Lissabonin katukuvaa

Luonnoksissa on pitkään ollut kuvia otsikolla: ”Lissabonin katukuvaa”. Ajattelin, että nyt on hyvä hetki julkaista pieni kuvamatka Lissaboniin.

Vierailustamme sinne on useita vuosia, mutta takaisin olisi joskus kiva mennä. Tällöin olisi mukava nähdä Portugalia myös Lissabonin ulkopuolella.

Tässä siis pieni kuvamatka Lissabonin kaduille. 🙂

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Korkeuserot, graffititaide ja kauniit maisemat ovat Lissabonin kaduille tyypilliset asiat.

Lue myös muut kirjoitukseni Lissabonista:

 

 

 

Pääsiäisloma kotona

Olisi ihana kirjoittaa, että vietin upean ja rentouttavan pääsiäisloman kotona. Se ei kuitenkaan ole totta. Vietin ankeimman lomani ikinä.

Säät eivät suosineet. Puolet lomasta satoi taivaalta jotain. Ruoka piti tehdä pääasiassa itse, joten se oli melko mautonta. Lepääminen oli vähä niin ja näin, kun päässä pyöri ahdistavia asioita. Ihmisiä näin ulkona tai videon välityksellä. Upeat maisemat rajoittuivat lähimetsään, eikä sinnekään jaksanut sään vuoksi mennä kuin kerran. Majatalon siisteys oli omasta itsestä kiinni, ja lattialle kertyi roskakasoja lähes huomaamatta.

En ole koskaan pitänyt kotona olemista lomailuna. On tosi vaikea päästää irti sellaisista ajatuksista, että pitäisi koko ajan tehdä sitä sun tätä. Pitäisi opiskella, pitäisi soitella ystäville ja sukulaisille, pitäisi joogata joka päivä, pitäisi käydä ulkona joka päivä, pitäisi treenata tanssimista, pitäisi pysyä positiivisena ja ennen kaikkea PITÄISI KOKO AJAN TEHDÄ JOTAIN HYÖDYLLISTÄ JA KEHITTÄÄ ITSEÄÄN.

Ai niin. Pitäisi syödä terveellisesti ja säännöllisesti. Pitäisi vähentää herkuttelua, pitäisi juoda vähemmän viiniä. Pitäisi pitää huolta ergonomiasta, pitäisi muistaa ottaa riittävästi askeleita päivittäin. Ei saisi valittaa, koska kaikilla muillakin on vaikeaa. Ei saa olla negatiivinen. Pitää vaan kestää.

Pari päivää sitten tuli tieto, että Ranskassa heinäkuussa järjestettävä tanssileiri jouduttiin perumaan. Se tieto konkretisoi jälleen sen, että kukaan ei tiedä, miten kauan tämä tilanne kestää. Haaveet kaatuvat yksi kerrallaan. Kaikki kivat asiat kesältä on peruttu.

Yritä siinä sitten olla positiivinen ja kehittää itseäsi. Sanon vain, että välillä se on ihan todella vaikeaa! Siitäkin huolimatta, että tämän tilanteen on joskus pakko olla ohi. Siitäkin huolimatta, että on onneksi roppakaupalla ihania muistoja täydellisistä lomapäivistä jossain muualla kuin kotona.

Toivottavasti niitä täydellisiä lomapäiviä tulee vielä joskus ja monta.

Ennen sitä. Pysytään kotona. Purraan hammasta. Soudetaan siinä samassa suossa olevaa venettä eteenpäin kohti tuntematonta tulevaisuutta.

 

TOP 5 luetuinta postausta vuonna 2019

Matkapalojen viime vuoden luetuimmissa postauksissa korostui junamatkustaminen ja Italia. Italian nouseminen esiin ei sinänsä ole mikään ihme, koska siellä minä taidan eniten viettää ei-tanssillisia lomiani. Italiasta minä myös eniten tiedän ja siksi olen kirjoittanut paljon Italiaa koskevia postauksia.

Junamatkustaminen tai muu maata pitkin matkustaminen oli varmasti monen ajatuksissa viime vuonna, kun lentämisen haittoja alettiin korostaa vielä aiempaa enemmän. Se on hyvä, koska junat kulkevat useassa paikassa oikein hyvin ja on oikein varteenotettava liikkumismuoto.

Ehdottomasti eniten vuonna 2019 lukukertoja saanut artikkelini oli käyttöohjeet Italian juniin:

Miten matkustat Italiassa junalla? Käyttöohjeet.

Seuraavat neljä postausta suosituimmuusjärjestyksessä olivat:

Missä syödä Riiassa? Neljä ravintolaa ja neljä tarinaa.

10 vinkkiä: Miten kokea Venetsia yhdessä päivässä?

Bergamo: Enemmän kuin päiväretken arvoinen

Matkabloggaajien kokemuksia junamatkustamisesta maailmalla

Kymmenen reissu-unelmaani

kalapusu

Koko toukokuu oli niin täynnä hässäkkää, että en ehtinyt uhraamaan kuin muutaman ajatuksen blogin suuntaan. Pidin siis tietoisesti kuukauden mittaisen tauon.

Ilokseni täällä on kuitenkin ollut siitä huolimatta lukijoita – jopa enemmän kuin huhtikuussa!

Nyt on minun kuitenkin aika keskeyttää hiljaiselo ja pysähtyä hetkeksi haaveilemaan.

From Lapland to South -blogi haastoi minut kertomaan kymmenen matkahaavettani. Haaste lähti alunperin liikkeelle Kohteena maailma -blogista ja tällä hetkellä kymmenet bloggajat ovat kertoneet omista unelmistaan.

Kirjoitan omat matkahaaveeni siinä järjestyksessä, kun ne sattuvat tulemaan mieleeni.

1. Bali

Tämä on ollut haavelistallani jo pitkään.

Haaveissani nautin kauniista maisemista, joogasta ja snorklaamisesta.

Todellisuudesta tiedän sen verran, että Balilla on myös paljon ruuhkaa ja paljon turisteja. Luotan silti siihen, että sieltä voi löytyä rauhallinen soppi, jonne voi mennä hetkeksi hengähtämään.

Mahdollisesti haluan kokeilla myös aivan älytöntä kelluvaa aamiaista, vaikka en usko sen olevan kauhean kätevä tapa syödä.

2. Vancouver-Toronto-junamatka

Kanada kiinnostaa muutenkin, mutta kun kuulin tästä junareitistä, päätin, että se on joskus nähtävä. Odotan maisemilta paljon ja junamatkustus on toki aina kokemus myös itsessään.

3. New York

Tarviiko tämä jotain perusteluja? Haluan nähdä New Yorkin.

4. Austin

Tämä olisi puhtaasti fanimatka. Austinissa kiinnostaa ihan erityisesti Family Business Beer Company. Supernatural-fanit tietävät.

5. Dolomiitit

Tämän matkahaaveen on aiheuttanut Instagram. Olen katsellut Dolomiiteilla otettuja kuvia ja miettinyt, että tuonne on pakko joskus päästä. Ja niin minä pääsenkin – kuukauden kuluttua!

6. Uusi-Seelanti

En ole tavannut Uudessa-Seelannissa käynyttä ihmistä, joka ei kertoisi, miten upeaa siellä on. Onhan se nähtävä!

7. Australia

Australiakin on ollut matkahaavelistallani vuosikausia. Joskus ajattelin lähteväni sinne Work & Holiday -reissulle, mutta se ei koskaan toteutunut. Sitten, kun joskus lähden Australiaan, niin olen siellä (vähintään) kuukauden.

8. Vietnam

Vietnam on myös paikka, joka on päätynyt matkahaavelistalleni sen perusteella, että olen lukenut muiden juttuja sieltä. En ole koskaan ollut Aasiassa, ja Vietnam kiinnostaisi esimerkiksi enemmän kuin Thaimaa.

9. Marokko

Lisää sarjassamme ”Näin Instagramissa” -haaveita. Marokko näyttää tosi kauniilta paikalta! Lisäksi se voisi olla hyvä ensimmäinen kosketus Afrikkaan.

10. Road Trip San Franciscosta Los Angelesiin

Kaksi vuotta sitten tehty road trip Los Angelesista Seattleen oli aivan ihana. Joskus haluan tehdä uudelleen kuukauden mittaisen road tripin, ja silloin yhtenä haaveena on kulkea tuo kaikkialla kehuttu San Francisco-Los Angeles -reitti.

Haaveeni näyttävät sijoittuvan pääasiassa Eurooppaa kauemmas, mikä tarkoittaa sitä, että reissut vaativat aikaa ja rahaa. Tätä voi siis enemmänkin pitää 10-vuotissuunnitelmana kuin sellaisena haavelistana, jonka toteuttaminen kävisi käden käänteessä.

En haasta ketään, mutta jos innostut kirjoittamaan matkahaaveitasi, niin kirjoita ihmeessä tänne kommentti! 🙂

Lue myös:

Mitä sanottavaa minulla on elämästä ja matkustamisesta juuri nyt?

Turistina Helsingissä: Suomenlinnaan kannattaa mennä aina

Olen aika usein Helsingissä. Aika usein käyn myös sellaisissa paikoissa, joissa vierailusta voisi olla iloa myös jollekin muulle. Tästä päästä päätin perustaa Turistina Helsingissä -juttusarjan.

Ensimmäisenä kirjoitan Suomenlinnasta, jossa olin kaksi kertaa viime vuonna.

Ensimmäinen kosketukseni Suomenlinnaan oli ala-asteella. Olimme jossain partiojuhlassa ja kävimme vierailulla Suomenlinnassa. Olin heti lumoutunut.

Seuraavan kerran hämmästyin, kun kuulin, että siellä voi asua. Wau. Ajattelin, että se olisi upein paikka ikinä asua!

En ole enää varma, ajattelenko Suomenlinnaa unelmieni asuinpaikkana. Ihana se on joka tapauksessa.

Suomenlinna juhannuksena

Minä olen perinteisesti kaupunkijuhannuksen suuri kannattaja. Kaupungissa on paljon helpompaa! Kaiken lisäksi siellä saa olla rauhassa, kun kaikki muut ryntäävät jonnekin muualle.

Viime juhannuksena vietin yhden päivän Suomenlinnassa.

Se oli idyllistä ja se oli myös melko hiljaista.

Vierasvenesatamasta ostin Tin Soldier’sin erikoisversion. Se oli vähä niin kuin teiniaikojen Dark Cider, mutta ei kuitenkaan.

Bongasimme Vesikko-sukellusveneen.

Koska sää oli Suomen juhannukseksi jopa ihan kaunis, olimme varautuneet ja pidimme pienen kuohuviini-piknikin lammen rannalla. Suomenlinnassa on paljon tosi kivoja piknik-paikkoja, joten sinne voisi hyvin ottaa isommankin eväskorin mukaan.

Ei hirmu paljon suomalaisempi välipala voisi olla!

Kahvila Piper on aivan super sympaattinen paikka! Heidän ”terassillaan” on  myös yksi Suomenlinnan parhaista näköaloista.

Tutustu Piperiin tästä: https://www.suomenlinnatours.com/kahvilat-ja-ravintolat

Minä pidän linnan raunioista ja ikkunoista.

Suomenlinna syksyllä

Olin äidin kanssa viettämässä viikonloppua Helsingissä ja olimme päättäneet mennä käymään Suomenlinnassa. Jännitimme vähän etukäteen, olisiko siellä liian huono sää.

Ei ollut. Kahden vierailun perusteella voin siis sanoa, että Suomenlinnassa on aina hyvä sää, vaikka muuten Helsingissä olisi ollut surkea sää!

 

Maisema oli vielä vihreä, mutta pihlajanmarjat paljastivat, että on syksy.

Suomenlinna on ihan oma maailmansa, jossa tosiaan asuu kourallinen ihmisiä. Voin kuvitella, että esimerkiksi taitelijat saavat tuosta ympäristöstä paljon inspiraatiota. Sitä en tosin tiedä, miten paljon turistit häiritsevät ihmisten (ja eläinten) rauhaa. Pihoissa on kyllä kyltit, joissa kerrotaan, jos kyseessä on asuinalue. Mahtavatkohan ne oikeasti pitää turistit loitolla?

Toivottavasti tämä söpö papukaija löysi takaisin kotiinsa.

Maisemat merelle ovat kuvankauniit.

Tälläkin kertaa kävimme katsomassa sukellusvenettä.

Ja tälläkin kertaa pysähdyimme Piperissa. Söimme lounaaksi kalakeittoa.

Niin ja minä latasin kännykkää, koska Suomenlinnassa on myös paljon erikoisia Pokemoneja. Helsinkiläiset Pokemon Go -harrastajat käyvät siellä säännöllisesti kasvattamassa kokoelmaansa.

Kyllä pitää mennä kivenkoloon, jos sellainen on näkyvillä!

Taidan olla liian iso hobitiksi…

Kaiken kaikkiaan Suomenlinna on aivan ihana paikka! Sinne on sitäpaitsi tosi helppo matkustaa: Kauppatorilta kulkee lauttoja edestakaisin ja lipuksi kelpaa HSL:n liput. Ei ole kallista, eikä vaikeaa.

Lue lisää Suomenlinnasta: https://www.suomenlinna.fi/

Matkamuistojen joulukalenteri 18. luukku

siltaluukku

Severn, Second Severn Crossing bridge

…And as we cross the bridge…

Valkoisena hehkuvan sillan kannatinkaapelit näkyvät jo kaukaa. Maisemat ovat olleet tähänkin asti viehättäviä, mutta nyt tekee mieli ahmia näkemäänsä. Tekee mieli painaa käsi bussin ikkunaa vasten. Vatsanpohjassa alkaa kutitella aivan uudella tapaa.

Tämän joen ylitys ei ole vain joen ylitys. Tässä vaihdetaan maata. Kulttuuria. Tunnetta. Englannista Walesiin.

…We should stay…

Bussi nielee tietä alleen. Olemme jo sillalla, mutta hetken verran vielä maankamaran yllä, Englannin maaperällä. Tienvierustan pensaikon takaa vilkkuu jo aava. Ja sitten. Humaus. Severn. Valtava rajajoki levittäytyy silmieni eteen.

Bristolin kanava aukeaa kimaltelevana ja lähes äärettömän oloisena. Kannatinkaapelit nousevat korkeuksiin ja pieni turisti yrittää pidätellä hymyään.

…We should stay…

Bussikuski ilmeisesti huomaa lapsenomaisen riemuni, tai ehkä huokaisin ääneen. ”Welcome to Wales. Look. Even the sun shines brighter on this side.”

Siltäpä tosiaan näyttää.

(Lainaukset kappaleesta Emigre, James Dean Bradfield)

Luukun kirjoitti: Siobhán

Matkamuistojen joulukalenteri: 16. luukku

joululuukku18

Poros, Kreikka

Vihdoin jätimme Ateenan melun ja kuumuuden taaksemme. Poros oli toisenlainen. Paljon rauhallisempi ja paljon kauniimpi. Tämä oli nyt sitä paljon puhuttua ja kehuttua ihanaa Kreikan saaristoa.

Jalat hiekassa ja mieli onnellisena päätimme, että jäämme tänne suunniteltua pidempään.

Se oli reissun paras päätös. Joskus kannattaa muuttaa suunnitelmiaan lennossa siten, miten sydän sanoo.

Matkamuistojen joulukalenteri: 15. luukku

rugbyluukku

Cardiff, Wales.

Turvatarkastuspisteellä porttivahti naurahtaa. ”Is everything ok, love?”

Kyllä, kaikki on enemmän kuin hyvin. Ja ilmeisesti se näkyy päällepäin, sillä hymyilen kuin hangon keksi.

Edessäni kohoaa valtava, 75000 ihmistä vetävä Principality -stadion, ja piakkoin näen Walesin pelaavan MM-kisoissa. Tunnelma pääkaupungissa Cardiffissa on, kliseitä käyttäen, sähköinen. Rätisevä, hypähtelevä, kupliva.

”Should I check your papers then?” Tällä kertaa naureskeluvuorossa on stadionin olutpisteen setä, kun hämmennyn mahdollisuudesta viedä kaljaa katsomoon. Eikä vain yhtä, vaan neljäkin kerrallaan. ”In Finland this wouldn’t be allowed”, selitän. ”Why’s that? You are not 18?”, setä virnistää silmää iskien.

Päästyäni paikalleni on pakko vetää syvään henkeä. Näkymä kentälle on upea, ympärillä penkit alkavat pikkuhiljaa täyttyä. Juttelen vieressä istuvan seurueen kanssa. Kun heille selviää, että olen Suomesta, he haluavat tietää kumpaa joukkuetta kannatan.

”Wales, obviously.” ”Good girl!”

Tämän luukun kirjoitti: Siobhán

Vieraskynä: Snowdon. Sateessa. Eli tarina siitä miten vaelluksella ei kuulu toimia.

snowdon1

Tiedättekö sen hetken, sen tunteen, kun kyseenalaistat kaikki siihen mennessä tekemäsi ratkaisut ja tajuat, että jos onni nyt pettää, hommassa voi käydä ihan helvetin huonosti?

Itse tutustuin tähän jännään olotilaan viime vuonna Walesissa, kun huohotin läpimärkänä perse ja selkä vuorenseinämään painautuneena. Vasen kourani puristi kallion iljanteista sammalta ja oikea käteni tarrasi siihen yhteen ainoaan kivenulokkeeseen, joka ei irronnut koskettaessa.

Pystyin siirtämään jalkojani  vain pienen askeleen kerrallaan, siltä varalta että vaelluskenkien alla oleva liuskekivien kerros lähtisi valumaan hallitsemattomasti kohti kengänmitan päässä odottavaa sumua. Sumua, jonka luona alkaisi äkkiputous ja pelkkää tyhjää.

Mutta pakko oli mennä takaisin alaspäin, sillä ylöskään ei päässyt.

Seuraamani ”polku” olikin puronuoma, ja se oli tyssännyt pystysuoraan vesiputoukseen. Eli takaisin omia jälkiä kohtaan, jossa minun oli hetkeä aiemmin pitänyt päättää, jatkanko polkua A vai polkua B. Kumpikaan näyttänyt houkuttelevalta. Olin päätynyt vaihtoehto B:hen, sillä se näytti kuitenkin jotenkin järkevämmältä – A nousi suoraan ylös kahden lohkareen välistä, ja vaikka minä suht kapoisena siitä raosta mahtuisinkin, mites rotevammat retkeilijät? Eihän tuo voi olla se oikea reitti, surely?

Polku B – eli se puronuomaksi osoittautunut – kiersi rinteestä työntyvän ison lohkareen, ja reuna kulki hyvin läheltä pudotusta. Siinäpä tuli mietittyä, että jos lipsahtaisin, kierisinkö rinnettä alas, vai tippuisinko suoraan tyhjyyteen, ja jos tippuisin, niin kuinka korkealta ja onpa hyvä että tuo sumu peittää näkyvyyden koska muuten jähmettyisin varmasti paikoilleni.

Muuten, on jännä katsella kun sadepisarat nousevat _ylöspäin_ tuulen voimasta, ja siinä kädenmitan päässä, naaman tasolla, joku lokki, myrskylintu, mikä lie, leijuu paikallaan vastatuulessa. Että heippa vaan sullekin Lenni Lokinpoikanen.

Päästyäni takaisin kohtaan, jossa oikea polku vielä erottui, istuin alas ja pohdin, että mitähän sitä tekis. Reitti siihen mennessä oli ollut pirullinen, mutta nyt olin ekaa kertaa pisteessä, etten tiennyt, mihin jatkaa.

Paluureittikin saattaisi tosin katketa, sillä sateessa ja sumussa kaikki näytti samalta. Huononäköisenäkin näin paremmin ilman laseja kuin pisaroita valuvilla ja jatkuvasti huurtuvilla linsseilläni. Palaisinko varmasti omia jälkiäni?

Kännykkäverkkoa ei ollut, ja naurahdin ääneen, kun mietin puhelua jollekin Walesin super puma -pelastuskopterille. Ei aavistustakaan, missä olen ja kuinka kaukana huipusta. ”Hei, hakekaa mut täältä, diolch ja popty ping.”

Muita retkeilijöitä ei näkynyt, ja se reitin alkupäässä tapaamani englantilaismieskin oli ilmeisesti kääntynyt takaisin, kun tuttua hahmoa ei näy… ei mutta mikä herrajumala sieltä tulee?!? Neonvihreä reppusuoja vilkkui hernerokkasumun keskellä ei mitään kuin majakka! Setähän jatkoi sittenkin! En olekaan yksin!

snowdon3

Olimme tavanneet tämän sedän kanssa reitin alkupäässä, ja kohteliaasti juttelimme hetken hylätyn kaivoksen raunioilla. Hän oli kiivennyt Snowdonille kahdeksan kertaa, mutta tätä vaikeinta reittiä nyt ensimmäistä kertaa. En oikein osannut tulkita hänen ilmettään, kun kerroin olevani ensi kertaa Snowdonilla ja heti tällä reitillä. Tuolloin ei vielä satanut, ja reitti oli selvästi näkyvillä, joten jatkoimme matkaa. Hyvin brittiläis-suomalaisittain tosin, sellaisen sadan metrin hajuraolla. Personal space ja silleen, please. Välillä minä etenin kärjessä, välillä hän, kaikessa hiljaisuudessa. Kun reitin ”hankala” osuus alkoi ja sää paheni, hän ilmoitti pohtivansa vesitauon verran, jatkaako matkaa.

Tässä vaiheessa minun olisi – olisi – pitänyt ottaa neuvosta vaarin ja kääntyä takaisin. Mutta ei. Salamia naamaan ja ylös! Reitti oli kuitenkin vielä jotenkin näkyvillä ja setä itse arveli hyvin tarkan suunnistuskarttansa perusteella, että matkaa on enää 1/4 jäljellä. Mitään maastomerkkejä emme tosin sään takia nähneet, mutta neljäsosa… sehän on vain kullinluikaus, nevan yli niin että heilahtaa, uraa! Heilautin kättä ja puskin seuraavan lohkareen yli.

Ja nyt, pikakelaus kohtaan, kun minä istun sateessa ja setä yhyttää minut. Kohtelias nyökkäys. ”Tämä olikin vaikeampaa kuin luulin, hukkasin polun matkalla tänne kolme kertaa”, setä tunnustaa. No älä. Päätämme silti jatkaa ja sanon, että se polulta näyttävä B vesiputouksineen ei ainakaan ole vaihtoehto. Eli puskemme A:n lohkareiden läpi. Minä nelinkontin, koska pelkään että tuuli puhaltaisi minut muuten kumoon. Konttaaminen johtui osaltaan myös rinteen jyrkyydestä – kädensijoiksi sopiviin kiviin oli helpompi tarttua lähes polvillaan ollen – mutta olen myös tuhannen naatti. Seisaaltaan etenemiseen ei liikene enää energiaa.

Välillä testaamme eri reittejä samanaikaisesti ja huudamme tuulen yli kysyäksemme toisiltamme, miltä toisen reitti näyttää. Se aiempi sadan metrin etäisyys on nyt kutistunut muutamiin metreihin. Roikun väkisin sedän kintereillä, vaikka tekisi mieli vain istua alas, ja hän kääntyy vähän väliä katsomaan, että pysyn perässä. Reittineuvotteluita lukuunottamatta emme muuta puhu. Paitsi yhdessä vaiheessa naurahdamme kuivasti, että olemmehan oikealla reitillä, koska menemme koko ajan ylöspäin.

Yhtäkkiä edessämme on kuin onkin oikeasti polun näköinen kaistale. Etäisyys huipulle on yhä arvoitus, mutta enää jalan alla ei luista niljakkaita irtokiviä. ”Tämä on todella rankempaa mitä luulin”, setä sanoo toistamiseen, ja minä vain nyökkään.

Ja sitten. Opaskivi! Sanottakoon, että KOKO HIIVATIN MATKALLA EI OLE OLLUT ENSIMMÄISTÄKÄÄN OPASMERKKIÄ. Ei kylttejä, ei kivipaaseja, ei kiviin maalattuja täpliä. Tai jos niitä on ollut, niin ne ovat kyllä sateenhuuhtomina jossain laakson pohjalla.

Mutta, nyt, opaskivi, kahden reitin risteyskohdassa. Huipulle ei ole siis enää pitkälti, ja setä jää ottamaan kuvaa kivestä. Vannotamme toisillemme, ettemme mene alas samaa reittiä. Kerron, että alun perinkin olin ajatellut valita toisen, aavistuksen helpomman polun paluumatkalle. Setä nyökkää. Jatkan eteenpäin. Polku on nyt leveä ja näkyvillä. Ja sitten, sumun keskeltä kuin tyhjästä, ta-daaaaa! Huipun kahvilan seinä. Purskahdan nauruun. Ehkä vähän hysteeriseen sellaiseen.

Sisällä helpompaa reittiä tulleet juttelevat iloisesti. Minä tärisen kauttaaltaan. Kassajonossa huomaan, että setä on myös päässyt perille. Käyn kiittämässä siitä, että hänkin päätti jatkaa matkaa. Oikeasti minun teki mieleni hypätä sedän kaulaan ja kiittää käytännössä henkeni pelastamisesta, tai ainakin huipulle auttamisesta, mutta sen sijaan näytän kahvilasta ostamaani vaellussauvaa kuin lapsi jotain töherrystä vanhemmalleen. See, olen ihan pro. Setä nyökkää taas. Minä nyökkään. Personal space, brittiläis-suomalainen yhteistyö sujuu.

Tajuan, etteivät vaatteeni kuivu saman viikon aikana vaikka kuinka joisin teetä, joten otan uuden sauvani ja poistun. Setää ei näy. Tajuan, etten edes kysynyt hänen nimeään. Hitto.

snowdon2

Toinen reitti, ”the secret one”, on alkuun kuin hölkkä lähipuistossa. Toki rinteet ovat jyrkät, mutta polku on selvä ja kivetön. Hetken kuluttua se levenee jo pienen traktorin mentäväksi ja sateesta huolimatta olo on lämmin. Kännykkäänkin tulee taas kenttää ja raportoin kotiin olevani matkalla alas. Tämäkin reitti on yhtä autio kuin ylöstullessa, mutta niin paljon selkeämpi kuin…. eiku.

Juuri kun olin ehtinyt iloita selvästä polusta, sumu, sade ja muta tekevät tepposensa. Ei mitään poluntapaistakaan edessä, pelkästään sumussa määkiviä lampaita ja mutaista laidunmaata. Haeskelen kenkienjälkiä ja etenen niiden mukaan. Irlannissa kikka toimi, kyl kai sitten Walesissakin. Jossain vaiheessa kahlaan joko puroa tai tulvivaa polkua pitkin, mutta alaspäin mennään, mitä välii. Kartastani ei ole mitään apua. Se on sateen mössäämä, ei edes kunnollinen suunnistuskartta, enkä sumussa näkisi kuitenkaan maamerkkejä.

Lopulta, kun kiukku alkaa jo nostaa päätään, polku muuttuu taas kunnon poluksi ja olo helpottuu. En päätyisikään jonkun farmarin takapihalle, vaan sinne minne pitääkin, eli maantien varteen odottamaan paikkuria lähikylään. Polku levenee hiekkatieksi. Ensimmäiset maatalot tulevat esiin. Sadekin loppuu. Hetkeksi.

Maantien varressa. Hytisen ja odotan bussia. Jos oikein tulkitsin osittain kymriksi, osittain englanniksi kirjoitettua lappusta pysäkillä, bussin pitäisi olla kohdilla 25 minuutin kuluttua. Ei ole. Hytisen lisää. Hampaat alkavat lyödä loukkua. Tämä on Pohjois-Wales, ei ne aikataulut nyt niin pidä näillä aakeilla jylhillä seuduilla… lopulta, vain reilut 10 minuuttia myöhässä bussi kaartaa esiin. Sitä ennen olen jo yrittänyt kännykällä etsiä lähintä kylää, jonne lähteä taapertamaan sateessa, mutta eihän sitä hiton kenttää ole. Taaskaan. Karttanikin kattoi vain vuoren reitit, ei lähialueita. Sanon bussikuskille olevani hyvin, hyvin iloinen hänet nähdessäni. ”Oliko noin paha retki?”, kuski kysyy. ”No eiiiiiii”…

Majapaikkaani päästyäni omistaja näkee läpimärän ja mutaisen olemukseni, ja huokaisee. Hän kertoo, kuinka hän on joutunut soittamaan pelastustyöntekijät ainakin kolmesti, kun hänen luonaan yöpynyt retkeilijä on eksynyt Snowdonilla. Yhtä tyttöä jouduttiin etsimään oikein urakalla, sillä kännykkäyhteyden puutteessa paikallistus ei oikein onnistunut. Tai jotain. Juon teetä, kuivaan hiuksiani ja olen hiljaa. Olin kertonut omistajalle päivän olleen rankka, mutta jätin kertomatta, kuinka rankka. Minähän en olisi yhtä tyhmä hupakko kuin ne pelastetut tyypit.

No enpä.

Seuraavana päivänä sisuunnun. Koska vuorelle on myös helpompi, ei-niin-itsepäisen-tyhmille- turisteille tarkoitettu turistireitti, aion lähteä ylös uudestaan. Aurinko paistaa, ja haluan nähdä huipun.  Edellispäivän tuntien vaellus tuntuu jaloissa, mutta reitti on jyrkkyydestään huolimatta helppo kulkea, ja hammasta purren kiskon itseni lihaskivusta välittämättä perille. Ja kas, huippu on jälleen kietoutunut paksuun sumuun. ”Yllätys”. Syön pienen lounaan, ja toivon näkeväni englantilaissedän. No such luck. No, ainakaan nyt ei enää sada.

Alastullessa päivä muuttuu jopa lämpimäksi. Nauran ääneen kun muistelen aamuista kohtaamistani. Aivan reitin alussa olin jutellut japanilaisryhmää luotsaavan oppaan kanssa. Yllättäen hän hihkaisi ryhmänsä kasaan. ”Hei kaikki, tämä nainen on Suomesta. Hän käveli maanantaina Watkinsin reitin.”

Hassua, kun 20 japanilaista äännähtää ”Uuuuuuu” kuin yhdestä suusta. Joku ottaa kuvan.

”Very brave.”

Naah. Ihan vaan very stupid.

Tarinan kirjoitti:  Siobhán

Lue myös:

Miltä tuntuu, kuulostaa ja maistuu rugby-tunnelma walesilaisessa pubissa?