USA Road Trip 2017: Vauhtia ja vaarallisia tilanteita Grand Lakella

Kauniit vuorimaisemat sulostuttivat matkaamme Grand Lakelle. Meidän oli tarkoitus viettää siellä seuraava leirintäalue-yö.

Rainbow Curven näköalapaikalla oli jo tutuksi tulleita karhuvaroituksia. On tottakai parempi, että karhut eivät opi syömään roskiksista. Silloin luonnossa riittää paremmin tilaa sekä ihmisille että karhuille.

Löysimme mukavan leirintäpaikan Grand Laken leirintäalueelta.

Vuoristomaisemaa, vehreyttä ja puroja – mitä muuta ihminen voisi toivoa?

No ehkä järvimaiseman voisi vielä toivoa. Sää Grand Lakella oli epävakaa. Välillä satoi ja välillä paistoi aurinko – tämä saattoi vaihdella muutaman minuutin välein.

Vielä säätäkin jännittävämpi elämys meitä kuitenkin odotti, kun palasimme takaisin leiriin!

Vapiti-naaras oli päättänyt tulla leirintäalueelle ruokailemaan!

Hän asteli vakain askelin grillin luo ja nuoli siitä grilliruuan jättämät maistuvat maut.

Eikä siinä vielä kaikki! Hän kutsui koko sukunsakin ruokailemaan leirintäalueelle. Täällä oli hyvät apajat!

Vapiti-suvun lisäksi leirintäalueelle saapui rankkasade, joten me pakenimme näitä luonnonilmiöitä autoon nachojen pariin.

Jonkin ajan kuluttua eläimet lähtivät pois ja sade lakkasi. Grillasimme ruokaa samassa grillissä, jota vapiti oli juuri nuollut. Olimme lähellä luontoa ja sillain.

Seuraavana päivänä lähdimme päivävaellukselle läheiselle metsäreitille. Reitin alussa meitä odotti tämä idyllinen näky.

Ilma oli ihana ja oli ihanaa päästä metsään kävelemään.

Vesiputous oli määrämpäämme!

Pidimme aina myös evästaukoja sopivin väliajoin matkan varrella – päivävaelsimme kuin hobitit – tietenkin!

Grand Lake oli kaiken kaikkiaan ikimuistoinen kokemus! Ei sitä joka päivä pääse näkemään luonnon eläimiä noin läheltä. Lisäksi olin iloinen, että jaksoin kävellä yli 10 kilometrin lenkin. Kuntonihan ei tuolloin ollut parhaimmasta päästä.

Kannattaa ehdottomasti pysähtyä täällä, mikäli liikut tuolla suunnalla.

 

Road Tripin aiemmat kirjoitukseni:

Los Angeles & Hollywood-kupla

Joshua Tree & täydellinen aavikkoelämys

Historic Route 66

Hetki, jona rakastuin Arizonaan

Antelope Canyon oli matkan erikoisin luonnonihme

Grand Canyon

Viisi syytä rakastaa Arizonaa

Zionin kansallispuisto ja ei muuta ku jokeen vaan!

Bryce Canyon

Capitol Reefin kansallispuisto

Moab & upea illallinen The Cowboy Grill -ravintolassa

Tyypillinen Road Trip -päivä Utahissa

4th of July toi meidät Coloradoon

Viinitiloja ja ensimmäinen yö luonnossa

Toinen leiriyö Dillonissa

Colorado – Lunta näkyvissä!

Boulder tuo Coloradon Turku

 

USA Road Trip 2017: Boulder tuo Coloradon Turku

Boulder, Colorado oli kaupunki, jota olimme odottaneet aika paljon. Olimme päättäneet jo aikoja sitten, että viettäisimme päivän Boulderissa erillämme ja saisimme siten kaikki omaa aikaa. Pukeuduin päivän kunniaksi kaupunkiasuun!

Meillä oli Boulderissa airbnb-asunto, jossa kellarikerros oli kokonaan käytössämme. Tämä oli kätevä ratkaisu sekä meillä että isäntäperheellemme.

Boulderissa oli joki, joka sai minut hihkaisemaan: ”Ihan kuin Turussa!” Taisi koti-ikävä hieman iskeä tuossa vaiheessa reissua.

Kerrottiin myös sellaista legendaa, että jotkut ihmiset laskeutuvat jokea alas kanootilla tai vastaavalla välineellä suoraan kaupunkiin töihin – puku päällä tietenkin. Sitä näkyä emme valitettavasti nähneet, sillä oli viikonloppu.

Kävimme tutustumassa paikalliseen yliopistoalueeseen. Olo oli kuin olisi valmis näyttelemään missä tahansa tv:stä tutussa nuorisosarjassa!

Yliopistolla oli myös idyllinen ulkoilualue, jossa tuijotimme lammella kelluvia söpöjä kilpikonnia.

En ole koskaan nähnyt missään muualla niin paljon kauniita ja nopeita autoja. Kyllä tämä auto minulle kelpaisi varsin hyvin!

Kun olimme käyneet yliopistoalueella yhdessä, lähdimme kaikki omille teillemme. Kiersin ehkä tunnin, pari yksikseni kaupungilla, kunnes törmäsin taas Ellaan yhdessä kahviossa. Pidimme yhteisen internet-hetken,

Illalla kokoonnuimme jälleen yhteen nachojen ja Joking Hazard -korttien pariin. Luonteemme ero näkyi selvästi, kun näimme kortit. Minä halusin itse keksiä säännöt, Chrisu ja Ella halusivat googlettaa säännöt. Kaksi voitti yhden, joten pelasimme googlatuilla säännöillä.

Boulder oli kiva kaupunki ja siellä olisi voinut viettää aikaa pidempäänkin.

Ainoa kauhunhetki minulla oli yöllä, kun kävin vessassa ja näin hämähäkin. Yhdysvalloissa on myrkyllisiä hämähäkkejä, mutta ei minulla ollut aavistustakaan, millaisia ne ovat. Minun oli pakko googlata, missä myrkyllisiä hämähäkkejä on ja miltä ne näyttävät. Vasta sitten sain uudelleen unta.

Jälkikäteen olen miettinyt, että tämän road tripin jälkeen on ollut paljon helpompi suhtautua suomalaisiin hyönteisiin. Ihan sama jotkut hämähäkit ja koppakuoriaiset, eivät ne ole vaarallisia.

Road Tripin aiemmat kirjoitukseni:

Los Angeles & Hollywood-kupla

Joshua Tree & täydellinen aavikkoelämys

Historic Route 66

Hetki, jona rakastuin Arizonaan

Antelope Canyon oli matkan erikoisin luonnonihme

Grand Canyon

Viisi syytä rakastaa Arizonaa

Zionin kansallispuisto ja ei muuta ku jokeen vaan!

Bryce Canyon

Capitol Reefin kansallispuisto

Moab & upea illallinen The Cowboy Grill -ravintolassa

Tyypillinen Road Trip -päivä Utahissa

4th of July toi meidät Coloradoon

Viinitiloja ja ensimmäinen yö luonnossa

Toinen leiriyö Dillonissa

Colorado – Lunta näkyvissä!

USA Road Trip 2017: Colorado – lunta näkyvissä!

Tämä idyllinen kuvakokoelma sijoittuu jonnekin päin Coloradoa.

Jätimme auton parkkiin ja lähdimme kiipeämään. Kukkia, havupuita ja lumisia vuoria – maisema oli erittäin idyllinen.

Matkalla meitä vastaan tuli toinen kävelijä, joka kertoi vaeltelevansa paljon Coloradon vuorilla. Yksi yleinen keskustelunaihe Coloradossa on se, että osavaltio on niin korkealla, että ilma on siellä ohuempaa. Ihmiset, jotka muuttavat muualta, saattavat ensimmäisiä viikkoina hengästyä portaita kiivetessään.

Me löysimme lunta! Ilmeeni kertoo hämmennykseni määrän.

Pieni lampi oli lyhyen kävelymme määränpää. Kauemmaskin olisi voinut kävellä, mutta ilma vaikutti sen verran epävakaiselta, että tuntui paremmalta idealta lähteä kävelemään takaisin auton luo.

Colorado on täynnä kauneutta.

 

Road Tripin aiemmat kirjoitukseni:

Los Angeles & Hollywood-kupla

Joshua Tree & täydellinen aavikkoelämys

Historic Route 66

Hetki, jona rakastuin Arizonaan

Antelope Canyon oli matkan erikoisin luonnonihme

Grand Canyon

Viisi syytä rakastaa Arizonaa

Zionin kansallispuisto ja ei muuta ku jokeen vaan!

Bryce Canyon

Capitol Reefin kansallispuisto

Moab & upea illallinen The Cowboy Grill -ravintolassa

Tyypillinen Road Trip -päivä Utahissa

4th of July toi meidät Coloradoon

Viinitiloja ja ensimmäinen yö luonnossa

Toinen leiriyö Dillonissa

USA Road Trip 2017: Toinen leiriyö Dillonissa

Me yövyimme heti perään toisen yön leirintäalueella, mutta eri leirintäalueella.

Näin vuoden jälkeen alkaa muistot ja ajatukset leirintäalueista ja pikkukaupungeista sekoittua – oikeastaan ne sekoittuivat jo siellä reissussakin.

Onneksi puhelin tunnistaa sijainnin ja kertoo, että vietimme toisen yön Dillonissa.

Tämä leirintäalue piirtyy mieleeni siten, että se oli rauhallinen ja siellä oli reissun kauneimmat näköalat suoraan leiripaikkamme vieressä.

Minulle telttapaikkaa valitessa oli – tietenkin – tärkeää, että siitä on järkevä kävelymatka vessoille. Käytännössä vessat olivat melkein aina vapaat, koska suurimmalla osalla leirintäalueen asukkaista oli isot asuntoautot, joissa oli oma vessa.

Leirintäalueiden vessat olivat aina siistit. Varustelu vaihteli. Joskus oli vesivessa, joskus ei. Sitä ei oikeastaan voinut päätellä leirintäalueen ulkonäön perusteella, millainen vessa on kyseessä. Siistejä ne oli joka tapauksessa aina – ja aina oli vessapaperia! Kuljetin kuukauden melkein turhaan aivan jättimäistä määrää vessapaperia autossamme.

Maisemat ihan telttojemme vieressä.

Kävimme läheisessä pikkukaupungissa. En muista siitä mitään. Todennäköisesti söimme tai kävimme kaupassa.

Yksi hassu muisto jostain pikkukaupungista matkamme varrella on mielessäni. Kun olimme olleet yön tai kaksi leirintäalueella, ajoimme läheiseen kaupunkiin. Halusimme mennä syömään, mutta emme ulkoiluvaatteissa. Tästä syystä vaihdoimme vaatteet sutjakasti parkkipaikalla ennen kuin lähdimme etsimään sopivaa lounaspaikkaa. Hihitimme keskenämme, että eipäs tiedä ihmiset, että tulimme suoraan metsästä.

Sinä iltana tuijottelimme auringonlaskua ja maistelimme vähän siideriä tai olutta. Maisemat kelpasivat juuri ja juuri.

Ihan älyttömän kaunista.

Ja kun aurinko laski, kömmimme telttoihimme ja yritimme saada unen päästä kiinni.

 

Road Tripin aiemmat kirjoitukseni:

Los Angeles & Hollywood-kupla

Joshua Tree & täydellinen aavikkoelämys

Historic Route 66

Hetki, jona rakastuin Arizonaan

Antelope Canyon oli matkan erikoisin luonnonihme

Grand Canyon

Viisi syytä rakastaa Arizonaa

Zionin kansallispuisto ja ei muuta ku jokeen vaan!

Bryce Canyon

Capitol Reefin kansallispuisto

Moab & upea illallinen The Cowboy Grill -ravintolassa

Tyypillinen Road Trip -päivä Utahissa

4th of July toi meidät Coloradoon

Viinitiloja ja ensimmäinen yö luonnossa

Vieraskynä: Snowdon. Sateessa. Eli tarina siitä miten vaelluksella ei kuulu toimia.

snowdon1

Tiedättekö sen hetken, sen tunteen, kun kyseenalaistat kaikki siihen mennessä tekemäsi ratkaisut ja tajuat, että jos onni nyt pettää, hommassa voi käydä ihan helvetin huonosti?

Itse tutustuin tähän jännään olotilaan viime vuonna Walesissa, kun huohotin läpimärkänä perse ja selkä vuorenseinämään painautuneena. Vasen kourani puristi kallion iljanteista sammalta ja oikea käteni tarrasi siihen yhteen ainoaan kivenulokkeeseen, joka ei irronnut koskettaessa.

Pystyin siirtämään jalkojani  vain pienen askeleen kerrallaan, siltä varalta että vaelluskenkien alla oleva liuskekivien kerros lähtisi valumaan hallitsemattomasti kohti kengänmitan päässä odottavaa sumua. Sumua, jonka luona alkaisi äkkiputous ja pelkkää tyhjää.

Mutta pakko oli mennä takaisin alaspäin, sillä ylöskään ei päässyt.

Seuraamani ”polku” olikin puronuoma, ja se oli tyssännyt pystysuoraan vesiputoukseen. Eli takaisin omia jälkiä kohtaan, jossa minun oli hetkeä aiemmin pitänyt päättää, jatkanko polkua A vai polkua B. Kumpikaan näyttänyt houkuttelevalta. Olin päätynyt vaihtoehto B:hen, sillä se näytti kuitenkin jotenkin järkevämmältä – A nousi suoraan ylös kahden lohkareen välistä, ja vaikka minä suht kapoisena siitä raosta mahtuisinkin, mites rotevammat retkeilijät? Eihän tuo voi olla se oikea reitti, surely?

Polku B – eli se puronuomaksi osoittautunut – kiersi rinteestä työntyvän ison lohkareen, ja reuna kulki hyvin läheltä pudotusta. Siinäpä tuli mietittyä, että jos lipsahtaisin, kierisinkö rinnettä alas, vai tippuisinko suoraan tyhjyyteen, ja jos tippuisin, niin kuinka korkealta ja onpa hyvä että tuo sumu peittää näkyvyyden koska muuten jähmettyisin varmasti paikoilleni.

Muuten, on jännä katsella kun sadepisarat nousevat _ylöspäin_ tuulen voimasta, ja siinä kädenmitan päässä, naaman tasolla, joku lokki, myrskylintu, mikä lie, leijuu paikallaan vastatuulessa. Että heippa vaan sullekin Lenni Lokinpoikanen.

Päästyäni takaisin kohtaan, jossa oikea polku vielä erottui, istuin alas ja pohdin, että mitähän sitä tekis. Reitti siihen mennessä oli ollut pirullinen, mutta nyt olin ekaa kertaa pisteessä, etten tiennyt, mihin jatkaa.

Paluureittikin saattaisi tosin katketa, sillä sateessa ja sumussa kaikki näytti samalta. Huononäköisenäkin näin paremmin ilman laseja kuin pisaroita valuvilla ja jatkuvasti huurtuvilla linsseilläni. Palaisinko varmasti omia jälkiäni?

Kännykkäverkkoa ei ollut, ja naurahdin ääneen, kun mietin puhelua jollekin Walesin super puma -pelastuskopterille. Ei aavistustakaan, missä olen ja kuinka kaukana huipusta. ”Hei, hakekaa mut täältä, diolch ja popty ping.”

Muita retkeilijöitä ei näkynyt, ja se reitin alkupäässä tapaamani englantilaismieskin oli ilmeisesti kääntynyt takaisin, kun tuttua hahmoa ei näy… ei mutta mikä herrajumala sieltä tulee?!? Neonvihreä reppusuoja vilkkui hernerokkasumun keskellä ei mitään kuin majakka! Setähän jatkoi sittenkin! En olekaan yksin!

snowdon3

Olimme tavanneet tämän sedän kanssa reitin alkupäässä, ja kohteliaasti juttelimme hetken hylätyn kaivoksen raunioilla. Hän oli kiivennyt Snowdonille kahdeksan kertaa, mutta tätä vaikeinta reittiä nyt ensimmäistä kertaa. En oikein osannut tulkita hänen ilmettään, kun kerroin olevani ensi kertaa Snowdonilla ja heti tällä reitillä. Tuolloin ei vielä satanut, ja reitti oli selvästi näkyvillä, joten jatkoimme matkaa. Hyvin brittiläis-suomalaisittain tosin, sellaisen sadan metrin hajuraolla. Personal space ja silleen, please. Välillä minä etenin kärjessä, välillä hän, kaikessa hiljaisuudessa. Kun reitin ”hankala” osuus alkoi ja sää paheni, hän ilmoitti pohtivansa vesitauon verran, jatkaako matkaa.

Tässä vaiheessa minun olisi – olisi – pitänyt ottaa neuvosta vaarin ja kääntyä takaisin. Mutta ei. Salamia naamaan ja ylös! Reitti oli kuitenkin vielä jotenkin näkyvillä ja setä itse arveli hyvin tarkan suunnistuskarttansa perusteella, että matkaa on enää 1/4 jäljellä. Mitään maastomerkkejä emme tosin sään takia nähneet, mutta neljäsosa… sehän on vain kullinluikaus, nevan yli niin että heilahtaa, uraa! Heilautin kättä ja puskin seuraavan lohkareen yli.

Ja nyt, pikakelaus kohtaan, kun minä istun sateessa ja setä yhyttää minut. Kohtelias nyökkäys. ”Tämä olikin vaikeampaa kuin luulin, hukkasin polun matkalla tänne kolme kertaa”, setä tunnustaa. No älä. Päätämme silti jatkaa ja sanon, että se polulta näyttävä B vesiputouksineen ei ainakaan ole vaihtoehto. Eli puskemme A:n lohkareiden läpi. Minä nelinkontin, koska pelkään että tuuli puhaltaisi minut muuten kumoon. Konttaaminen johtui osaltaan myös rinteen jyrkyydestä – kädensijoiksi sopiviin kiviin oli helpompi tarttua lähes polvillaan ollen – mutta olen myös tuhannen naatti. Seisaaltaan etenemiseen ei liikene enää energiaa.

Välillä testaamme eri reittejä samanaikaisesti ja huudamme tuulen yli kysyäksemme toisiltamme, miltä toisen reitti näyttää. Se aiempi sadan metrin etäisyys on nyt kutistunut muutamiin metreihin. Roikun väkisin sedän kintereillä, vaikka tekisi mieli vain istua alas, ja hän kääntyy vähän väliä katsomaan, että pysyn perässä. Reittineuvotteluita lukuunottamatta emme muuta puhu. Paitsi yhdessä vaiheessa naurahdamme kuivasti, että olemmehan oikealla reitillä, koska menemme koko ajan ylöspäin.

Yhtäkkiä edessämme on kuin onkin oikeasti polun näköinen kaistale. Etäisyys huipulle on yhä arvoitus, mutta enää jalan alla ei luista niljakkaita irtokiviä. ”Tämä on todella rankempaa mitä luulin”, setä sanoo toistamiseen, ja minä vain nyökkään.

Ja sitten. Opaskivi! Sanottakoon, että KOKO HIIVATIN MATKALLA EI OLE OLLUT ENSIMMÄISTÄKÄÄN OPASMERKKIÄ. Ei kylttejä, ei kivipaaseja, ei kiviin maalattuja täpliä. Tai jos niitä on ollut, niin ne ovat kyllä sateenhuuhtomina jossain laakson pohjalla.

Mutta, nyt, opaskivi, kahden reitin risteyskohdassa. Huipulle ei ole siis enää pitkälti, ja setä jää ottamaan kuvaa kivestä. Vannotamme toisillemme, ettemme mene alas samaa reittiä. Kerron, että alun perinkin olin ajatellut valita toisen, aavistuksen helpomman polun paluumatkalle. Setä nyökkää. Jatkan eteenpäin. Polku on nyt leveä ja näkyvillä. Ja sitten, sumun keskeltä kuin tyhjästä, ta-daaaaa! Huipun kahvilan seinä. Purskahdan nauruun. Ehkä vähän hysteeriseen sellaiseen.

Sisällä helpompaa reittiä tulleet juttelevat iloisesti. Minä tärisen kauttaaltaan. Kassajonossa huomaan, että setä on myös päässyt perille. Käyn kiittämässä siitä, että hänkin päätti jatkaa matkaa. Oikeasti minun teki mieleni hypätä sedän kaulaan ja kiittää käytännössä henkeni pelastamisesta, tai ainakin huipulle auttamisesta, mutta sen sijaan näytän kahvilasta ostamaani vaellussauvaa kuin lapsi jotain töherrystä vanhemmalleen. See, olen ihan pro. Setä nyökkää taas. Minä nyökkään. Personal space, brittiläis-suomalainen yhteistyö sujuu.

Tajuan, etteivät vaatteeni kuivu saman viikon aikana vaikka kuinka joisin teetä, joten otan uuden sauvani ja poistun. Setää ei näy. Tajuan, etten edes kysynyt hänen nimeään. Hitto.

snowdon2

Toinen reitti, ”the secret one”, on alkuun kuin hölkkä lähipuistossa. Toki rinteet ovat jyrkät, mutta polku on selvä ja kivetön. Hetken kuluttua se levenee jo pienen traktorin mentäväksi ja sateesta huolimatta olo on lämmin. Kännykkäänkin tulee taas kenttää ja raportoin kotiin olevani matkalla alas. Tämäkin reitti on yhtä autio kuin ylöstullessa, mutta niin paljon selkeämpi kuin…. eiku.

Juuri kun olin ehtinyt iloita selvästä polusta, sumu, sade ja muta tekevät tepposensa. Ei mitään poluntapaistakaan edessä, pelkästään sumussa määkiviä lampaita ja mutaista laidunmaata. Haeskelen kenkienjälkiä ja etenen niiden mukaan. Irlannissa kikka toimi, kyl kai sitten Walesissakin. Jossain vaiheessa kahlaan joko puroa tai tulvivaa polkua pitkin, mutta alaspäin mennään, mitä välii. Kartastani ei ole mitään apua. Se on sateen mössäämä, ei edes kunnollinen suunnistuskartta, enkä sumussa näkisi kuitenkaan maamerkkejä.

Lopulta, kun kiukku alkaa jo nostaa päätään, polku muuttuu taas kunnon poluksi ja olo helpottuu. En päätyisikään jonkun farmarin takapihalle, vaan sinne minne pitääkin, eli maantien varteen odottamaan paikkuria lähikylään. Polku levenee hiekkatieksi. Ensimmäiset maatalot tulevat esiin. Sadekin loppuu. Hetkeksi.

Maantien varressa. Hytisen ja odotan bussia. Jos oikein tulkitsin osittain kymriksi, osittain englanniksi kirjoitettua lappusta pysäkillä, bussin pitäisi olla kohdilla 25 minuutin kuluttua. Ei ole. Hytisen lisää. Hampaat alkavat lyödä loukkua. Tämä on Pohjois-Wales, ei ne aikataulut nyt niin pidä näillä aakeilla jylhillä seuduilla… lopulta, vain reilut 10 minuuttia myöhässä bussi kaartaa esiin. Sitä ennen olen jo yrittänyt kännykällä etsiä lähintä kylää, jonne lähteä taapertamaan sateessa, mutta eihän sitä hiton kenttää ole. Taaskaan. Karttanikin kattoi vain vuoren reitit, ei lähialueita. Sanon bussikuskille olevani hyvin, hyvin iloinen hänet nähdessäni. ”Oliko noin paha retki?”, kuski kysyy. ”No eiiiiiii”…

Majapaikkaani päästyäni omistaja näkee läpimärän ja mutaisen olemukseni, ja huokaisee. Hän kertoo, kuinka hän on joutunut soittamaan pelastustyöntekijät ainakin kolmesti, kun hänen luonaan yöpynyt retkeilijä on eksynyt Snowdonilla. Yhtä tyttöä jouduttiin etsimään oikein urakalla, sillä kännykkäyhteyden puutteessa paikallistus ei oikein onnistunut. Tai jotain. Juon teetä, kuivaan hiuksiani ja olen hiljaa. Olin kertonut omistajalle päivän olleen rankka, mutta jätin kertomatta, kuinka rankka. Minähän en olisi yhtä tyhmä hupakko kuin ne pelastetut tyypit.

No enpä.

Seuraavana päivänä sisuunnun. Koska vuorelle on myös helpompi, ei-niin-itsepäisen-tyhmille- turisteille tarkoitettu turistireitti, aion lähteä ylös uudestaan. Aurinko paistaa, ja haluan nähdä huipun.  Edellispäivän tuntien vaellus tuntuu jaloissa, mutta reitti on jyrkkyydestään huolimatta helppo kulkea, ja hammasta purren kiskon itseni lihaskivusta välittämättä perille. Ja kas, huippu on jälleen kietoutunut paksuun sumuun. ”Yllätys”. Syön pienen lounaan, ja toivon näkeväni englantilaissedän. No such luck. No, ainakaan nyt ei enää sada.

Alastullessa päivä muuttuu jopa lämpimäksi. Nauran ääneen kun muistelen aamuista kohtaamistani. Aivan reitin alussa olin jutellut japanilaisryhmää luotsaavan oppaan kanssa. Yllättäen hän hihkaisi ryhmänsä kasaan. ”Hei kaikki, tämä nainen on Suomesta. Hän käveli maanantaina Watkinsin reitin.”

Hassua, kun 20 japanilaista äännähtää ”Uuuuuuu” kuin yhdestä suusta. Joku ottaa kuvan.

”Very brave.”

Naah. Ihan vaan very stupid.

Tarinan kirjoitti:  Siobhán

Lue myös:

Miltä tuntuu, kuulostaa ja maistuu rugby-tunnelma walesilaisessa pubissa?

three girls and budapest city view

Neljän naisen rentouttava viikonloppu Budapestissa

Kun Norwegianin alennusmyynnit tulivat loppuvuodesta ajankohtaisiksi, bongasimme maaliskuulle edulliset lennot Budapestiin. Budapest osoittautui aivan mainioksi viikonloppukohteeksi tälle neljän naisen porukalle.

Viimeksi, kun matkustimme yhdessä, meitä paheksuttiin lentokoneessa, kun tilasimme lisää juomaa. Tästä oppineena tilasimme heti kerralla kaksi juomaa. Ilmeet ovat sen mukaiset, että lomaa on odotettu!

Lentokentälle päästyämme totesimme: ”Kappas, unkarin kielihän on aivan ymmärrettävää näin suomalaisena! Huomaa, että on sukulaiskieli kyseessä.”

Saavuimme perille illalla ja nälkäisinä. Onneksi asuntomme alakerrassa oli pizzeria, josta sai ostaa pizzapaloja mukaan.

Tutustumisemme Unkarin valuuttaan forinttiin ei mennyt kovin mallikkaasti. Olin kuvitellut, että asuntomme hinta veloitetaan luottokortilta, jolla olin tehnyt varauksen. Näin ei kuitenkaan ollut. Asunto piti maksaa käteisellä. No, koska kukaan ei ollut varautunut siihen, lappasimme pöytään kaikki käteisvaramme ja aloimme laskea, kuinka paljon olisi riittävästi. Vuokraemäntämme pyöritteli silmiään ainakin henkisesti, kun katseli meidän touhuamme.

Forintin kurssi on vaikea kääntää euroiksi, joten pizzaa hakemassa olleet naiset olivat kuvitelleet pizzan olleen tosi kallista. Todellisuudessa halvin pizzan pala taisi maksaa alle euron. Naureskelimme omalle typeryydellemme koko reissun ajan.

Koska olimme perillä Budapestissa suhteellisen myöhään illalla, emme jaksaneet poistua asunnostamme kuin alakerrassa olevaan Kakas-baariin. Oluen hinta oli baarissa 1,70 euroa. Budapestissa oli yleisesti ottaen todella edullista syödä ja juoda.

Seuraavana aamuna heräsimme yllättävän aikaisin ja lähdimme katsomaan, miltä kaupunki näyttää päivänvalossa.

Pohdimme, jaksaisimmeko lähteä kiipeämään Gellértinvuorelle. Arki tuntui vielä jaloissa, mutta lähdimme kävelemään kohti vuorta.

Tonavan toiselta puolelta löysimme terassin, johon jäimme istumaan ja pohtimaan, kiipeisimmekö vai ottaisimmeko jonkun kulkuneuvon. Ilma oli juuri ja juuri niin lämmin, että terassilla oli mukava istua.

Kyllä me lopulta päätimme lähteä kiipeämään. Voit lukea koko tarinan tästä.

Gellértinvuorelta laskeutuessamme meillä oli akuutti tarve vessalle – eikä sellaista löytynyt mistään. Suuntasimme määrätietoisesti ensimmäiseen rakennukseen, joka sattui olemaan kylpylä.

Kylpylässä oli julkinen vessa, joten käytimme sitä. Kiitos siitä.

Jäimme hetkeksi ihailemaan tämän kylpylän sisustusta, mutta olimme päättäneet vierailla myöhemmin toisessa kylpylässä.

Matkan yksi suurimmista haasteista on löytää hyvä ravintola. Tällä kertaa onnistuimme sekä hyvin että huonosti. Päädyimme Taverna Dionysokseen, josta sai hyvää kreikkalaista ruokaa. Gyros oli varsin maistuvaa, mutta neiti P:lle se oli turmioksi. Hän ei tiennyt, että annoksessa on noin paljon kanaa, eikä hän ollut syönyt lihaa moneen kuukauteen lainkaan. Muut saivat siis hyvää ruokaa – neiti P sai lisäksi mahakivut.

Ravintolasta annettiin laskun mukana meille kaikille kukat, kun lähdimme pois. Se oli hauska ja mukava ele.

Lähdimme ilta-auringon laskiessa kävelemään kohti Shoes on the Danube -muistomerkkiä. Muistomerkki muistuttaa siitä, että toisen maailmansodan aikaan juutalaisia pyydettiin riisumaan kenkänsä ennen kuin heidät ammuttiin ja tiputettiin Tonavaan.

Monet olivat tuoneet muistomerkille kukkia ja kynttilöitä. Mekin jätimme ravintolasta saamamme kukat tänne.

Budapestin parlamenttitalo on varmasti yksi upeimpia rakennuksia, joita olen ikinä nähnyt. Se on aivan älyttömän kaunis satulinna! Ihailimme taloa vain ulkoapäin, mutta joskus olisi kiinnostavaa käydä myös siellä sisällä.

Minä en tiedä, mikä tämä on, mutta poliittiselta se näyttää.

Asuntomme vieressä oli maailmanpyörä, joka näytti upealta auringonlaskussa. Puhuimme, että meidän pitää mennä käymään maailmanpyörässä. Emme kuitenkaan menneet. Ehkä se oli liian lähellä.

Jokiristeilyt ovat aina hyvä valinta, joten sellaiselle oli päästävä! Tarjontaa on paljon, ja me valitsimme veneen, jossa on lasikatto. Siellä oli varmasti lämpimämpi matkustaa kuin avoimessa veneessä, mutta valokuvien ottaminen oli aikamoinen haaste!

Parlamenttitalon satumaisuuden sain tallennettua myös lasin läpi.

Risteily oli muuten kiva, mutta suomenkielinen kerronta kuulokkeissa oli aika kamala kokemus. Opastusta lähestettiin pikkulapsille sopivan tarinankerronnan keinoin: ”Minä olen Tonava ja minun toisella puolella on Buda ja toisella Pest. Sillat ovat Budan ja Pestin avioliiton lapsia.” En kokeillut, oliko muilla kielillä yhtä pöljä kertoja.

Tämäkin ilta huipentui pizzaan ja italialaiseen ravintolaan Vendettaan!

Seuraavana aamuna halusin jäädä sänkyyn somettamaan. No ei, mutta aamut ovat välillä (aina) minulle hitaita.

Tämän päivän vierailukohteena oli Budan linna. Siitä retkestä voit lukea enemmän tästä.

Linnan jälkeen etsimme lounaspaikkaa ja löysimme osittain sattumalta 0,75 Bar & Bistron.

Ruoka oli hyvää ja kaunista. Lisäksi tykkäsin tämän ravintolan miljööstä kaikkein eniten kaikista käymistämme Budapestin ravintoloista. Suosittelen.

Budapest on tunnettu kylpylöistään. Yleensä kaikki puhuvat kylpylöistä samalla kun puhuvat Budapestista. Pitihän meidänkin siis kylpylään mennä!

Kuvat ovat kökköjä – yhtä kökkö oli meidän kokemuksemme.

Széchenyin kylpylä valikoitui kohteeksemme suosittelujen perusteella. Kylpylässä oli ahtaita pukukoppeja, paljon ihmisiä, jonottamista pyyhevuokraukseen ja tosi paljon altaita. Kukaan meistä ei erityisesti viihtynyt siellä.

Maaliskuussa oli sen verran viileä, että ulkoaltaasta oli mahdoton nousta vilvoittelemaan altaan viereen. Samana iltana oli Spartyt, joita varten pystytettiin telttoja ja kaljatiskejä. Ihmettelimme kovasti, miten ihmiset tarkenevat siellä. Ehkä sisäistä lämmikettä on riittävästi?

Itse taidan olla sen verran vanha, että lähinnä pelkäisin liukastuvani pahasti, jos kulkisin altailla kännissä. Emme siis jääneet spartyilemaan. Neiti P totesi: ”Vaatteet päällä ja kalja on enemmän meidän juttumme.” Se oli harvinaisen hyvin sanottu!

 

Sunnuntai-aamuna muut lähtevät ostoksille, ja minä jään kuvaamaan itseäni verhoihin. Hahah. Todellisuudessa odotin koko aamun, että muut lähtisivät ja pääsisin suihkuun. Kun vihdoin pääsen suihkuun, minua odottaa kylmä todellisuus: lämmin vesi on loppunut.

No, kylmä suihku kaunistaa ja vanha partiolainen kestää kaiken…

Tarkoituksemme on mennä New York Caféhen vielä ennen kuin lähdemme kotia kohti. Käymme kahvion ovella kurkistamassa sisään ja toteamassa, että kahvioon on melko pitkä jono. Jono ja kalliit hinnat saavat meidän kääntymään takaisin.

Sen sijaan syömme asuntomme läheisessä meksikolaisessa pikaruokalassa ja menemme lähikahvioon juustokakulle. Oli sekin hyvää – ja varmasti edullisempaa.

Kun on aika lähteä kohti lentokenttää, kysymme kolmelta eri taksilta hinnan ennen kuin olemme tyytyväisiä hinnoitteluun. Kannattaa siis kysyä useammalta, eikä tarttua ensimmäiseen tarjoukseen. Sillä tavalla voi säästää usean euron.

Kaiken kaikkiaan Budapest oli tosi hyvä!

Lue myös:

Budapest: Gellértinvuori

Budapest: Budan linna ja Baltázar

Budapest: Majoitussuositus

 

Wienissä opittua: kahdeksan vinkkiä matkalle

 

Wienissä opittua: kahdeksan vinkkiä matkalle

  1. Piilota vessapaperirulla matkalaukkuun, jos haluat, että siivooja jättää jälkeensä uuden rullan. Tämä ei toimi, jos siivooja ei käy sillä aikaa, kun itse olet poissa.
  2. Oikea vastaus toivotukseen: ”Auf Wiedersehen!” ei ole ”Danke”.
  3. Iso astia, jonka tarjoilijat tuovat aamiaispöytään, ei ole tarkoitettu kananmunankuorille, vaan aterimille.
  4. Jos huidot lounasta häiritsevää ampiaista kesken lounaan, saattaa tarjoilija kuvitella, että sinulla on jokin hätänä. Tarjoilija rauhoittuu kuitenkin kummasti, kun kerrot olevasi Suomesta.
  5. Tarkista suklaan hinta lähikaupasta, ja vertaa sitä turistikauppojen hintoihin. Et tule yllättymään.
  6. Maista rohkeasti juomaa, jonka löydät lähikaupan kylmäkaapista. Tärkeintä ei ole nimi vaan prosenttimäärä.
  7. Tärkeintä on asenne. Näytä siltä, että tiedät, mitä olet tekemässä, vaikka sinulla ei olisi siitä aavistustakaan.
  8. Kehu itseäsi söpöksi, joka kerta, kun katsot peiliin. Se kohottaa itsetuntoa ja helpottaa ulkonäköpaineissa.

 

Lue myös:

Uusi vuosi Gdanskissa: Mitä opin matkasta?

Mitä opin vuoden 2017 ulkomaanmatkoiltani?

Muita Wien-kirjoituksiani:

Mitä tehdä Wienissä? Mene ainakin huvipuistoon!

Mitä tehdä Wienissä? Näe Schönnbrunnin linna ja eläintarha

Mitä tehdä Wienissä? Tutustu taiteeseen Kunsthousessa

Wienin katukuvaa: Graffiteja

 

Wienin katukuvaa: Graffiteja

Ennen Wienin matkaa ystäväni pyysi minua katsomaan Rakkautta ennen auringonnousua. Se on yksi hänen lempielokuvistaan. Jessen ja Celinen oivaltava ja älykäs dialogi teki minuunkin vaikutuksen. Ja olihan se rakkaustarina maaginen. Kaksi tuntematonta kohtaavat yhden yön verran vieraassa kaupungissa ja aamulla juna vie heidät pois. Mahdottoman vaikeat rakkaustarinat ovat aina tehneet minuun vaikutuksen.

Se katukuva, jonka elokuva maalaa, on vain osa totuutta. Äidin kanssa matkustaessa dialogi saattaa olla oivaltavaa, mutta huomio kiinnittyy myös muihin asioihin.

Joenrannassa oli useita vaikuttavia graffiteja, joista oli pakko napata kuva. Graffitit täydellistivät maiseman.

Mielestäni graffitit ovat yleensä kauniita. Tämäkin jokiranta on taatusti kauniimpi kuin, jos siinä olisi vain ränsistynyt ja kylmä kiviseinä.

Minä omistan tämän paikan!

Kaupunki kuuluu kaupunkilaisille. Osa kaupunkilaisista taiteilee seinille.

Joulukinkun kosto.

Piirtäminen ja maalaaminen ovat niin kaukana omalta osaamisalueeltani, että olen aina hyvin vaikuttunut siitä, kun joku osaa tehdä käsillään jotain näin kaunista.

Wien on siis paljon muutakin kuin kauniita palatseja ja romanttista katukuvaa.

 

Lue myös:

Mitä tehdä Wienissä? Näe Schönnbrunnin linna ja eläintarha!

Vieraskynä: Miltä tuntuu, kuulostaa ja maistuu rugby-tunnelma walesilaisessa pubissa?

Rugby-areena, olut

Cymru am byth

Jos aloittaisin kuvailemalla, että tämän tarinan keskiössä oleva ottelu on kuin Suomi-Ruotsi jääkiekkomatsi, se antaisi vain haalean kuvan tulevasta. Kun urheiluselostaja itkee telkkarissa, että koko kansa on Kimi Räikkösen takana, niin ei se oikeastaan pidä paikkaansa. Veikkaan, että suurin osa suomalaisista ei välitä Räikkösen sijoituksista.

Mutta Walesissa, siellä kun puhutaan koko kansasta, puhutaan _koko_ kansasta. Varsinkin, kun Walesin rugbymaajoukkue kohtaa naapurinsa Englannin, on ottelua pohjustettu jo viikkoja etukäteen. Pelipäivän aamuna paikallislehden otsikko toteaa, että häviö Englannille olisi pahempaa kuin yksikään maailmanlopun asteroidi. Jep, sellainen on kuulemma parhaillaan suuntaamassa Maapalloa kohti, mutta pistetääs nyt asiat hei tärkeysjärjestykseen – tänään pelataan MM-rugbya! Englantia vastaan!

Olin saapunut reilun kymmenentuhannen asukkaan pikkukaupunkiin muutamaa päivää aiemmin Walesin pääkaupungin Cardiffin humusta. Viikkoa aiemmin olin käynyt katsomassa livenä pari MM-kisojen rugbyottelua, mutta Englanti-Wales -ottelun hetkessä loppuunmyydyistä lipuista ei kannattanut edes haaveilla. Mutta mitäpä väliä, ottelu näytettäisiin suorana missä tahansa pubissa. Pitäisi vain valita, mihin niistä astelen.

Majapaikkani sijaitsi luoteis-Walesissa, jossa Walesin oma kieli, kymri, on vallitsevampi kuin eteläosissa maata. Näillä seuduin myös kansallistunne on – jos vain mahdollista – vielä voimakkaampaa kuin etelässä. Siksipä ”aitoa paikallisuutta” etsivänä matkailijana suuntasin saamani vihjeen perusteella pubiin, joka tunnettiin pikkukaupungin sisälläkin poikkeuksellisen walesilaismielisenä ja kymrinkielisenä.

Pubissa minulle nyökkää tiskin takana nappisilmäinen pikitukka, ja kysyy kymriksi jotain. Oletettavasti juomatoivettani. Koska osaan sanoa kymriksi lähinnä hätänumeron (nau-nau-nau, kiitos poliisisarjan Y Gwyll), minun on pakko pahoitellen pyytää juomaani englanniksi.

Ei elettäkään kohti oluthanoja. ”Mitä väriä aiot pitää tänään ylläsi?”, pikitukka kysyy.

”Punaista, tietysti”, vastaan. Pikitukka sulaa hymyyn ja ryhtyy kaatamaan juomaa. Olen selvästikin tullut oikeaan pubiin.

Paikka on vielä lähes tyhjä, joten valkkaan hyvän paikan valtavan tv-ruudun edestä. Vähitellen väkeä alkaa saapua. Kaikilla punainen paita. Kaivan kassistani oman Walesin lipun esiin, takkini olen riisunut jo aiemmin, jotta pikitukkakin näkee maajoukkuepaitani. Vaihdan viestejä englantilaisen tuttavani kanssa. Olemme molemmat hermostuneita ja viestit ovat sen mukaisia. Olisi vähättelyä sanoa, että tunnelma pubissa on sähköinen. Huomaan, että jalkani taputtaa lattiaa. Vieressä istuva nainen hymyilee leveästi. ”Me too”, hän virnistää ja osoittaa tärräävää jalkaansa.

Peli alkaa. Englanti johti tiukkaa peliä alusta lähtien. Pöytiin kannetaan olutta. Lattioille kaatuu olutta. Voin rehellisesti sanoa, etten ole tätä peliä ennen, enkä sen jälkeen, kokenut vastaavaa huumaa. Rugbya. Huutoa. Epätoivoa. Lisää olutta. Rehellisesti voin sanoa myös, etten muista pelistä paljoakaan yksityiskohtia.

Paitsi noin viimeisestä kymmenestä minuutista. Yllättäen, Wales kirii kahden pisteen päähän. Sitten tasoihin. Pubin huuto on muuttunut kaikennieleväksi mölinäksi. Ja sitten.

Rangaistuspotku Walesille.

Potku tehdään puolesta välistä kenttää.

Pubissa voisi kuulla sen kuuluisan nuppineulan tipahtavan lattialle.

Potku lähtee… kaartaa…. kantaa… kantaa…. ja menee maaliin!

25-28! Paikka räjähtää! Ihmiset hyppivät sohvilla. Kaikki halaavat kaikkia. Minulle puhutaan kymriä. Huomaan itsekin puhuvani kymriä. Kukaan ei välitä. Peliä on jäljellä vielä muutama minuutti, mutta kukaan ei välitä siitäkään. Kun loppuvihellys lopulta tulee, alkaa pöydillä tanssiminen. Kaikki nauravat kuin uskonnollisen hurmoksen kourissa, Tom Jones pauhaa ja pubiväen karjuma ”Aiiii jaiii jaiiiiiiii Delilaaaaaaaah” kantautuu varmaan naapurikylään saakka. Minulta lähtee ääni.

Sanalla sanoen, meno on mielipuolista. ”Torilla tavataan” ja ”Den glider in” tungettuna yhteen pieneen walesilaispubiin.

Yht’äkkiä huomaan ihmismeren pyörityksessä pyörätuolissa istuvan vanhan miehen. Hänet on parkkeerattu sohvan päätyyn. Kumarassa oleva, vähintään 90-vuotiaalta näyttävä mies vaikuttaisi olevan yksikseen. Hän pitelee käsiään rinnallaan kuin itseään suojaten, kyynelet valuvat hänen silmistään. Menen kysymään, onko kaikki kunnossa. Eiväthän remuavat rugbyfanit ole tönineet häntä? Tarvitsisiko hän hieman happea ja tilaa? Ymmärrättehän englantia?

Mies katsoo ylöspäin minuun ja hymyilee. Kaikki on kuulemma hyvin. Entä kyyneleet?

”I’m just so, so happy. So happy.”, vanhus saa sanottua ääni murtuen.

Niin. Kerroinko jo, että isäntämaa Englanti tipahti kotikisoistaan Walesin voiton vuoksi.

Suolaa haavoihin, tai mannaa taivaasta. Riippuu kummalta puolelta rajaa asiasta kysyy.

Jos haluat itse kokeilla rugbyhuumaa ja katsoa Walesin pelejä, kannataa telkkarin ääreen hakeutua vaikka 2.6., kun Wales pelaa Etelä-Afrikkaa vastaan. Ottelu näytetään ainakin brittikanava Channel Fourilla ja SkySportin kautta. Seuraavalla viikolla Wales kohtaa Argentiinan.

Rugby-tunnelmasta kirjoitti: Siobhán

Berliini: Näin vietin viikonloppua ystävieni kanssa

Lähdin pitkästä aikaa reissuun ihan yksikseni. Siinä mielessä siis yksikseni, että olin lennolla yksin ja menin majapaikkaamme yksin.

Tämähän tarkoitti sitä, että en jaksanut ottaa mistään asiasta selvää etukäteen, vaan ajattelin, että kyllä minä varmasti lentokentältä majapaikkaan jollain tavalla pääsen.

Yksin matkustaminen on välillä ihan hauskaa ja stressitöntä, kun ei tarvitse huolehtia muista ihmisistä.

No. Tämän viikonloppureissun aloitus ei ollutkaan ihan niin hauska ja stressitön kuin alussa kuvittelin.

Metroliikenne oli osittain remontissa, joten vaihdoin metroa jokaisella pysäkillä. Kun pääsin perille, huomasin olevani väärässä paikassa, koska en ollut huomannut, että minulle oli ensin lähetetty väärä varausvahvistus ja perässä korjattu versio. Luonnollisesti katsoin vain ensimmäisestä varausvahvistuksesta tiedot majapaikan sijainnista.

Lisäksi henkilö, jonka piti tulla avaamaan minulle ovi, oli unohtanut avaimen kotiinsa. Päädyin siis melkoiseen nälkäkiukun tilaan ennen kuin pääsin perille majapaikkaamme.

Onneksi asunto oli mukava, ja Lidl lähellä.

Alkuperäinen syy Berliinin reissulle oli Thirty Seconds to Marsin keikka! Menimme paikan päälle varmuuden vuoksi taksilla, koska päiväinen sekoiluni joukkoliikenteen kanssa aiheutti hetkellisiä traumoja. Enkä tietenkään halunnut missata keikkaa.

Mercedes-Benz Arenalla myytiin keikkajuomiksi mm. tuollainen pikkuinen 0,75 l olut! Edelleen ihmettelen, miten neiti J selviytyi koko keikan ilman, että kävi vessassa!

Epäselvä kuva, mutta ihana Jared Leto. ❤

Yleisössä heilui monta Thirty Seconds to Marsin lippua. Se näytti tosi kivalta! Yhdessä kohdassa yleisöön tiputettiin monta jätti-ilmapalloa.

Jaredin kanssa lavalle päässyt berliiniläinen tyttö halusi omistaa biisin kaikille ihmisille, jotka uskovat unelmiinsa ja seuraavat niitä. Se oli siinä mielessä koskettavaa, että juuri nuo ajatukset ovat minulle tärkeitä Thirty Seconds to Marsin musiikkia kuunnellessani. Juuri siksi Jared Leto on mielestäni erittäin inspiroiva ihminen. Hän osoittaa, että kun seuraa unelmiaan ja tekee töitä niiden eteen, voi saavuttaa ihan mitä vaan. Thirty Seconds to Mars on voimamusiikkiani.

Seuraavana päivänä metroasemalle kävellessäni näin makkaran! Tietenkin halusin mennä tarkemmin katsomaan, mikä tämä edessä siintävä makkara oli…

No. Makkaran ymmärrän aina ja erityisesti Saksassa, mutta joulupukki ja hehkuviini toukokuussa ovat ehkä vähän väärässä paikassa.

Siellä olisi päässyt myös kuumailmapallolennolle. Tai ei oikeastaan lennolle, koska kuumailmapallo oli kiinnitetty vaijerilla maahan, mutta yläilmoihin kuitenkin. En saanut ketään houkuteltua mukaani korkeuksiin, joten se jäi kokematta. Ehkä seuraavalla kerralla.

Mikäli sinua kiinnostaa, niin lisätietoja kuumailmapallosta on täällä:

https://air-service-berlin.de/en/welt-balloon/

Samaisessa paikassa oli myös Trabeja. Niilläkin olisi päässyt ajelemaan, mutta jätimme senkin väliin.

Mikäli sinua kiinnostaa, niin täältä löytyy tietoa: http://www.trabi-world.com/

Berliinin reissun toinen tarkoitus oli nähdä ystäviä. Neiti J ja Neiti N asuvat Saksassa, joten heitä ei mitenkään liikaa näe livenä. Netissä sen sijaan kyllä näkee. Siitä syystä ei tarvinnut turhaan kysellä kuulumisia, vaan siirryimme suoraan puhumaan kakkajuttuja.

Tähän liittyen: Aamiainen on päivän tärkein ateria. Me suosimme reissullamme kahta aamiaista. Ensimmäisen söimme majapaikalla ja toisen aamiaisravintolassa. Miksi tyytyä yhteen?

Kun kävelimme aamiaispaikalta pois, oli pakko pysähtyä ottamaan kuva tästä. Aika monimuotoinen konsepti: kaljaa, burleskia, live-musiikkia, disco ja porno-karaoke! Tästä paikasta saa siis varmasti kaiken, mitä ihminen vain keksii haluta.

Valitettavasti paikka oli tuohon aikaa suljettu.

Aamiaiselta kävelimme Biergarteniin. Berliinissä ei ollut ihan niin lämmin kuin olimme etukäteen olettaneet, mutta auringossa oli joka tapauksessa varsin kesäinen tunnelma.

Auringonvalon voi hyödyntää siten, että ottaa omituisia taidekuvia.

Tai sitten aurinkoa voi paeta pukeutumalla kokonaan huiviin.

Pöydän alle katsoessamme totesimme, että kukaan meistä ei ole korkokenkäihminen.

Tästä tuli mieleeni keskustelu, jonka kävimme Vappuna neiti E:n kanssa:

”Mä en ymmärrä, miten jotkut naiset voivat näyttää aina niin kauniilta ja freeseiltä. Itsellä on aina naama punainen ja meikit levinneet, kun pääsen paikan päälle.”

”No, he eivät varmaan kiirehdi viime tingassa pikakävellen 2 kilometrin päähän.”

”Niin, he käyttävät varmaan kuskia.”

”Niin tai taksia.”

Joo. Me tykkäämme kävellä. Tennarit toimivat siinä tarkoituksessa varsin hyvin.

Tämä liikennevalomies aiheuttaa minussa kerta toisensa jälkeen huvitusta.

Neiti J sai avopuolisonsa kautta diilattua meille bussiliput turistibussiin. Bussikierros oli kolmantena päivänä varsin sopivaa ajanvietettä. Olimme vain sen verran väsyneitä, ettemme jaksaneet jäädä missään pois ja lopulta alkoi nukuttaa vielä enemmän. Kätevä tapa kuitenkin nähdä Berliinin tärkeimmät nähtävyydet.

Neiti E totesi, että Berliini on yllättävän vihreä kaupunki. Se on ihan totta. Puistoja ja nurmikoita on paljon. Se on yksi asia, joka erottaa Berliinin muista Euroopan pääkaupungeista.

Ja erottuuhan se muutenkin. Graffiteja, joiden edessä hölmöillä, on paljon.

Berliiniä ei suotta ajatella stereotyyppisesti taitelijoiden ja hipstereiden unelmapaikaksi. Kyllä se sitä ihan oikeasti taitaa olla.

Minä olin viimeisenä iltana niin väsynyt, että kun muu seurue lähti tutustumaan jätti-mojitoihin, minä lähdin majapaikkaamme syömään irtokarkkeja.

Vähitellen yritän oppia, että myös lepääminen on tärkeää – oli sitten kotona tai reissussa.

Berliinistä tykkään joka kerta enemmän, joten tämä ei varmasti ollut viimeinen kohtaamiseni  kaupungin kanssa.

Lue myös matkavinkit:

7 +1 vinkkiä: Mitä Berliinissä kannattaa tehdä?

Hostellivinkki Berliiniin

Muita Berliinissä kirjoittamiani matkatarinoita:

Ensivaikutelmani Berliinistä: Ruma mutta persoonallinen

Berliini: Miten sujui juhannusaatto?

Berliini: Ei niin tyypillinen juhannuslauantai

Poseerauksia punaista graffitiseinää vasten