Venetsia 2012

Matkaamme kuului yllättäen myös kulttuuria. Kävimme Galleria Continissa katsomassa Giuseppe Venezianon tekemiä teoksia. Ne olivat ajatuksia herättäviä ja kauniita. Pidin teosten värimaailmasta kovasti. Galleriaan ei ollut pääsymaksua, joten päätimme vain mennä sisään, kun ikkunasta kurkkimisen jälkeen oli mielenkiinto herännyt. Venetsia on täynnä kaikenlaisia taidenäyttelyitä, mutta tämä taisi sopia meille parhaiten. 

Venetsiassa kävellään aina ja paljon. Tällä kertaa kävelimme kuitenkin huomattavasti enemmän kuin olisi ollut tarpeellista. Tajusin nimittäin, etten enää osaa suunnistaa suorinta tietä kaikkialle. Hortoilin ja menin sisäisen intuitioni mukaan. Neiti A seurasi kiltisti, eikä edes valittanut. Jossain kohtaa hän tosin totesi, että voisi olla kiva istua, kun jalat alkavat kipeytyä. 

En myöskään meinannut löytää edes Rialtoa! ”Tuolla oli joku iso silta”, sanoi neiti A. ”Ahaa, niinpäs se muuten onkin tuolla!”, sanoin minä. Vähän hävetti, mutta vain vähän. 

Istuimme Rialtossa laiturilla ja nautimme, kunnes lähdimme vaeltamaan kohti Café Noiria. Sinnekin luonnollisesti menimme kiertotietä. Café Noir oli yksi lempipaikkojani, kun asuin Venetsiassa. Sinne eivät vaan paikalliset ystäväni halunneet kovinkaan usein tulla, koska siinä baarissa istuttiin sisällä. Heidän mielestään oli paljon miellyttävämpää seisoa juoman kanssa ulkona – säässä kuin säässä. Veinkin Cafe Noiriin aina Suomesta vierailemaan tulleet ystäväni. Proseccon ja Spritzin hinta oli n. 2 euroa/lasi. Sen seuraksi saa aina sipsejä tai muuta pientä naposteltavaa, kuten aperitiivin kanssa asiaan kuuluu. 

Venetsiassa käyminen oli minulle asioiden tunnelmointia ja muistelua. Tapasimme myös entisen kämppikseni, joka oli aikanaan myös paras ystäväni. Hän kertoi, miten suunnilleen kaikki olivat eronneet tai muuttaneet pois. Vakibaarimme oli sulkenut ovensa kaksi vuotta sitten. Tuntui kuin kaikki olisi muuttunut. Toisaalta tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut. Kaupunki oli se sama oma itsensä. Tutut ihmiset vain olivat kadonneet. Kadonneet olivat myös katujen ja aukioiden nimet mielestäni. 

Siltikin. Jotenkin tunnen ne kivikadut jalkojeni alla. Jotenkin muistan ne suunnat, joihin pitää kulkea. Jotenkin saan palautettua mieleeni useita hetkiä, paikkoja ia ihmisiä, jotka olen Venetsiassa kohdannut. Niitä ei voi koskaan unohtaa. Ne ovat aina osa minua. Ja jotenkin minä haluan aina sinne takaisin.

Neiti A ei ollut aiemmin vieraillut Venetsiassa. Hän oli vaikuttunut ja totesi kaupungin olevan kauniimpi kuin Rooma. Olin iloinen. En kertakaikkiaan voi ymmärtää ihmisiä, jotka toteavat Venetsian olleen pettymys. Mitä ihmettä he sitten ovat odottaneet? Miten mikään paikka voisi olla millään tavalla omalaatuisempi ja upeampi kuin Venetsia? Tietenkin, jos olettaa, että siellä voi autolla kurvailla paikasta toiseen. Se ei Venetsiassa onnistu. En myöskään ymmärrä ihmisiä, jotka väittävät, että Venetsiassa haisee. Ei haise. 

Meidän piti kuunnella San Marcon torilla Frontside Ollie, mutta unohdimme, kun klassinen musiikki pauhasi livenä kahdesta eri suunnasta. Sellainen se on San Marco on. 

Muutama ihminen oli illallakin paikalla. Harmttavan moni turisti tekee Venetsiaan vain päiväretken. Se on suuri virhe. Öisessä Venetsiassa on aivan erilainen tunnelma.