Kauniit vuorimaisemat sulostuttivat matkaamme Grand Lakelle. Meidän oli tarkoitus viettää siellä seuraava leirintäalue-yö.
Rainbow Curven näköalapaikalla oli jo tutuksi tulleita karhuvaroituksia. On tottakai parempi, että karhut eivät opi syömään roskiksista. Silloin luonnossa riittää paremmin tilaa sekä ihmisille että karhuille.
Löysimme mukavan leirintäpaikan Grand Laken leirintäalueelta.
Vuoristomaisemaa, vehreyttä ja puroja – mitä muuta ihminen voisi toivoa?
No ehkä järvimaiseman voisi vielä toivoa. Sää Grand Lakella oli epävakaa. Välillä satoi ja välillä paistoi aurinko – tämä saattoi vaihdella muutaman minuutin välein.
Vielä säätäkin jännittävämpi elämys meitä kuitenkin odotti, kun palasimme takaisin leiriin!
Vapiti-naaras oli päättänyt tulla leirintäalueelle ruokailemaan!
Hän asteli vakain askelin grillin luo ja nuoli siitä grilliruuan jättämät maistuvat maut.
Eikä siinä vielä kaikki! Hän kutsui koko sukunsakin ruokailemaan leirintäalueelle. Täällä oli hyvät apajat!
Vapiti-suvun lisäksi leirintäalueelle saapui rankkasade, joten me pakenimme näitä luonnonilmiöitä autoon nachojen pariin.
Jonkin ajan kuluttua eläimet lähtivät pois ja sade lakkasi. Grillasimme ruokaa samassa grillissä, jota vapiti oli juuri nuollut. Olimme lähellä luontoa ja sillain.
Seuraavana päivänä lähdimme päivävaellukselle läheiselle metsäreitille. Reitin alussa meitä odotti tämä idyllinen näky.
Ilma oli ihana ja oli ihanaa päästä metsään kävelemään.
Vesiputous oli määränpäämme!
Pidimme aina myös evästaukoja sopivin väliajoin matkan varrella – patikoimme kuin hobitit – tietenkin!
Grand Lake oli kaiken kaikkiaan ikimuistoinen kokemus! Ei sitä joka päivä pääse näkemään luonnon eläimiä noin läheltä. Lisäksi olin iloinen, että jaksoin kävellä yli 10 kilometrin lenkin. Kuntonihan ei tuolloin ollut todellakaan parhaimmasta päästä.
Kannattaa ehdottomasti pysähtyä täällä, mikäli liikut tuolla suunnalla.
Boulder, Colorado oli kaupunki, jota olimme odottaneet aika paljon. Olimme päättäneet jo aikoja sitten, että viettäisimme päivän Boulderissa erillämme ja saisimme siten kaikki omaa aikaa. Pukeuduin päivän kunniaksi kaupunkiasuun!
Meillä oli Boulderissa airbnb-asunto, jossa kellarikerros oli kokonaan käytössämme. Tämä oli kätevä ratkaisu sekä meille että isäntäperheellemme.
Boulderissa oli joki, joka sai minut hihkaisemaan: ”Ihan kuin Turussa!” Taisi koti-ikävä hieman iskeä tuossa vaiheessa reissua.
Kerrottiin myös sellaista legendaa, että jotkut ihmiset laskeutuvat jokea alas kanootilla tai vastaavalla välineellä suoraan kaupunkiin töihin – puku päällä tietenkin. Sitä näkyä emme valitettavasti nähneet, sillä oli viikonloppu.
Kävimme tutustumassa paikalliseen yliopistoalueeseen. Olo oli kuin olisin ollut valmis näyttelemään missä tahansa tv:stä tutussa nuorisosarjassa!
Yliopistolla oli myös idyllinen ulkoilualue, jossa tuijotimme lammella kelluvia söpöjä kilpikonnia.
En ole koskaan nähnyt missään muualla niin paljon kauniita ja nopeita autoja kuin Yhdysvalloissa. Kyllä tämä auto minulle kelpaisi varsin hyvin!
Kun olimme käyneet yliopistoalueella yhdessä, lähdimme kaikki omille teillemme. Kiersin ehkä tunnin, pari yksikseni kaupungilla, kunnes törmäsin taas Ellaan yhdessä kahviossa. Pidimme yhteisen internet-hetken.
Illalla kokoonnuimme jälleen yhteen nachojen ja Joking Hazard -korttien pariin. Luonteemme ero näkyi selvästi, kun näimme kortit. Minä halusin itse keksiä säännöt, Chrisu ja Ella halusivat googlettaa säännöt. Kaksi voitti yhden, joten pelasimme googlatuilla säännöillä.
Boulder oli kiva kaupunki ja siellä olisi voinut viettää aikaa pidempäänkin.
Ainoa kauhunhetki minulla oli yöllä, kun kävin vessassa ja näin hämähäkin. Yhdysvalloissa on myrkyllisiä hämähäkkejä, mutta ei minulla ollut aavistustakaan, millaisia ne ovat. Oli siis pakko googlata, missä myrkyllisiä hämähäkkejä on ja miltä ne näyttävät. Vasta sitten sain uudelleen unta.
Jälkikäteen olen miettinyt, että tämän road tripin jälkeen on ollut paljon helpompi suhtautua suomalaisiin hyönteisiin. Ihan sama jotkut hämähäkit ja koppakuoriaiset, eivät ne ole vaarallisia.
Tämä idyllinen kuvakokoelma sijoittuu jonnekin päin Coloradoa.
Jätimme auton parkkiin ja lähdimme kiipeämään. Kukkia, havupuita ja lumisia vuoria – maisema oli erittäin kaunis.
Matkalla meitä vastaan tuli toinen kävelijä, joka kertoi vaeltelevansa paljon Coloradon vuorilla. Yksi yleinen keskustelunaihe Coloradossa on se, että osavaltio on niin korkealla, että ilma on siellä ohuempaa. Ihmiset, jotka muuttavat muualta, saattavat ensimmäisiä viikkoina hengästyä portaita kiivetessään.
Me löysimme lunta! Ilmeeni kertoo hämmennykseni määrän.
Pieni lampi oli lyhyen kävelymme määränpää. Kauemmaksikin olisi voinut kävellä, mutta ilma vaikutti sen verran epävakaiselta, että tuntui paremmalta idealta lähteä kävelemään takaisin auton luo.
Minulla oli aika vähän toiveita Road Tripin suhteen etukäteen. Yksi toive oli kuitenkin se, että kävisimme viinitiloilla. Tämä toteutui, kun lähdimme Coloradon Deltasta kohti vuoria ja alkumatkasta pysähdyimme parille viinitilalle.
Viinitiloilla niiden omistajat esittelivät viinejä. Erilaisten viinien maistaminen maksoi 5-10 dollaria, mutta jos osti viiniä mukaan sai maistelun ilmaiseksi tai edullisemmalla. Käytännöt vaihtelivat viinitiloittain.
Stone Gottage Cellars oli sympaattinen pieni paikka, jossa viininmaistelijoita varten oli hankittu viinitarhan laitaan bajamaja.
Samalla alueella oli useita eri viinitiloja, ja samaan aikaan viinejä maistelemassa oli ihmisiä, jotka kiersivät viinitiloja polkupyörällä. Se olisi ollut varmasti tosi mukava pyöräretki!
Jos suunnittelet viinimatkaa tuohon suuntaan, niin lisätietoja North Fork Valleyn viinitiloista voi lukea täältä: http://westelksava.com/
Pysähdys pikkukaupungissa ja kahvi aina mukaan!
Meidän matkamme jatkui kohti vuoria. Ella ja Chrisu olivat koko alkumatkan puhuneet siitä, että osa öistä nukutaan leirintäalueella. Jännitin sitä vähän, koska en tiennyt yhtään, mitä odottaa.
En halunnut raahata Suomesta mukaani telttaa, joten ostin Walmartista edullisimman mahdollisen teltan leiriyömajakseni. Lopulta se tosin taisi mennä niin, että Ella ja Chrisu nukkuivat siinä teltassa ja minä nukuin heidän teltassaan. Reissumme jälkeen Ella ja Chrisu lahjoittivat ostamani teltan jollekin järjestölle Portlandissa, joten se ei onneksi päätynyt roskiin.
Matkan varrella pysähdyimme Carbondalessa, joka oli söpö pieni kaupunki.
Road Tripillemme oli tyypillistä, että pysähdyimme jossain joko lounaalla tai hakemassa kahvia. Samalla kävelimme jonkin aikaa ihmetellen kaupunkia, johon olimme päätyneet. Se on muuten erikoista, miten ”coffee to go” muodostui ihan perusjutuksi jokaiselle päivällemme. Niin sitä ihminen imee kulttuurin itseensä, hehee.
Alusta asti olimme sitä mieltä, että Colorado on ihana!
Kuljimme Aspenin kaupungin ja metsien ohitse. Aspenissa on yksi tunnetuimpia laskettelukeskuksia, ja koko alue on erityisesti rikkaiden ihmisten suosiossa.
Coloradossa leiriytyessä täytyy pitää mielessä karhut
Niin. Karhut. Niistä oli ollut kyllä puhe, mutta kyllä nuo varoitustaulut silti vähän yllättivät.
Kaikki ruoka ja vesi piti pakata karhukaappeihin aina, kun niitä ei käyttänyt. Karhukaappi on siis kaappi, jonka saa sillä tavalla lukkoon, ettei karhu osaa sitä avata.
Teltaan ei saanut viedä mitään tuoksuvaa, eikä saanut yöpyä samoissa vaatteissa, missä teki ruokaa. Me olimme näiden ohjeiden kanssa tosi tarkkoja, koska emme halunneet ottaa riskiä. Käytännössä minulla oli teltassa vain yövaatteet, makuupussi, makuualusta, kirja, kännykkä ja taskulamppu. Kaikki muu oli karhukaapissa tai autossa.
Joissain ohjeissa sanottiin, että autoonkaan ei saisi jättää mitään tuoksuvaa, mutta kyllä meillä siellä saattoi olla esimerkiksi aurinkorasvaa ja muuta kosmetiikkaa. Ruuat kyllä pakkasimme aina karhukaappiin.
Leirintäalue on osittain erilainen käsite Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Tämä ensimmäinen leirintäalue oli käytännössä tien varrella metsässä oleva alue, johon oli varattu muutama auto- tai telttapaikka. Yhdysvalloissa ei ole jokamiehen oikeuksia, joten sen suhteen tulee olla tarkka, missä yöpyy.
Tällä leirintäalueella ei ollut henkilökuntaa, joten maksu jätettiin postilaatikkoon. Leirintäalueyöt maksoivat paikasta riippuen 20-30 dollaria/paikka. Se oli siis ehdottomasti edullisin yöpymismuoto.
Jokaiselle oli oma paikka, jossa oli pöytä, grillipaikka ja karhukaappi. Joissain paikoissa karhukaapit olivat jaettuja, mutta pöytä ja grillipaikka olivat aina omia.
Yhteisiä vessoja oli muutama, ja ne olivat aina siistejä. Osassa oli käsille vesipesupaikka, osassa ei. Samoin vesipisteen suhteen oli vähän vaihtelevaa, oliko vesipisteessa oleva vesi juomakelpoista vai ei. Siksi yleensä tankkasimme kaikki kanisterit täyteen aina, kun oli juomakelpoista vettä saatavilla.
Kävimme Ellan kanssa lyhyellä iltakävelyllä tutkimassa leirintäalueen läheisiä maastoja. Olimme erittäin hämmentyneitä siitä, miten vihreäksi ja metsäiseksi maisemat olivat muuttuneet. Aavikko oli takanapäin.
Nyt on maaliskuun 4. päivä, eli tasan kahdeksan kuukautta sitten olimme Yhdysvalloissa juhlistamassa heidän Itsenäisyyspäiväänsä. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että siitä on jo kahdeksan kuukautta! Aika kuluu, enkä ole kertonut matkasta vielä puoliakaan…
Kun selasin kuvia, mietin, mistä ihmeestä nämä on otettu. Hetken mietittyäni tajusin, että Coloradosta tietenkin. Näihin kuviin on tallennettuna yksi olennainen osa Coloradon ydintä.
Colorado toi eteemme vihreyttä monellakin eri tavalla. Kuivien kivi- ja hiekkamaisemien jälkeen Colorado oli kirjaimellisestikin virkistävää vaihtelua.
Ulkoilmaelämä, vihreys, salaatit ja muut terveysruuat kuuluvat Coloradoon. Siellä asuu Yhdysvaltojen parhaiten voivat ihmiset.
Niin ja kannabis. Se on laillista Coloradossa. Yövyimme Coloradossa yhden yön Ellan ja Chrisun kaverin luona. Hän kertoi, että kun kannabis laillistettiin, on siitä saatu niin paljon verotuloja, että niillä kunnostetaan teitä. Se oli ihan totta, että tietöitä oli kaikkialla. Siinä on yksi näkökulma siihen suuntaan, että kannabiksen laillistamisesta voisi olla valtiolle myös hyötyä.
Me mietimme etukäteen aika paljon, miten voisimme juhlistaa Yhdysvaltojen Itsenäisyyspäivää asianmukaisella tavalla. Yhtenä vaihtoehtona ajattelimme, että olisimme menneet sohvasurffaamaan ja sitä kautta mahdollisesti päässeet osaksi yhdysvaltalaista juhlaperinnettä. Tämä ei kuitenkaan toteutunut.
Lopulta päädyimme Deltaan. Siellä oli suunnilleen koko kaupugin perheet kokoontuneet tämän lammen äärelle piknikille. Piknik-tarjoilut olivat aika suureellisia. Monella oli mukana isot kaasugrillit, joissa valmistettiin tietenkin hodareita. Toiset olivat taas tyytyneet hakemaan juhlaruokaa McDonalds’ista.
Huomionarvoista oli se, että en nähnyt ainuttakaan alkoholipulloa tai -tölkkiä kenenkään kädessä.
Kävelimme lammen rantaa ja olimme hieman kateellisia siitä, ettemme itse olleet tajunneet varautua piknik-eväin. Emme myöskään jääneet odottamaan ilotulitusta, joka ammuttaisiin lammen yläpuolelle.
Sen sijaan palasimme motellillemme ja ihailimme ilotulitusta motellin pihasta. Vaikka Delta on tosi pieni kaupunki, niin ilotulitus kesti pidempään kuin olen missään muualla ilotulituksen nähnyt kestävän. Amerikkalaista suuruutta!
Ilotulituksen jälkeen menimme nukkumaan ja valmistauduimme tutustumaan Coloradoon paremmin. Jo ensimmäinen päivä toi hyvin fiiliksen tästä osavaltiosta.
Matkapaloja 