä vielä muutama minuutti, mutta kukaan ei välitä siitäkään. Kun loppuvihellys lopulta tulee, alkaa pöydillä tanssiminen. Kaikki nauravat kuin uskonnollisen hurmoksen kourissa, Tom Jones pauhaa ja pubiväen karjuma ”Aiiii jaiii jaiiiiiiii Delilaaaaaaaah” kantautuu varmaan naapurikylään saakka. Minulta lähtee ääni.

Sanalla sanoen, meno on mielipuolista. ”Torilla tavataan” ja ”Den glider in” tungettuna yhteen pieneen walesilaispubiin.

Yht’äkkiä huomaan ihmismeren pyörityksessä pyörätuolissa istuvan vanhan miehen. Hänet on parkkeerattu sohvan päätyyn. Kumarassa oleva, vähintään 90-vuotiaalta näyttävä mies vaikuttaisi olevan yksikseen. Hän pitelee käsiään rinnallaan kuin itseään suojaten, kyynelet valuvat hänen silmistään. Menen kysymään, onko kaikki kunnossa. Eiväthän remuavat rugbyfanit ole tönineet häntä? Tarvitsisiko hän hieman happea ja tilaa? Ymmärrättehän englantia?

Mies katsoo ylöspäin minuun ja hymyilee. Kaikki on kuulemma hyvin. Entä kyyneleet?

”I’m just so, so happy. So happy.”, vanhus saa sanottua ääni murtuen.

Niin. Kerroinko jo, että isäntämaa Englanti tipahti kotikisoistaan Walesin voiton vuoksi.

Suolaa haavoihin, tai mannaa taivaasta. Riippuu kummalta puolelta rajaa asiasta kysyy.

Jos haluat itse kokeilla rugbyhuumaa ja katsoa Walesin pelejä, kannataa telkkarin ääreen hakeutua vaikka 2.6., kun Wales pelaa Etelä-Afrikkaa vastaan. Ottelu näytetään ainakin brittikanava Channel Fourilla ja SkySportin kautta. Seuraavalla viikolla Wales kohtaa Argentiinan.

Rugby-tunnelmasta kirjoitti: Siobhán

Berliini: Näin vietin viikonloppua ystävieni kanssa

Lähdin pitkästä aikaa reissuun ihan yksikseni. Siinä mielessä siis yksikseni, että olin lennolla yksin ja menin majapaikkaamme yksin.

Tämähän tarkoitti sitä, että en jaksanut ottaa mistään asiasta selvää etukäteen, vaan ajattelin, että kyllä minä varmasti lentokentältä majapaikkaan jollain tavalla pääsen.

Yksin matkustaminen on välillä ihan hauskaa ja stressitöntä, kun ei tarvitse huolehtia muista ihmisistä.

No. Tämän viikonloppureissun aloitus ei ollutkaan ihan niin hauska ja stressitön kuin alussa kuvittelin.

Metroliikenne oli osittain remontissa, joten vaihdoin metroa jokaisella pysäkillä. Kun pääsin perille, huomasin olevani väärässä paikassa, koska en ollut huomannut, että minulle oli ensin lähetetty väärä varausvahvistus ja perässä korjattu versio. Luonnollisesti katsoin vain ensimmäisestä varausvahvistuksesta tiedot majapaikan sijainnista.

Lisäksi henkilö, jonka piti tulla avaamaan minulle ovi, oli unohtanut avaimen kotiinsa. Päädyin siis melkoiseen nälkäkiukun tilaan ennen kuin pääsin perille majapaikkaamme.

Onneksi asunto oli mukava, ja Lidl lähellä.

Alkuperäinen syy Berliinin reissulle oli Thirty Seconds to Marsin keikka! Menimme paikan päälle varmuuden vuoksi taksilla, koska päiväinen sekoiluni joukkoliikenteen kanssa aiheutti hetkellisiä traumoja. Enkä tietenkään halunnut missata keikkaa.

Mercedes-Benz Arenalla myytiin keikkajuomiksi mm. tuollainen pikkuinen 0,75 l olut! Edelleen ihmettelen, miten neiti J selviytyi koko keikan ilman, että kävi vessassa!

Epäselvä kuva, mutta ihana Jared Leto. ❤

Yleisössä heilui monta Thirty Seconds to Marsin lippua. Se näytti tosi kivalta! Yhdessä kohdassa yleisöön tiputettiin monta jätti-ilmapalloa.

Jaredin kanssa lavalle päässyt berliiniläinen tyttö halusi omistaa biisin kaikille ihmisille, jotka uskovat unelmiinsa ja seuraavat niitä. Se oli siinä mielessä koskettavaa, että juuri nuo ajatukset ovat minulle tärkeitä Thirty Seconds to Marsin musiikkia kuunnellessani. Juuri siksi Jared Leto on mielestäni erittäin inspiroiva ihminen. Hän osoittaa, että kun seuraa unelmiaan ja tekee töitä niiden eteen, voi saavuttaa ihan mitä vaan. Thirty Seconds to Mars on voimamusiikkiani.

Seuraavana päivänä metroasemalle kävellessäni näin makkaran! Tietenkin halusin mennä tarkemmin katsomaan, mikä tämä edessä siintävä makkara oli…

No. Makkaran ymmärrän aina ja erityisesti Saksassa, mutta joulupukki ja hehkuviini toukokuussa ovat ehkä vähän väärässä paikassa.

Siellä olisi päässyt myös kuumailmapallolennolle. Tai ei oikeastaan lennolle, koska kuumailmapallo oli kiinnitetty vaijerilla maahan, mutta yläilmoihin kuitenkin. En saanut ketään houkuteltua mukaani korkeuksiin, joten se jäi kokematta. Ehkä seuraavalla kerralla.

Mikäli sinua kiinnostaa, niin lisätietoja kuumailmapallosta on täällä:

https://air-service-berlin.de/en/welt-balloon/

Samaisessa paikassa oli myös Trabeja. Niilläkin olisi päässyt ajelemaan, mutta jätimme senkin väliin.

Mikäli sinua kiinnostaa, niin täältä löytyy tietoa: http://www.trabi-world.com/

Berliinin reissun toinen tarkoitus oli nähdä ystäviä. Neiti J ja Neiti N asuvat Saksassa, joten heitä ei mitenkään liikaa näe livenä. Netissä sen sijaan kyllä näkee. Siitä syystä ei tarvinnut turhaan kysellä kuulumisia, vaan siirryimme suoraan puhumaan kakkajuttuja.

Tähän liittyen: Aamiainen on päivän tärkein ateria. Me suosimme reissullamme kahta aamiaista. Ensimmäisen söimme majapaikalla ja toisen aamiaisravintolassa. Miksi tyytyä yhteen?

Kun kävelimme aamiaispaikalta pois, oli pakko pysähtyä ottamaan kuva tästä. Aika monimuotoinen konsepti: kaljaa, burleskia, live-musiikkia, disco ja porno-karaoke! Tästä paikasta saa siis varmasti kaiken, mitä ihminen vain keksii haluta.

Valitettavasti paikka oli tuohon aikaa suljettu.

Aamiaiselta kävelimme Biergarteniin. Berliinissä ei ollut ihan niin lämmin kuin olimme etukäteen olettaneet, mutta auringossa oli joka tapauksessa varsin kesäinen tunnelma.

Auringonvalon voi hyödyntää siten, että ottaa omituisia taidekuvia.

Tai sitten aurinkoa voi paeta pukeutumalla kokonaan huiviin.

Pöydän alle katsoessamme totesimme, että kukaan meistä ei ole korkokenkäihminen.

Tästä tuli mieleeni keskustelu, jonka kävimme Vappuna neiti E:n kanssa:

”Mä en ymmärrä, miten jotkut naiset voivat näyttää aina niin kauniilta ja freeseiltä. Itsellä on aina naama punainen ja meikit levinneet, kun pääsen paikan päälle.”

”No, he eivät varmaan kiirehdi viime tingassa pikakävellen 2 kilometrin päähän.”

”Niin, he käyttävät varmaan kuskia.”

”Niin tai taksia.”

Joo. Me tykkäämme kävellä. Tennarit toimivat siinä tarkoituksessa varsin hyvin.

Tämä liikennevalomies aiheuttaa minussa kerta toisensa jälkeen huvitusta.

Neiti J sai avopuolisonsa kautta diilattua meille bussiliput turistibussiin. Bussikierros oli kolmantena päivänä varsin sopivaa ajanvietettä. Olimme vain sen verran väsyneitä, ettemme jaksaneet jäädä missään pois ja lopulta alkoi nukuttaa vielä enemmän. Kätevä tapa kuitenkin nähdä Berliinin tärkeimmät nähtävyydet.

Neiti E totesi, että Berliini on yllättävän vihreä kaupunki. Se on ihan totta. Puistoja ja nurmikoita on paljon. Se on yksi asia, joka erottaa Berliinin muista Euroopan pääkaupungeista.

Ja erottuuhan se muutenkin. Graffiteja, joiden edessä hölmöillä, on paljon.

Berliiniä ei suotta ajatella stereotyyppisesti taitelijoiden ja hipstereiden unelmapaikaksi. Kyllä se sitä ihan oikeasti taitaa olla.

Minä olin viimeisenä iltana niin väsynyt, että kun muu seurue lähti tutustumaan jätti-mojitoihin, minä lähdin majapaikkaamme syömään irtokarkkeja.

Vähitellen yritän oppia, että myös lepääminen on tärkeää – oli sitten kotona tai reissussa.

Berliinistä tykkään joka kerta enemmän, joten tämä ei varmasti ollut viimeinen kohtaamiseni  kaupungin kanssa.

Lue myös matkavinkit:

7 +1 vinkkiä: Mitä Berliinissä kannattaa tehdä?

Hostellivinkki Berliiniin

Muita Berliinissä kirjoittamiani matkatarinoita:

Ensivaikutelmani Berliinistä: Ruma mutta persoonallinen

Berliini: Miten sujui juhannusaatto?

Berliini: Ei niin tyypillinen juhannuslauantai

Poseerauksia punaista graffitiseinää vasten

Vieraskynä: Kohtaaminen irlantilaisen Jimmyn kanssa

 

Siinä se on, kirjelokerikossani arvopaikalla. Jimmyn kirje. Tai siis, minun kirjeeni Jimmylle. Paikallinen posteljooni Donegalin pohjoisosissa ei vain koskaan saanut toimittettua sitä Jimmylle asti. Kun kirjeeni olivielä matkalla, Jimmy siirtyi ajasta ikuisuuteen. Rauhallisesti nukkuessaan, näin kuvittelen, kotonaan.

Jimmyn kotikylä on juuri sellainen irlantilaiskylä, joita näkee elokuvissa tai tv-sarjoissa, eikä katsoja voi olla aivan varma, onko kyseessä käsikirjoittajien kokoama unelma kliseitä, vai todellinen paikka. Useamman bussinvaihdon jälkeen viimeinen etappi lähikaupungista huristellaan postiauton kyydissä. Tosin ”kaupunki” on tässä tapauksessa hieman venytetty käsite, sillä Killybegsissä on noin tuhat asukasta. Postiautossa vieressäni istuu maaseutua kylästä toiseen kiertävä pappi, sillä näillä karuilla nummilla ei jokaiseen kylään riitä omaa hengenmiestä. Loputtomien mutkien ja ”Ei tällaisia maisemia olekaan” -hetkien jälkeen auto pysähtyy tienristeykseen. Vasemmalle kaartuvan tien varressa on kourallinen taloja, oikealle johtavan tien varressa vielä vähemmän. Taustalla kohoaa vihreän ja ruskean sävyissä koreileva jylhä vuorenharju.

Majapaikkani on jossain kyläpahasen toisella puolella, korkeamalla rinteillä. Isäntä soitti postiautomatkan aikana, että turhaan lähtisin kävelemään yksikseni nummille, kun sääkin on mitä on – hän nappaisi minut kyytiinsä käytyään asioilla Killybegsissä. Voisin odotella ”Biddyn paikassa”. Hän kyllä tunnistaisi minut, pistäisin silmään kyläläisten keskellä tarpeeksi hyvin, hän nauraa luurin toisessa päässä.

”Biddyn paikka” on yksi kylän kolmesta pubista. Niiden lisäksi pääkadun varrella on postitoimisto, hautausmaa sekä suomalaisen perusärrän kokoinen ruokakauppa. Postiauto jatkaa matkaa. Kylänraitti on hiljainen. Kolmen lampaan lauma lampsii hitaasti keskellä tietä. Puren huultani, etten hihittäisi näylle. Nappaan rinkkani ja astun sisään Biddyn pubiin.

Olen kirjaimellisesti tupsahtanut amerikkalaiseen nostalgiannälkäiseen elokuvaan. Tuli lämmittää turvetakassa, paikalliset äijänturjakkeet istuvat tweedlätsät päässään. Ikkunoista siivilöityvä valo tekee paikasta leppoisan. Lämpimän ja pehmeän. En ole ehtinyt ovelta askeltakaan, kun käsivarteeni nappaa kumara, lähes hampaaton ja tuikkivasilmäinen vanhus. ”Ah but you look like you could use a dance!”, mies lohkaisee. Aksentti on niin paksua, että lauseen varsinaisen sisällön joudun suurimmaksi osaksi päättelemään. Vastausta ei odotella, sillä minua pyöritetään jo puulattialla ympäri. Ikäisekseen mies on yllättävän ketterä.

Saan jotenkin toppuuteltua isommat tanssit, ja tilattua oluen. Vanhus esittäytyy Jimmyksi. Hän kertoo olevansa entinen tweedinkutoja; ammatti lähestulkoon rampautti hänen kätensä. Nivelrikkoiset sormet ovat vääntyneet kivuliaan näköiseen asentoon, mutta Jimmy kohauttaa olkapäitään. Menneet ovat menneitä. Enemmän häntä kiinnostaa, mitä teen heidän kylässään keskellä syksyä. Turistit kun käyvät täällä kesäisin, viikkoja aiemmin. ”Olet ainoa ulkopuolinen täällä nyt”, Jimmy nauraa.

Ehkä juuri siksi Jimmy adoptoi minut seuraavaksi seitsemäksi päiväksi. Perheensä viimeinen mies huolehti minusta kuin omastaan. Asetuttuani taloksi lähden muutaman päivän kuluttua päivävaellukselle läheiseille rinteille. Kuten niin usein Irlannissa, upea aurinkoinen sää muuttuu nopeasti ja huomaan seisovani poluttomalla nummella hernerokkasumussa. Kättä pidemmälle on vaikea nähdä, ja harvakseltaan ripotellut opaspaalut ovat näkymättömissä. Koitan päätellä reittiä mudassa nipin napin erottuvien vanhojen kengänjälkien perusteella, satunnaisten lampaiden määkiessä kauempana, jossain sumun keskellä.

Kun lopulta löydän takaisin kylään johtavan polun ja laskeudun kohti asutusta, Jimmy seisoo ensimmäisten rakennusten kohdalla vastassa. ”Olitko sinä juuri nyt tuolla ylhäällä”, hän kysyy ja osoittaa kohti nummia. ”Tässä säässä? Nyt tarvitset kuumaa viskiä”, hän jupisee, ja taluttaa minut takaisin Biddy’siin.

Viikko kuluu kuin siivillä. Päivisin kiipeilen ja kompuroin rinteillä, iltaisin istun Biddy’sin penkeillä, paikallisia muusikoita kuunnellen ja Jimmyn seurasta nauttien. Nauran ja tanssin. Viimeisenä iltana pubi on ammuttu täyteen. Musiikki soi, olut virtaa ja minä mietin, miten maltan nousta aamulla postiauton kyytiin. Jossain vaiheessa iltaa Jimmy muuttuu oudon vakavaksi. Hän kertoo piipahtavansa kotonaan, mutta vannottaa, etten lähde nukkumaan ennen kuin hän palaa.

Tultuaan takaisin hän istuu viereeni ja sujauttaa nopeasti käteeni jotain. ”Älä näytä tätä muille, kylän naiset rupeaisivat vain juoruamaan.” Kourassani on ruskea kirjekuori, jonka päällä on Jimmyn nimi ja osoite, vanhan miehen horjuvalla käsialalla kirjoitettuna. ”Kun pääset kotiin, kirjoita minulle, niin tiedän että olet turvassa”, Jimmy vannottaa kuiskaten. Seuraavaksi hän ojentaa oljenkorsista ja mustasta sähköteipistä kootun ristin. ”Tämä on Pyhän Brigidin risti. Hän on matkaajien suojeluspyhimys. Tein tämän sinulle, pidä risti repussasi, niin Brigid suojelee sinua aina”, Jimmy selvittää. En tiedä, mitä sanoa. Yritän kiittää, mutta pala kurkussa painaa minut mykäksi. Pubi sulkee lopulta ovensa. Jimmy lähtee kotiinsa, minä kävelen majapaikkaani taskulamppuni kanssa. Välillä sammutan sen, ja katson niska kenossa upeaa tähtitaivasta pimeyden keskellä.

En enää näe Jimmyä. Aamun postiauto vie minut takaisin isompiin kaupunkeihin, ja lopulta viikon kuluttua kotiin. Kirjoitan hänelle heti kotiinpäästyäni. En koskaan saa vastausta. Alkuun olen pettynyt. Lopulta viikkojen ja kuukausien kuluttua ajattelen, että ehkäpä Jimmylle vain riitti tieto siitä, että Pyhä Brigid saattoi minut turvallisesti kotiin.

Sitten saan Suomen postilta virallisen kirjeen.

Sen sisällä on Jimmyn kirje, ja kuoren päällä on Irlannin postin vaaleanpunainen tarra. ”Palautetaan lähettäjälle. Vastaanottaja menehtynyt.” Kirje oli saavuttanut Jimmyn kylän, muttei enää Jimmyä. Irlantilaisposti palautti sen Suomeen, jossa Posti puolestaan odotti lain vaatiman ajan, ennen kuin avasi kirjeeni ja löysi kirjeessä olevan osoitteeni. Lopulta kirje saavutti taas minut. Jos olisin tajunnut kirjoittaa osoitteeni kuoreen, kirje olisi palautunut minulle nopeammin.

Lasken päiviä ja vertailen aikajanoja.

Jimmy on kuollut vain päiviä lähtöni jälkeen.

Aion palata vielä Jimmyn kylään. Kylän hautausmaa ei ollut kovinkaan iso. Löydän kyllä hänen hautansa.

Jimmyn tarinan kirjoitti: Siobhán

USA Road Trip 2017: Viinitiloja ja ensimmäinen yö luonnossa

Minulla oli aika vähän toiveita Road Tripin suhteen etukäteen. Yksi toive oli kuitenkin se, että kävisimme viinitiloilla. Lähdimme Deltasta kohti vuoria ja alkumatkasta pysähdyimme parille viinitilalle.

Viinitilalla omistajat esittelivät viinejä. Erilaisten viinien maistaminen maksoi 5-10 dollaria, mutta jos osti viiniä mukaan sai maistelun ilmaiseksi tai edullisemmalla. Käytännöt vaihtelivat viinitiloittain.

Stone Gottage Cellars oli sympaattinen pieni paikka, jossa viininmaistelijoita varten oli hankittu viinitarhan laitaan bajamaja.

Samalla alueella oli useita eri viinitiloja, ja samaan aikaan viinejä maistelemassa oli ihmisiä, jotka kiersivät viinitiloja polkupyörällä. Se olisi ollut varmasti tosi mukava pyöräretki!

Jos suunnittelet viinimatkaa tuohon suuntaan, niin lisätietoja North Fork Valleyn viinitiloista voi lukea täältä: http://westelksava.com/

Meidän matkamme jatkui kohti vuoria. Ella ja Chrisu olivat koko alkumatkan puhuneet siitä, että osa öistä nukutaan leirintäalueella. Jännitin sitä vähän, koska en tiennyt yhtään, mitä odottaa.

En halunnut raahata Suomesta mukaani telttaa, joten ostin Walmartista edullisimman mahdollisen teltan leiriyömajakseni.

Matkan varrella pysähdyimme Carbondalessa, joka oli söpö pieni kaupunki.

Road Tripillemme oli tyypillistä, että pysähdyimme jossain joko lounaalla tai hakemassa kahvia. Samalla kävelimme jonkin aikaa ihmetellen kaupunkia, johon olimme päätyneet. Se on muuten erikoista, miten ”coffee to go” muodostui ihan perusjutuksi jokaiselle päivällemme. Niin sitä ihminen imee kulttuurin itseensä, hehee.

Alusta asti olimme sitä mieltä, että Colorado on ihana!

Kuljimme Aspenin kaupungin ja metsien ohitse. Aspenissa on yksi tunnetuimpia laskettelukeskuksia ja koko alue on erityisesti rikkaiden ihmisten suosiossa.

Niin. Karhut. Niistä oli ollut kyllä puhe, mutta kyllä nuo varoitustaulut silti vähän yllättivät.

Kaikki ruoka ja vesi piti pakata karhukaappeihin aina, kun niitä ei käyttänyt. Karhukaappi on siis kaappi, jonka saa sillä tavalla lukkoon, ettei karhu osaa sitä avata.

Teltaan ei saanut viedä mitään tuoksuvaa, eikä saanut yöpyä samoissa vaatteissa, missä teki ruokaa. Me olimme näiden ohjeiden kanssa tosi tarkkoja, koska emme halunneet ottaa riskiä. Käytännössä minulla oli teltassa vain yövaatteet, makuupussi, makuualusta, kirja, kännykkä ja taskulamppu. Kaikki muu oli karhukaapissa tai autossa.

Joissain ohjeissa sanottiin, että autoonkaan ei saisi jättää mitään tuoksuvaa, mutta kyllä meillä siellä saattoi olla esimerkiksi aurinkorasvaa ja muuta kosmetiikkaa. Ruuat kyllä pakkasimme aina karhukaappiin.

Leirintäalue on osittain erilainen käsite Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Tämä ensimmäinen leirintäalue oli käytännössä tien varrella metsässä oleva alue, johon oli varattu muutama auto- tai telttapaikka. Yhdysvalloissa ei ole jokamiehen oikeuksia, joten sen suhteen tulee olla tarkka, missä yöpyy.

Tällä leirintäalueella ei ollut henkilökuntaa, joten maksu jätettiin postilaatikkoon. Leirintäalueyöt maksoivat paikasta riippuen 20-30 dollaria/paikka. Se oli siis ehdottomasti edullisin yöpymismuoto.

Leirintäalueella oli jokaiselle oma paikka, jossa oli pöytä, grillipaikka ja karhukaappi. Joissain paikoissa karhukaapit olivat jaettuja, mutta pöytä ja grillipaikka olivat aina omia.

Yhteisiä vessoja oli muutama, ja ne olivat aina siistejä. Osassa oli käsille vesipesupaikka, osassa ei. Samoin vesipisteen suhteen oli vähän vaihtelevaa, oliko vesipisteessa oleva vesi juomakelpoista vai ei. Siksi yleensä tankkasimme kaikki kanisterit täyteen aina, kun oli juomakelpoista vettä saatavilla.

Kävimme Ellan kanssa lyhyellä iltakävelyllä tutkimassa leirintäalueen läheisiä maastoja. Olimme erittäin hämmentyneitä siitä, miten vihreäksi ja metsäiseksi maisemat olivat muuttuneet. Aavikko oli takanapäin.

Aamupäivällä viinitilalta ostettu tuliainen korkattiin tuomaan rohkeutta ensimmäiseen yöhön karhujen mailla.

Kotoisia kasveja bongattu!

Behind the scenes: Näin tehdään kuvia blogipäivityksiin!

Ilta päättyi makkaranpaistoon. Auringon laskettua leirintäalueella oli täysi pimeys, joten ei auttanut muu kuin kömpiä telttaan ja nukahtaa.

 

Road Tripin aiemmat kirjoitukseni:

Los Angeles & Hollywood-kupla

Joshua Tree & täydellinen aavikkoelämys

Historic Route 66

Hetki, jona rakastuin Arizonaan

Antelope Canyon oli matkan erikoisin luonnonihme

Grand Canyon

Viisi syytä rakastaa Arizonaa

Zionin kansallispuisto ja ei muuta ku jokeen vaan!

Bryce Canyon

Capitol Reefin kansallispuisto

Moab & upea illallinen The Cowboy Grill -ravintolassa

Tyypillinen Road Trip -päivä Utahissa

4th of July toi meidät Coloradoon

USA Road Trip 2017: 4th of July toi meidät Coloradoon

Nyt on maaliskuun 4. päivä, eli tasan kahdeksan kuukautta sitten olimme Yhdysvalloissa juhlistamassa heidän Itsenäisyyspäiväänsä. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että siitä on jo kahdeksan kuukautta! Aika kuluu, enkä ole kertonut matkasta vielä puoliakaan…

Kun selasin kuvia, mietin, mistä ihmeestä nämä on otettu. Hetken mietittyäni tajusin, että Coloradosta tietenkin. Näihin kuviin on tallennettuna yksi olennainen osa Coloradon ydintä.

Colorado toi eteemme vihreyttä monellakin eri tavalla. Kuivien kivi- ja hiekkamaisemien jälkeen Colorado oli kirjaimellisestikin virkistävää vaihtelua.

Ulkoilmaelämä, vihreys, salaatit ja muut terveysruuat kuuluvat Coloradoon. Siellä asuu Yhdysvaltojen laihimmat ja tästä syystä varmaan myös parhaiten voivat ihmiset.

Niin ja kannabis. Se on laillista Coloradossa. Yövyimme yhden yön Ellan ja Chrisun kaverin luona. Hän kertoi, että kun kannabis laillistettiin Coloradossa, on siitä saatu niin paljon verotuloja, että niillä kunnostetaan teitä. Se oli ihan totta, että tietöitä oli kaikkialla. Siinä on yksi näkökulma siihen suuntaan, että kannabiksen laillistamisesta voisi olla valtiolle myös hyötyä.

Me mietimme etukäteen aika paljon, että miten voisimme juhlistaa Yhdysvaltojen Itsenäisyyspäivää asianmukaisella tavalla. Yhtenä vaihtoehtona mietimme, että olisimme mennään sohvasurffaamaan ja sitä kautta mahdollisesti päässeet osaksi yhdysvaltalaista juhlaperinnettä. Tämä ei kuitenkaan toteutunut.

Päädyimme Deltaan. Siellä oli suunnilleen koko kaupugin perheet kokoontuneet tämän lammen äärelle piknikille. Piknik-tarjoilut olivat aika suureellisia. Monella oli mukana isot kaasugrillit, joissa valmistettiin tietenkin hodareita. Toiset olivat taas tyytyneet hakemaan juhlaruokaa McDonalds’ista.

Huomionarvoista oli se, että en nähnyt ainuttakaan alkoholipulloa tai -tölkkiä kenenkään kädessä.

Kävelimme lammen rantaa ja olimme hieman kateellisia siitä, ettemme itse olleet tajunneet varautua piknik-eväin. Emme myöskään jääneet odottamaan ilotulitusta, joka ammuttaisiin lammen yläpuolelle.

Sen sijaan palasimme motellillemme ja ihailimme ilotulitusta motellin pihasta. Vaikka Delta on tosi pieni kaupunki, niin ilotulitus kesti pidempään kuin olen missään muualla ilotulituksen nähnyt kestävän.

Ilotulituksen jälkeen menimme nukkumaan ja valmistauduimme tutustumaan Coloradoon paremmin. Jo ensimmäinen päivä toi hyvin fiiliksen tästä osavaltiosta.

 

Road Tripin aiemmat kirjoitukseni:

Los Angeles & Hollywood-kupla

Joshua Tree & täydellinen aavikkoelämys

Historic Route 66

Hetki, jona rakastuin Arizonaan

Antelope Canyon oli matkan erikoisin luonnonihme

Grand Canyon

Viisi syytä rakastaa Arizonaa

Zionin kansallispuisto ja ei muuta ku jokeen vaan!

Bryce Canyon

Capitol Reefin kansallispuisto

Moab & upea illallinen The Cowboy Grill -ravintolassa

Tyypillinen Road Trip -päivä Utahissa

Sisilia: Päiväretki Syrakusaan

syracusa1syracusa2syracusa3

Viime aikoina minulla on ollut ihan hirmu kova ikävä Italiaan! Olen paikannut sitä ikävää järjestelmällä karnevaalitanssit ja ostamalla monta pulloa Proseccoa. Maaliskuun perinteinen Italian matka jää kokematta, koska mokasin aikataulujeni kanssa. Surettaa.

Todennäköisesti kuitenkin pääsen Italiaan heinäkuussa. Vasta heinäkuussa! Huoh. Siihen asti ei auta kuin muistella aiempia matkoja.

syracusa4syracusa5

Vuosi sitten maaliskuussa olimme neiti E:n kanssa Sisiliassa. Yhtenä päivänä päätimme lähteä junalla Cataniasta Syrakusaan. Junamatka ei kestänyt kuin reilun tunnin yhteen suuntaan, joten Syrakusa oli oikein sopiva päiväretkikohde.

syracusa25

Heti Syrakusaan päästyämme oli selvää, että sinne lähteminen oli tosi hyvä idea! Pieni merenrantakaupunki oli aivan erilainen kuin Catania. Valkoinen kivi, pikkukaupunkimaisuus, upeat maisemat ja tuoreista hedelmistä puristettu mehu tekivät heti meihin vaikutuksen.

syracusa17syracusa24syracusa23

Syrakusan vanhaa kaupunkia pystyi hyvin kiertää kävellen. Kävelyä päivän mittaan tulikin varmasti usea kilometri, mutta ei se noissa maisemissa haitannut yhtään.

Ennen kävelyä söimme todennäköisesti jotain todella hyvää pastaa, jossa oli mereneläviä. Sen täytyi olla niin hyvää, että ei malttanut edes kuvaa ottaa. Neiti E on opettanut minut syömään mm. simpukkapastaa, ja yhtenä päivänä jopa haaveilin siitä. Ei se kuitenkaan ole ihan sama missään muualla kuin Italiassa.

syracusa6syracusa7

syracusa10

syracusa13

Rakennukset, kapeat kujat ja autottomuus muistuttivat minua Venetsiasta.

Ennen Sisiliassa vierailemista olin kuvitellut, että Sisilia eroaisi muusta Italiasta paljon. Kun olen tavannut sisilialaisia ihmisiä, he ovat aina korostaneet olevansa Sisiliasta – ei Italiasta. Kuitenkin siellä ollessani kaikki näytti minulle Italialta. Luultavasti en ole niin syvällä sisällä italialaisessa kulttuurissa, että osaisin nähdä, miksi Sisilia ja Italia ovat eri asioita. Todennäköisesti kyse on ainakin osittain hyvin vahvasta kotiseutuidentiteetistä, joka on kaikilla italialaisilla kotipaikasta riippumatta. Italia on kuin monta eri maata heille itselleen, mutta näin vierailijan näkökulmasta se on yksi ja ainoa.

syracusa19syracusa16syracusa8

Ei niin yllättäen päädyimme kävelyn päätteeksi Aperol Spritzin ääreen. Aikamoiset hipsterilasit jopa Sisiliassa!

syracusa20

Aperol Spritzin kanssa kuuluu syödä italialaisia alkupaloja.

syracusa11

Koko rantakatu oli täynnä erilaisia baareja ja ravintoloita. Valitsimme yhden niistä ja jäimme odottamaan auringonlaskua. Niin idyllistä, että hattaratkin karehtivat.

syracusa14syracusa9

Auringon laskettua kävelimme rautatieasemalle ja lähdimme junalla takaisin Cataniaan.

syracusa15syracusa18syracusa21

Sirakusa oli ehdottomasti vierailun arvoinen paikka!

Se oli täysin erilainen kuin Catania. Ainakin vanhan kaupungin osalta. Catania on suurkaupunki, jossa ihmiset elävät normaalia elämää.

Syrakusa on turistikaupunki, jossa voi elää yhden päivän upeissa taikamaisemissa. Tästä syystä en välttämättä majoittuisi Syrakusassa, mutta kävisin siellä ehdottomasti uudelleen päiväretkellä.

Samalta matkalta kirjoitin myös, miten kiipesimme Etnalle. 

USA Road Trip 2017: Tyypillinen road trip -päivä Utahissa

Tämä päivitys sisältää sekalaisia kuvia Utahista ja ajatuksia siitä, millainen oli meidän tyypillinen road trip -päivämme. Suurin osa päivistä oli täynnä liikettä – pääasiassa autolla. Olemme kaikki luonteeltamme sellaisia ihmisiä, jotka elävät ylipäätään tosi aktiivista elämää, joten emme me reissullakaan paljon paikallamme olleet.

Kuvassa on tyypillinen yhdysvaltalainen asuntoauto. Tämän auton perässä on polkupyöriä, mutta joidenkin asuntoautojen perässä oli henkilöauto. Tämä johtuu siitä, että leirintäalueelle ajettaessa voi jättää asuntoauton paikalleen ja lähteä kiertämään ympäristöä henkilöautolla. Tässä tapauksessa kyseessä on varsin reippaita leiriytyjiä, koska mukana on vain polkupyörät.

Usein lähdimme aamulla ajamaan seuraavaan määränpäähän, ja pysähdyimme matkalla kävelemään jonnekin. Utahissa tosin teimme niin, että majoituimme Lazy Lizard Hostellissa Moabissa kolme yötä ja kiersimme päivisin kaikki lähellä olevat kansallispuistot. Majoitus oli todella edullinen ja ihan mukava. Lisäksi lähialueilla oli niin paljon nähtävää, että emme edes ehtineet nähdä kaikkea.

Luonnon ihmeitä kohtasimme joka päivä. Se oli myös meidän reissumme tarkoitus, että näemme mahdollisimman paljon erilaisia luontokohteita. Ei ollut siis kyse mistään biletysreissusta, jolloin olisi varmaan tullut käytyä aika erilaisissa paikoissa.

Maastopaloja on Yhdysvalloissakin paljon. Smokey on tehnyt töitä sen eteen, että metsissä kulkevat ihmiset olisivat vastuullisempia sen suhteen, että maastopalot eivät syty heidän vuokseen. Smokeyn työllä on ollut hyvä vaikutus, ja maastopalot vähenivät, kun hän tuli kuvioihin.

Välillä maisemat olivat aika päätähuimaavia, kun katseli alaspäin. Itse en ollut kuskina, mutta autolla oli kuulemma hyvä ajaa. Kaikki autothan ovat automaattivaihteisia, joka tekee ajamisesta jonkin verran rennompaa. En silti tiedä, miten itse suhtautuisin korkealla ajamiseen, kun minulla on jonkinlainen korkeanpaikankammo. Toisaalta ajaessa maisemia ei välttämättä huomaa samalla tavalla kuin kyydissä istuessa.

Olimme niin pitkään kuivassa kivimaisemassa, että vihreiden paikkojen näkeminen tuntui oudolta ja tervetulleeltakin. Vaatetuksen suhteen ei kauheasti muuta miettinyt kuin, että on tarpeeksi vähän vaatetta päällä ja pää suojattuna. Kunnollinen aurinkorasva oli myös täysin ehdoton. Minulla oli mukana suihkutettavaa aurinkorasvaa vartalolle, aurinkovoidetta kasvoille ja vielä aurinkorasvatikku, jolla pystyi lisäämään rasvaa helposti esimerkiksi korviin ja kasvoille. Tikku oli myös kätevä ottaa mukaan kävelylle, jos halusi lisätä aurinkosuojaa kesken kävelyn.

Yleensä söimme aamiaisen majapaikassamme, mutta yhden poikkeuksen teimme Utahissa. Torreyssa oleva Capitol Reef Inn & Cafe oli sympaattinen paikka, josta sai todella hyvän aamiaisen. Kyllähän quesadillat ovat ihan pätevä aamiainen kelle tahansa! Lisäksi kahvilan vieressä oli myytävänä erilaisia navajojen tekemiä tuotteita. Harmittaa näin jälkikäteen, kun en ostanut mitään.

Motelleissa oli yleensä ihan ok aamiainen, jolla pärjäsi aamun. Yleensä se oli leipää ja kahvia. Joskus saattoi olla yogurttia tai puuroakin. Hostellissa ei ollut lainkaan aamiaista, mutta siellä oli jääkaappi, joten pystyimme tekemään oman aamiaisen. Leirintäalueilla leiriytyessämme söimme luonnollisesti myös oman aamiaisen, joka oli usein puuroa ja leipää.

Välillä maisemat olivat niin upeita, että täytyi pysähtyä keskelle tietä ottamaan kuva. Huomatkaa uhkaavat sadepilvet. Sateen uhkaa ei ollut näkynyt Californiassa, Arizonassa tai Utahissa aiemmin. Sitä alkoi jo vähän kaivatakin.

Tosi monena päivänä kävelimme jossain käsittämättömissä maisemissa. Nämä kuvat ovat Island in the Skylta.

Nämä kuvat taas ovat Mesa Archilta. Emme tehneet kovin pitkiä kävelyitä Californiassa, Arizonassa ja Utahissa, koska oli yksinkertaisesti liian kuuma. Pienikin kävely vaati mukaan paljon vettä ja monta pysähdystä. Onneksi Yhdysvalloissa on tosi helppo kulkea myös autolla kauniille näköalapaikoille.

Näissä maisemissa on kuvattu joku tv-sarja ja elokuva – tai useampi. Ella ja Christian ovat tv-sarja- ja elokuvafriikkejä. He yrittivät kovasti kertoa ja suositella minulle eri sarjoja ja elokuvia, mutta enhän minä enää muista kuin Westworldin. Sitäkään en ole vielä katsonut. Itse katson lähinnä Supernaturalia, ja siihen perustuu kaikki tietämykseni Yhdysvalloista. No okei, olin katsonut juuri myös Ranchia.

Niinä päivinä, kun olimme jossain kaupungissa, menimme paikalliseen panimoravintolaan. Niitä oli muuten monta joka paikassa!  Tässä kuvassa on suurin mahdollinen annos erilaisia oluita, joita Utahissa voi tarjoilla kolmelle hengelle kerralla. Tämän jälkeen oli turvallista ajaa takaisin hostellille.

Itse en ole mikään oluen ylin ystävä, mutta tykkäsin kyllä siitä, että oluita pääsi maistelemaan pieninä annoksina. Opin matkan aikana, että sourit ovat eniten minun makuuni. Se johtuu varmaan siitä, että ne maistuvat eniten siideriltä. Kaikista vähiten tykkään lagereista.

Nämä kuvat ovat Archesin kansallispuistosta. Matkalle oli kirjoitettu ohjeita, että arkkien päälle ei saa mennä istumaan tai seisomaan. Se olisikin aika surullista mutta ei kovin yllättävää, jos jokin luonnonkohde romahtaisi ihmisen typeryyden vuoksi. Täällä oli aika paljon muita ihmisiä meidän lisäksemme, mutta jotenkin olen onnistunut ottamaan kuvia ilman ihmisiä. Monessa paikassa saimme kyllä olla melko rauhassa.

Jättäessamme Utahin taaksemme palasimme Moabissa olevaan The Cowboy Grill -ravintolaan ottamaan kuvia pihassa olevista autoista. Ylipäätään näin matkan aikana enemmän kauniita ja kalliita autoja kuin koskaan aiemman elämäni aikana yhteensä!

Bye bye Utah, seuraavaksi suuntasimme Coloradoon!

 

Road Tripin aiemmat kirjoitukseni:

Los Angeles & Hollywood-kupla

Joshua Tree & täydellinen aavikkoelämys

Historic Route 66

Hetki, jona rakastuin Arizonaan

Antelope Canyon oli matkan erikoisin luonnonihme

Grand Canyon

Viisi syytä rakastaa Arizonaa

Zionin kansallispuisto ja ei muuta ku jokeen vaan!

Bryce Canyon

Capitol Reefin kansallispuisto

Moab & upea illallinen The Cowboy Grill -ravintolassa

Ei niin kiiltokuvamainen tanssimatka Tukholmaan: kuvareportaasi

Torstai-iltapäivä & Kupittaan asema: Nenä vuotaa kuin jonku vanha ja härski suomalainen sanonta. Riittääköhän nenäliinat lentokentälle asti?

Torstai-ilta ja lentoasema: Vielä on nenäliinoja jäljellä. Söimme tanssireissuille tyypillisen terveysaterian. Se on, kun liikkuu, niin ei ole väliä mitä syö, eikun ei se ihan niin tainnutkaan mennä? Jostain syystä roskaruoka on liian usein totuus siitä, mitä tanssimatkoilla syödään.

Torstai-ilta ja lentokone: Olin unohtanut, että SAS tarjoaa ilmaisen teen tai kahvin. Litkin teetä flunssaisena ja mietin: ”Jossain syvällä sisälläni on kaunis ja hyvinvoiva tanssija.”

Torstai-ilta ja Scandic Infra City, Tukholma: Meillä on luksus-huone viidelle hengelle! Nyt oli tarkoitus valmistautua tanssimaan, mutta juon teetä ja valmistaudun nukkumaan. 😢

Edelleen torstai-ilta ja Scandic Infra City: Nyt olisi aikaa lukea, mutta surettaa ja harmittaa. Mun piti olla tänään pre-partyissa laittamassa jalalla koreasti reilusti yli puolen yön. Siks tulin tänne lentäen jo torstai-iltana, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli tulla laivalla. Argh. Onneksi en ole ilmoittautunut huomiselle intensiivikurssille, kun olo on näin heikko.

IMG_5043

Perjantai-aamu ja Scandic Infra City: Unohdin ottaa kuvan omasta aamiaisestani. Onneksi kaverin aamiainen oli suhteellisen huvittava. Pekonia ja croissanteja. Vau. Terveellisen ruuan teema selkeästi jatkuu.

Perjantaipäivä ja Scandic Infra city: Heräsimme päiväunilta tuossa puolisen tuntia sitten. Tämä hotelli ja hotellihuone on kyllä ihan kiva paikka. Saunomiseen on kohta mahdollisuus, mutta mietin vielä, haluanko saunoa vaiko en. Se voisi tehdä ihan hyvää. Huonekaveri on yrittänyt kaksi kertaa pyytää puuttuvia kylpytakkeja, mutta vieläkään niitä ei ole tuotu.


Perjantai klo 16.14: Räkänokka kävi saunassa. Vähän harmitti, ettei ollut uikkareita mukana, koska uima-allas näytti kivalta. Ensi vuonna sitten. Kylpytakit saapuivat, kuten kuvasta näkyy, mutta niitä saapui vain kaksi. Meitä on huoneessa viisi. Muut olivat kuulemma likaisia.

Sitten vaatteet päälle, hotellin buffet-illalliselle ja kokeilemaan, millainen olo tanssitunnilla tulee.


Perjantai-ilta ja aina vain Scandic Infra City: Tanssisalissa on aika brameat kattokruunut! Olin kahdella tanssitunnilla ja selvisin ihan hyvin. Ajattelin kerrankin olla järkevä ja jättää illan tanssibileet väliin. Yleensä järkevyys ei kyllä kuulu toimintatapoihini.

Perjantai-ilta ennen tanssibileitä: Neiti D pitää huolta hotellihuoneen musiikista: ”Kuin hullu huudan connectionin peräään!”


Edelleen perjantai-ilta: Niin se vaan on, että laitoin pyjaman päälle, ja muut lähti tanssimaan. Taidan kattoa syksyn aikana kuvattuja tanssivideoita, jos niistä saisi imettyä oppia itseensä. Periaatteessa on semmoinen olo, että viimeisen puolen vuoden aikana olen oppinut paljon asioita. Harmi, etten nyt voi tanssia ja soveltaa oppejani.

Lauantai-aamu: Muistin kuvata aamiaiseni! Täytyy sanoa, että konsepti ”hotellin aamiainen” on menettänyt aika paljon hohdokkuuttaan sen jälkeen, kun olen alkanut käydä työmatkoilla. Hotellin aamiaisiakin alkaa pitää arkisina. Aamiaisen jälkeen tanssitunnille.

Lauantaipäivä: Tanssituntien jälkeen lounas, joka ei maistunut yhtään miltään. Lounaan jälkeen päiväunet.

Lauantai-ilta: ”Mun puolesta mä voisin nyt olla jo parantunut!”

Vuoden ensimmäiset kisat ja ensimmäiset novice-sarjan kisat koskaan. Muutama lämmittelytanssi pohjalle olisi jees.

Kilpailun jälkeinen illallinen: Oh so Swedish desert!

img_5072

Lauantai-ilta meni normaalia tanssireissua enemmän baarissa istumiseksi. Kurkkuun alkoi sattua aina, kun tanssin. Osittain kurkkukipu johtui varmaan ilmastoinnista, joka tanssisalissa oli päällä. Tuntui, että ääni katosi heti, kun meni kattokruunujen alle.

Oman kilpailusuoritukseni kohdalla tärkeintä oli sen toteaminen, että sarja on oikea, mutta kehitettävää on aivan älyttömästi. Tuomarit antoivat puhtaan 0 rivin, joten suunta on vain ylöspäin.

Parasta kilpailuissa oli suomalaisen huippukaksikon intermediate-tason voitto! Hienoa neiti N ja herra H!

IMG_5075

Sunnuntainakin oli tanssitunteja, päiväunia ja ruokaa. Jostain syystä muistin ottaa valokuvan vasta paluumatkalla laivasta. Käytännössä menin taksilla lentokentältä hotellille ja poistuin hotellista taksilla satamaan. Ei tullut siis Tukholmaa nähtyä kuin taksin ikkunasta tällä reissulla.

Parempiakin tanssireissuja olen kokenut. Harmitti ihan älyttömästi, että ei päässyt osallistumaan tanssibileisiin. Ne ovat kuitenkin koko reissun parasta antia yleensä. Toisaalta reissu antoi aika selkeän kuvan siitä, missä asioissa pitää omassa tanssissa kehittyä. Niin ja selkeän kuvan siitä, että joskus pitäisi myös levätä. Ja ennen kaikkea: sainhan olla tanssiperheeni keskellä kuitenkin.

Seuraava ulkomaanmatka tanssien perässä on Pääsiäisenä Hampurissa. Toivottavasti silloin on parempi terveys ja parempi tanssitekniikka!

USA Road Trip 2017: Capitol Reefin kansallispuisto

Seuraa tunnustus: En tiennyt/muistanut/älynnyt, että tämäkin oli kansallispuisto. Ajattelin, että kävimme vain jossain punaisen hiekan ja kiven keskellä kävelemässä. Tämä ajatus kertoo aika paljon siitä, miten paljon me käveltiin ja miten upeita maisemat kaikkialla olivat.

Valokuvauksellinen taidonnäyte. Mitäs sitä onkaan sanottu valokuvissa katkenneista ruumiinosista?

Kivet, hiekka, kuivuus ja kaktukset eivät ole ensimmäiset asiat, jotka suomalaiselle tulee mieleen, kun mainitaan luonnossa käveleminen. Jos jotain reissussa opin, niin sen, että luontoa on hyvin paljon erilaista. Osavaltioiden välilläkin luonto ja maisemat muuttuivat välillä radikaalisti.

Meikäläinen pääsi poseeraamaan oikein kunnolla. Täytyy mainita, että työpaikkani kesälahja-vyölaukku oli kovassa käytössä. Se oli ihan älyttömän kätevä, jos ei tarvinnut kantaa mukana muuta kuin kännykkää. Toisaalta se oli kyllä kätevä, vaikka olisi kantanut reppuakin, koska kännykän (eli kameran) sai kätevästi kannettua vyölaukussa. Täten totean, että vyölaukut takaisin muotiin! Itseasiassa ne kyllä taitaa jo olla taas muotia.

Huoh. Olisipa lämpimät kivet, kuumuus ja aurinko, eikä kostea harmaa ja valoton marraskuu. Onneksi näitä kuvia katselemalla voi aina hetkeksi palata takaisin kesään.

Aina, kun matkustaa muualle, miettii, voiko kaikkiin maisemiin tottua. Me ainakin jaksoimme päivästä toiseen ilahtua, innostua ja hämmästellä ääneen kaikkea näkemäämme. Enkä minä toisaalta ole Turkuunkaan kyllästynyt. Joka kerta, kun kävelen jokirannassa, ajattelen, että siellä on todella kaunista. Harmaudesta, sateesta ja marraskuusta huolimatta.

Minun piti julkaista blogipostaus nimellä ”Kiven sisässä Yhdysvalloissa” ja kerätä hurja määrä klikkauksia, mutta lopulta otin liian vähän kuvia kiven sisässä. Toki ne muutamat Instagramissa julkaistut kuvat saivat aikaan kysymyksiä, että eikö siellä ollut hämähäkkejä. Ei ollut, tarkistin toki. Hämähäkeistä ja muista ötököistä voin kertoa kauhutarinoita jossain muussa postauksessa. Nyt täytyy keskittyä fiilistelemään muistoja lämmöstä.

Oi Utah, kyllä sinäkin kaunis olet. Pakko se on myöntää.

Road Tripin aiemmat kirjoitukseni:

Los Angeles & Hollywood-kupla

Joshua Tree & täydellinen aavikkoelämys

Historic Route 66

Hetki, jona rakastuin Arizonaan

Antelope Canyon oli matkan erikoisin luonnonihme

Grand Canyon

Viisi syytä rakastaa Arizonaa

Zionin kansallispuisto ja ei muuta ku jokeen vaan!

Bryce Canyon

 

USA Road Trip 2017: Bryce Canyon

Bryce Canyonin kansallispuisto – eli tuttavallisesti sanottuna pötkyläpaikka – oli seuraava kohteemme Utahissa.

Minulle tuli lyhyen kävelyn jälkeen huono olo todennäköisesti edellispäivän jokikävelyn jäljiltä, joten päätin, etten mene kävelemään kanjonin pohjalle, vaan jään loungeen lukemaan kirjaa.

Kansallispuistojen loungeista tuli meidän reissulla tietynlainen vitsi, koska kävimme niissä yllättävän monta kertaa siitä huolimatta, että leiriydyimme varsin luonnonläheisesti, emmekä ole sellaista perinteistä lounge-kansaa.

Kävi kuitenkin niin, että söin auton takapenkillä melkein pussillisen popcornia ja totesin, että olo on parempi. Täten voin todeta, että ei ole sellaista kipua, johon annos popcornia ei auttaisi.

Päätin lähteä Ellan ja Christianin mukana kävelemään vähän matkaa. Lopulta päätin kävellä koko reitin, vaikka kanjoniin alaspäin kävellessäni mietin, olenko hullu. Väistämättä mielessä pyöri vain se, että miten sieltä ikinä jaksaa kiivetä takaisin ylös. Täytyy siis huomauttaa, että kuntoni ei todellakaan ollut järin hyvä talven ja kevään sairastelun jäljiltä.

Kanjonin pohjalla meitä odotti söpö ja suhteellisen kesy maaorava. Vähän taisin jopa sitä säikähtää, koska olenhan reipas partiolainen, joka pelkää myös mm. epämääräisen näköisiä etanoista. Tässä vaiheessa en edes tiennyt, että oravan pitävät aivan järkyttävää meteliä. Myöhemmin reissulla yksi orava raivosi minulle polun varrella, ja pari oravaa huusi aina aamuisin leirintäalueella. Ihme elämöitsijät!

Nuo punaiset kivipötkylät ovat kyllä valtavan kauniita ja erikoisia! Niiden seassa kävellessä tuli sellainen olo kuin kävelisi jonkun alkuperäiskansan unohdetussa valtakunnassa. Jälleen kerran voin todeta, että luonto on ihmeellinen.

Karu kauneus hymyilytti ja uuvutti. Jaksoin kuin jaksoinkin kiivetä takaisin huipulle, mutta kyllä se jonkinlaiselta äärikokemukselta siinä vaiheessa tuntui. Ei kuitenkaan kaduttanut. Kannatti ehdottomasti lähteä kävelemään pötkylöiden ihmeelliseen maailmaan!

Pakko laittaa loppuun kuva tämänkin kävelyn jälkeisestä palauttavasta ateriasta. Tilasin gluteenittoman hampurilaisen ranskalaisilla. Näppärä ratkaisu tuo avokado!

Herkkua oli sekä Bryce Canyon että hampurilaisateria. Suosittelen.

Road Tripin aiemmat kirjoitukseni:

Los Angeles & Hollywood-kupla

Joshua Tree & täydellinen aavikkoelämys

Historic Route 66

Hetki, jona rakastuin Arizonaan

Antelope Canyon oli matkan erikoisin luonnonihme

Grand Canyon

Viisi syytä rakastaa Arizonaa

Zionin kansallispuisto ja ei muuta ku jokeen vaan!