Matka alkoi Kupittaan asemalta klo 7.25. Kaksi huonosti nukkunutta ja väsynyttä naista astui bussiin ja lähti kohti Helsinkiä. Neiti P oli valmistautunut edellisenä iltana stressaamalla ja juoksemalla kaupassa hakemassa sopivia pikkupulloja nesteiden säilytykseen. Minä olin valmistautunut korkkaamalla juhannuksen ensin Neiti M:n kanssa ja sitten näyttelijäporukan kanssa. Ei lyhyelle reissulle tarvitse ottaa mukaan juuri mitään. Lisäksi matkalaukussa pitää aina olla tilaa tuliaisille, koska joka kerta tulee ostettua jotain. Pääasia, että passi on voimassa. Hammasharja on bonusta. Hammastahnan unohdin jälleen kerran.
Lentoa valitessamme päädyimme ottamaan iltapäivälennon, ettei tarvitsisi lähteä matkaan keskellä yötä. Neiti P kuitenkin totesi, että olisi ollut miltei sama lähteä keskellä yötä kuin tuohon aikaan. Oman kokemukseni mukaan se oli kuitenkin aivan eri. Olin vain väsynyt, en kuolemanväsynyt. Junalla matkustaessa olisimme voinut nukkua pitempään, mutta hinta olisi ollut huomattavasti kalliimpi.
Helsingissä meillä oli siis aikaa enemmän kuin tarpeeksi. Kamppi oli suhteellisen hiljainen ostoskeskus siihen aikaan. Pysähdyimme aamiaiselle Café Picniciin. Ei kauhean persoonallinen vaihtoehto, mutta pidin heidän aamiaistarjouksestaan. Kohtuulliseen hintaan sai capuccinon, sämpylän ja appelsiinimehun. Plussaa myös siitä, että jokaisessa pöydässä oli pistorasia. Pitihän se älypuhelun jo siinä vaiheessa laittaa lataukseen.
Tutkimme lentokentän tarjontaa parin tunnin ajan. Lentokentät ovat melkoisen ankeita paikkoja. Ja todella kalliita. Luin joskus jutun siitä, miten maailman lentokentät alkavat yhä enemmän panostaa siihen, mitä niillä on tarjota. Miten olisi kohtuullisen hintainen kuohuviini?
Törkeästi kuvasin Muumikorttia aivan ilmaiseksi. Muumeissa elää viisaus.
Lentokentällä täytyy aina ottaa kuva, joka laitetaan Facebookiin. Eihän ihmiset muuten tajua niistä lukuisista matkapäivityksistä, että nyt se on menoa eikä pelkkää meininkiä!
Siinä me juotiin siideriä päivällä. Juhannusaattona. Lentokentällä. Ei niin kovin perinteinen Juhannus. Eikä se Juhannukselta kyllä tuntunutkaan missään vaiheessa. Onneksi minulla on kyseiseen juhlaan viha-rakkaus-suhde. Kaikki uudet vaihtoehdot sen viettämiselle otetaan ilolla vastaan.
Moi! Mä olen Desigualin mainostyttö – ja sekaisin. Ei siis mitään uutta Berliinin hotellihuoneen katon alla. Hotellihuoneessamme oli paljon vikaa, mutta onneksi vietimme siellä vain yöt. Hotellit ovat ankeita paikkoja. Olen lukenut juttuja, joissa ylistetään hotellihuoneita. En voi mitenkään samaistua. Hotellit ovat kliinisiä ja tylsiä. Kuolettavan tylsiä.
Olimme valmiita kohtaamaan Berliinin kadut – tai oikeastaan ravintolat. Ruokaa, ruokaa, ruokaa ja ruokaa. Se oli suunnitelmani alusta asti. Minulle loma tarkoittaa lähinnä sitä, että saan syödä, juoda ja hengailla rauhassa.
Seuraamme liittyi neiti J, joka asuu Berliinissä. Näin thaimaalaisen ravintolan ja hihkaisin: ”Thai-ruokaa! Rakastan Thai-ruokaa! Mennään sinne!”
Tilasin vietnamilaisia kevätrullia ja sushia. Thai-ruokaa tosiaan… Rullat olivat aika erikoisia. Eivät pahoja eivätkä hyviä. Söin silti hyvällä ruokahalulla molemmat. Ihan vaan alkupaloiksi.
Sushi sen sijaan oli aivan super hyvää. Sain tämän kokoisen annoksen ihan hyvin ahmittua, koska ei sitä voinut mitenkään jättää lautaselle. Erityisesti lohet olivat aivan ihania. Sen jälkeen olin todella, todella täynnä.
Aamulla olin saanut australialaiselta CouchSurfing-kaveriltani viestin: ”Kuulin, että olet viikonlopun Berliinissä. Minä myös. Olisi kiva nähdä!” Ja niin me nähtiin! Kahden vuoden jälkeen. Suomalainen ja australialainen yhtäaikaa Berliinissä. Se oli hienoa. Australialaisen herran mukana seuraamme liittyi myös saksalainen ja venäläinen herra.
Jännitimme, mitä muovipussista paljastuu.
VASTALEIVOTTU KAKKU! Mitä sanoinkaan siitä, että olin sushin jälkeen täynnä? No kyllä sitä vähän kakkua voi silti syödä.. Se oli vielä jopa lämmintä. Mitä kuvittelette, että meille tapahtui, kun kaivoimme oman jälkiruuan esiin ja aloimme syödä sitä ravintolassa? Väärin! Meille tuotiin lautasia ja lusikoita. Se se vasta on asiakaspalvelua.
Olin kriminaali ja join olutta metroasemalla ja metrossa. Buahahaha.
Herrat kutsuivat meidät kanssaan valokuvanäyttelyyn, joka järjestettiin toisella puolella kaupunkia. Matkustimme sinne ainakin puoli tuntia metrossa. Oman kokemukseni mukaan Berliinissä on ihan normaalia hypätä metroon, matkustaa toiselle puolelle kaupunkia, käydä siellä jossain ja matkustaa taas toiselle puolelle kaupunkia. Aika viitseliästä, kun itse jäisin varmasti hengaamaan vain yhteen kaupunginosaan.
Valokuvanäyttely veti sanattomaksi. Siellä olivat myös kuvassa olevat hammastahnapurkit. Olin kuitenkin iloinen, että menimme sinne. Se oli ”mitä ihmettä oikein olen katsomassa” -kokemus. Vain Berliinissä. Taidetta tai tekotaidetta. Ihan sama. Onneksi paikassa oli baari.
Minun ja Neiti J:n tulkinta taiteesta: duckfaces!
Minun tulkintani ilosta: Aperol Spritz! Onni on ystävät, jotka eivät osaa olla kuvissa perusnaamalla. C’moon, kuka jaksaa poseerata? Peukku nyt ainakin pitää olla pystyssä.
Illan viimeinen paikka oli baari nimeltä Ä. Se oli kiva paikka. Minun silmissäni hyvin berliiniläinen paikka. Hieman rähjäinen ja aikansa elänyt. Halpa ja kodikas. Istuimme siellä ja paransimme maailmaa.
Ä:ssä oli T ja Terhi. Taide on luotu.
Kesken järjettömän pitkän metromatkan hotellillemme pysähdyimme Alexanderplatzilla, jossa myytiin mm. leivoksia. Pitihän sellainen nyt syödä. Ilman sitä ei olisi mitenkään pärjännyt. Örgh.
Katso myös:
Matkapaloja 
Koska tulee seuraava osa?!
TykkääTykkää