Kuukausi: heinäkuu 2018

Vieraskynä: Snowdon. Sateessa. Eli tarina siitä miten vaelluksella ei kuulu toimia.

Tiedättekö sen hetken, sen tunteen, kun kyseenalaistat kaikki siihen mennessä tekemäsi ratkaisut ja tajuat, että jos onni nyt pettää, hommassa voi käydä ihan helvetin huonosti?

Itse tutustuin tähän jännään olotilaan viime vuonna Walesissa, kun huohotin läpimärkänä perse ja selkä vuorenseinämään painautuneena. Vasen kourani puristi kallion iljanteista sammalta ja oikea käteni tarrasi siihen yhteen ainoaan kivenulokkeeseen, joka ei irronnut koskettaessa.

Pystyin siirtämään jalkojani  vain pienen askeleen kerrallaan, siltä varalta että vaelluskenkien alla oleva liuskekivien kerros lähtisi valumaan hallitsemattomasti kohti kengänmitan päässä odottavaa sumua. Sumua, jonka luona alkaisi äkkiputous ja pelkkää tyhjää.

Mutta pakko oli mennä takaisin alaspäin, sillä ylöskään ei päässyt.

Seuraamani ”polku” olikin puronuoma, ja se oli tyssännyt pystysuoraan vesiputoukseen. Eli takaisin omia jälkiä kohtaan, jossa minun oli hetkeä aiemmin pitänyt päättää, jatkanko polkua A vai polkua B. Kumpikaan ei näyttänyt houkuttelevalta. Olin päätynyt vaihtoehto B:hen, sillä se näytti kuitenkin jotenkin järkevämmältä – A nousi suoraan ylös kahden lohkareen välistä, ja vaikka minä suht kapoisena siitä raosta mahtuisinkin, mites rotevammat retkeilijät? Eihän tuo voi olla se oikea reitti, surely?

Polku B – eli se puronuomaksi osoittautunut – kiersi rinteestä työntyvän ison lohkareen, ja reuna kulki hyvin läheltä pudotusta. Siinäpä tuli mietittyä, että jos lipsahtaisin, kierisinkö rinnettä alas, vai tippuisinko suoraan tyhjyyteen, ja jos tippuisin, niin kuinka korkealta ja onpa hyvä että tuo sumu peittää näkyvyyden koska muuten jähmettyisin varmasti paikoilleni.

Muuten, on jännä katsella kun sadepisarat nousevat _ylöspäin_ tuulen voimasta, ja siinä kädenmitan päässä, naaman tasolla, joku lokki, myrskylintu, mikä lie, leijuu paikallaan vastatuulessa. Että heippa vaan sullekin Lenni Lokinpoikanen.

Päästyäni takaisin kohtaan, jossa oikea polku vielä erottui, istuin alas ja pohdin, että mitähän sitä tekis. Reitti siihen mennessä oli ollut pirullinen, mutta nyt olin ekaa kertaa pisteessä, etten tiennyt, mihin jatkaa.

Paluureittikin saattaisi tosin katketa, sillä sateessa ja sumussa kaikki näytti samalta. Huononäköisenäkin näin paremmin ilman laseja kuin pisaroita valuvilla ja jatkuvasti huurtuvilla linsseilläni. Palaisinko varmasti omia jälkiäni?

Kännykkäverkkoa ei ollut, ja naurahdin ääneen, kun mietin puhelua jollekin Walesin super puma -pelastuskopterille. Ei aavistustakaan, missä olen ja kuinka kaukana huipusta. ”Hei, hakekaa mut täältä, diolch ja popty ping.”

Muita retkeilijöitä ei näkynyt, ja se reitin alkupäässä tapaamani englantilaismieskin oli ilmeisesti kääntynyt takaisin, kun tuttua hahmoa ei näy… ei mutta mikä herrajumala sieltä tulee?!? Neonvihreä reppusuoja vilkkui hernerokkasumun keskellä kuin majakka! Setähän jatkoi sittenkin! En olekaan yksin!

Olimme tavanneet tämän sedän kanssa reitin alkupäässä, ja kohteliaasti juttelimme hetken hylätyn kaivoksen raunioilla. Hän oli kiivennyt Snowdonille kahdeksan kertaa, mutta tätä vaikeinta reittiä nyt ensimmäistä kertaa. En oikein osannut tulkita hänen ilmettään, kun kerroin olevani ensi kertaa Snowdonilla ja heti tällä reitillä. Tuolloin ei vielä satanut, ja reitti oli selvästi näkyvillä, joten jatkoimme matkaa. Hyvin brittiläis-suomalaisittain tosin, sellaisen sadan metrin hajuraolla. Personal space ja silleen, please. Välillä minä etenin kärjessä, välillä hän, kaikessa hiljaisuudessa. Kun reitin ”hankala” osuus alkoi ja sää paheni, hän ilmoitti pohtivansa vesitauon verran, jatkaako matkaa.

Tässä vaiheessa minun olisi – olisi – pitänyt ottaa neuvosta vaarin ja kääntyä takaisin. Mutta ei. Salamia naamaan ja ylös! Reitti oli kuitenkin vielä jotenkin näkyvillä ja setä itse arveli hyvin tarkan suunnistuskarttansa perusteella, että matkaa on enää 1/4 jäljellä. Mitään maastomerkkejä emme tosin sään takia nähneet, mutta neljäsosa… sehän on vain kullinluikaus, nevan yli niin että heilahtaa, uraa! Heilautin kättä ja puskin seuraavan lohkareen yli.

Ja nyt, pikakelaus kohtaan, kun minä istun sateessa ja setä yhyttää minut. Kohtelias nyökkäys. ”Tämä olikin vaikeampaa kuin luulin, hukkasin polun matkalla tänne kolme kertaa”, setä tunnustaa. No älä. Päätämme silti jatkaa ja sanon, että se polulta näyttävä B vesiputouksineen ei ainakaan ole vaihtoehto. Eli puskemme A:n lohkareiden läpi. Minä nelinkontin, koska pelkään että tuuli puhaltaisi minut muuten kumoon. Konttaaminen johtui osaltaan myös rinteen jyrkyydestä – kädensijoiksi sopiviin kiviin oli helpompi tarttua lähes polvillaan ollen – mutta olen myös tuhannen naatti. Seisaaltaan etenemiseen ei liikene enää energiaa.

Välillä testaamme eri reittejä samanaikaisesti ja huudamme tuulen yli kysyäksemme toisiltamme, miltä toisen reitti näyttää. Se aiempi sadan metrin etäisyys on nyt kutistunut muutamiin metreihin. Roikun väkisin sedän kintereillä, vaikka tekisi mieli vain istua alas, ja hän kääntyy vähän väliä katsomaan, että pysyn perässä. Reittineuvotteluita lukuunottamatta emme muuta puhu. Paitsi yhdessä vaiheessa naurahdamme kuivasti, että olemmehan oikealla reitillä, koska menemme koko ajan ylöspäin.

Yhtäkkiä edessämme on kuin onkin oikeasti polun näköinen kaistale. Etäisyys huipulle on yhä arvoitus, mutta enää jalan alla ei luista niljakkaita irtokiviä. ”Tämä on todella rankempaa mitä luulin”, setä sanoo toistamiseen, ja minä vain nyökkään.

Ja sitten. Opaskivi! Sanottakoon, että KOKO HIIVATIN MATKALLA EI OLE OLLUT ENSIMMÄISTÄKÄÄN OPASMERKKIÄ. Ei kylttejä, ei kivipaaseja, ei kiviin maalattuja täpliä. Tai jos niitä on ollut, niin ne ovat kyllä sateenhuuhtomina jossain laakson pohjalla.

Mutta, nyt, opaskivi, kahden reitin risteyskohdassa. Huipulle ei ole siis enää pitkälti, ja setä jää ottamaan kuvaa kivestä. Vannotamme toisillemme, ettemme mene alas samaa reittiä. Kerron, että alun perinkin olin ajatellut valita toisen, aavistuksen helpomman polun paluumatkalle. Setä nyökkää. Jatkan eteenpäin. Polku on nyt leveä ja näkyvillä. Ja sitten, sumun keskeltä kuin tyhjästä, ta-daaaaa! Huipun kahvilan seinä. Purskahdan nauruun. Ehkä vähän hysteeriseen sellaiseen.

Sisällä helpompaa reittiä tulleet juttelevat iloisesti. Minä tärisen kauttaaltaan. Kassajonossa huomaan, että setä on myös päässyt perille. Käyn kiittämässä siitä, että hänkin päätti jatkaa matkaa. Oikeasti minun teki mieleni hypätä sedän kaulaan ja kiittää käytännössä henkeni pelastamisesta, tai ainakin huipulle auttamisesta, mutta sen sijaan näytän kahvilasta ostamaani vaellussauvaa kuin lapsi jotain töherrystä vanhemmalleen. See, olen ihan pro. Setä nyökkää taas. Minä nyökkään. Personal space, brittiläis-suomalainen yhteistyö sujuu.

Tajuan, etteivät vaatteeni kuivu saman viikon aikana vaikka kuinka joisin teetä, joten otan uuden sauvani ja poistun. Setää ei näy. Tajuan, etten edes kysynyt hänen nimeään. Hitto.

Toinen reitti, ”the secret one”, on alkuun kuin hölkkä lähipuistossa. Toki rinteet ovat jyrkät, mutta polku on selvä ja kivetön. Hetken kuluttua se levenee jo pienen traktorin mentäväksi ja sateesta huolimatta olo on lämmin. Kännykkäänkin tulee taas kenttää ja raportoin kotiin olevani matkalla alas. Tämäkin reitti on yhtä autio kuin ylöstullessa, mutta niin paljon selkeämpi kuin…. eiku.

Juuri kun olin ehtinyt iloita selvästä polusta, sumu, sade ja muta tekevät tepposensa. Ei mitään poluntapaistakaan edessä, pelkästään sumussa määkiviä lampaita ja mutaista laidunmaata. Haeskelen kenkienjälkiä ja etenen niiden mukaan. Irlannissa kikka toimi, kyl kai sitten Walesissakin. Jossain vaiheessa kahlaan joko puroa tai tulvivaa polkua pitkin, mutta alaspäin mennään, mitä välii. Kartastani ei ole mitään apua. Se on sateen mössäämä, ei edes kunnollinen suunnistuskartta, enkä sumussa näkisi kuitenkaan maamerkkejä.

Lopulta, kun kiukku alkaa jo nostaa päätään, polku muuttuu taas kunnon poluksi ja olo helpottuu. En päätyisikään jonkun farmarin takapihalle, vaan sinne minne pitääkin, eli maantien varteen odottamaan paikkuria lähikylään. Polku levenee hiekkatieksi. Ensimmäiset maatalot tulevat esiin. Sadekin loppuu. Hetkeksi.

Maantien varressa. Hytisen ja odotan bussia. Jos oikein tulkitsin osittain kymriksi, osittain englanniksi kirjoitettua lappusta pysäkillä, bussin pitäisi olla kohdilla 25 minuutin kuluttua. Ei ole. Hytisen lisää. Hampaat alkavat lyödä loukkua. Tämä on Pohjois-Wales, ei ne aikataulut nyt niin pidä näillä aakeilla jylhillä seuduilla… lopulta, vain reilut 10 minuuttia myöhässä bussi kaartaa esiin. Sitä ennen olen jo yrittänyt kännykällä etsiä lähintä kylää, jonne lähteä taapertamaan sateessa, mutta eihän sitä hiton kenttää ole. Taaskaan. Karttanikin kattoi vain vuoren reitit, ei lähialueita. Sanon bussikuskille olevani hyvin, hyvin iloinen hänet nähdessäni. ”Oliko noin paha retki?”, kuski kysyy. ”No eiiiiiii”…

Majapaikkaani päästyäni omistaja näkee läpimärän ja mutaisen olemukseni, ja huokaisee. Hän kertoo, kuinka hän on joutunut soittamaan pelastustyöntekijät ainakin kolmesti, kun hänen luonaan yöpynyt retkeilijä on eksynyt Snowdonilla. Yhtä tyttöä jouduttiin etsimään oikein urakalla, sillä kännykkäyhteyden puutteessa paikallistus ei oikein onnistunut. Tai jotain. Juon teetä, kuivaan hiuksiani ja olen hiljaa. Olin kertonut omistajalle päivän olleen rankka, mutta jätin kertomatta, kuinka rankka. Minähän en olisi yhtä tyhmä hupakko kuin ne pelastetut tyypit.

No enpä.

Seuraavana päivänä sisuunnun. Koska vuorelle on myös helpompi, ei-niin-itsepäisen-tyhmille- turisteille tarkoitettu turistireitti, aion lähteä ylös uudestaan. Aurinko paistaa, ja haluan nähdä huipun.  Edellispäivän tuntien vaellus tuntuu jaloissa, mutta reitti on jyrkkyydestään huolimatta helppo kulkea, ja hammasta purren kiskon itseni lihaskivusta välittämättä perille. Ja kas, huippu on jälleen kietoutunut paksuun sumuun. ”Yllätys”. Syön pienen lounaan, ja toivon näkeväni englantilaissedän. No such luck. No, ainakaan nyt ei enää sada.

Alastullessa päivä muuttuu jopa lämpimäksi. Nauran ääneen kun muistelen aamuista kohtaamistani. Aivan reitin alussa olin jutellut japanilaisryhmää luotsaavan oppaan kanssa. Yllättäen hän hihkaisi ryhmänsä kasaan. ”Hei kaikki, tämä nainen on Suomesta. Hän käveli maanantaina Watkinsin reitin.”

Hassua, kun 20 japanilaista äännähtää ”Uuuuuuu” kuin yhdestä suusta. Joku ottaa kuvan.

”Very brave.”

Naah. Ihan vaan very stupid.

Tarinan kirjoitti:  Siobhán

Lue myös:

Miltä tuntuu, kuulostaa ja maistuu rugby-tunnelma walesilaisessa pubissa?