Nyt on maaliskuun 4. päivä, eli tasan kahdeksan kuukautta sitten olimme Yhdysvalloissa juhlistamassa heidän Itsenäisyyspäiväänsä. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että siitä on jo kahdeksan kuukautta! Aika kuluu, enkä ole kertonut matkasta vielä puoliakaan…
Kun selasin kuvia, mietin, mistä ihmeestä nämä on otettu. Hetken mietittyäni tajusin, että Coloradosta tietenkin. Näihin kuviin on tallennettuna yksi olennainen osa Coloradon ydintä.
Colorado toi eteemme vihreyttä monellakin eri tavalla. Kuivien kivi- ja hiekkamaisemien jälkeen Colorado oli kirjaimellisestikin virkistävää vaihtelua.
Ulkoilmaelämä, vihreys, salaatit ja muut terveysruuat kuuluvat Coloradoon. Siellä asuu Yhdysvaltojen parhaiten voivat ihmiset.
Niin ja kannabis. Se on laillista Coloradossa. Yövyimme Coloradossa yhden yön Ellan ja Chrisun kaverin luona. Hän kertoi, että kun kannabis laillistettiin, on siitä saatu niin paljon verotuloja, että niillä kunnostetaan teitä. Se oli ihan totta, että tietöitä oli kaikkialla. Siinä on yksi näkökulma siihen suuntaan, että kannabiksen laillistamisesta voisi olla valtiolle myös hyötyä.
Me mietimme etukäteen aika paljon, miten voisimme juhlistaa Yhdysvaltojen Itsenäisyyspäivää asianmukaisella tavalla. Yhtenä vaihtoehtona ajattelimme, että olisimme menneet sohvasurffaamaan ja sitä kautta mahdollisesti päässeet osaksi yhdysvaltalaista juhlaperinnettä. Tämä ei kuitenkaan toteutunut.
Lopulta päädyimme Deltaan. Siellä oli suunnilleen koko kaupugin perheet kokoontuneet tämän lammen äärelle piknikille. Piknik-tarjoilut olivat aika suureellisia. Monella oli mukana isot kaasugrillit, joissa valmistettiin tietenkin hodareita. Toiset olivat taas tyytyneet hakemaan juhlaruokaa McDonalds’ista.
Huomionarvoista oli se, että en nähnyt ainuttakaan alkoholipulloa tai -tölkkiä kenenkään kädessä.
Kävelimme lammen rantaa ja olimme hieman kateellisia siitä, ettemme itse olleet tajunneet varautua piknik-eväin. Emme myöskään jääneet odottamaan ilotulitusta, joka ammuttaisiin lammen yläpuolelle.
Sen sijaan palasimme motellillemme ja ihailimme ilotulitusta motellin pihasta. Vaikka Delta on tosi pieni kaupunki, niin ilotulitus kesti pidempään kuin olen missään muualla ilotulituksen nähnyt kestävän. Amerikkalaista suuruutta!
Ilotulituksen jälkeen menimme nukkumaan ja valmistauduimme tutustumaan Coloradoon paremmin. Jo ensimmäinen päivä toi hyvin fiiliksen tästä osavaltiosta.
Viime aikoina minulla on ollut ihan hirmu kova ikävä Italiaan! Olen paikannut sitä ikävää järjestelmällä karnevaalitanssit ja ostamalla monta pulloa Proseccoa. Maaliskuun perinteinen Italian matka jää kokematta, koska mokasin aikataulujeni kanssa. Surettaa.
Todennäköisesti kuitenkin pääsen Italiaan heinäkuussa. Vasta heinäkuussa! Huoh. Siihen asti ei auta kuin muistella aiempia matkoja.
Vuosi sitten maaliskuussa olimme Neiti E:n kanssa Sisiliassa. Yhtenä päivänä päätimme lähteä junalla Cataniasta Syrakusaan. Junamatka ei kestänyt kuin reilun tunnin yhteen suuntaan, joten Syrakusa oli oikein sopiva päiväretkikohde.
Sisilian Syrakusa on kaunis merenrantakaupunki
Heti Syrakusaan päästyämme oli selvää, että sinne lähteminen oli tosi hyvä idea! Pieni merenrantakaupunki oli aivan erilainen kuin Catania. Valkoinen kivi, pikkukaupunkimaisuus, upeat maisemat ja tuoreista hedelmistä puristettu mehu tekivät heti meihin vaikutuksen.
Syrakusan vanhaa kaupunkia pystyi hyvin kiertää kävellen. Kävelyä päivän mittaan tuli varmasti usea kilometri, mutta ei se noissa maisemissa haitannut yhtään.
Ennen kävelyä söimme todennäköisesti jotain todella hyvää pastaa, jossa oli mereneläviä. Sen täytyi olla niin hyvää, että ei malttanut edes kuvaa ottaa. Neiti E on opettanut minut syömään mm. simpukkapastaa, ja yhtenä päivänä jopa haaveilin siitä. Ei se kuitenkaan ole ihan sama missään muualla kuin Italiassa.
Rakennukset, kapeat kujat ja autottomuus muistuttivat minua Venetsiasta.
Ennen Sisiliassa vierailemista olin kuvitellut, että Sisilia eroaisi muusta Italiasta paljon. Kun olen tavannut sisilialaisia ihmisiä, he ovat aina korostaneet olevansa Sisiliasta, ei Italiasta. Kuitenkin siellä ollessani kaikki näytti minulle Italialta. Luultavasti en ole niin syvällä sisällä italialaisessa kulttuurissa, että osaisin nähdä, miksi Sisilia ja Italia ovat eri asioita. Todennäköisesti kyse on ainakin osittain hyvin vahvasta kotiseutuidentiteetistä, joka on kaikilla italialaisilla kotipaikasta riippumatta. Italia on kuin monta eri maata heille itselleen, mutta näin vierailijan näkökulmasta se on yksi ja ainoa.
Ei niin yllättäen päädyimme kävelyn päätteeksi Aperol Spritzin ääreen. Aikamoiset hipsterilasit jopa Sisiliassa!
Aperol Spritzin kanssa kuuluu syödä italialaisia alkupaloja.
Koko rantakatu oli täynnä erilaisia baareja ja ravintoloita. Valitsimme yhden niistä ja jäimme odottamaan auringonlaskua. Niin idyllistä, että hattaratkin karehtivat.
Auringon laskettua kävelimme rautatieasemalle ja lähdimme junalla takaisin Cataniaan.
Syrakusa oli ehdottomasti vierailun arvoinen paikka!
Se oli täysin erilainen kuin Catania. Ainakin vanhan kaupungin osalta. Catania on suurkaupunki, jossa ihmiset elävät normaalia elämää.
Syrakusa on turistikaupunki, jossa voi elää yhden päivän upeissa taikamaisemissa. Tästä syystä en välttämättä majoittuisi Syrakusassa, mutta kävisin siellä ehdottomasti uudelleen päiväretkellä.
Tämä postaus sisältää sekalaisia kuvia Utahista ja ajatuksia siitä, millainen oli meidän tyypillinen road trip -päivämme. Suurin osa päivistä oli täynnä liikettä – pääasiassa autolla. Olemme kaikki luonteeltamme sellaisia ihmisiä, jotka elävät ylipäätään tosi aktiivista elämää, joten emme me reissullakaan paljon paikallamme olleet.
Kuvassa on tyypillinen yhdysvaltalainen asuntoauto. Tämän auton perässä on polkupyöriä, mutta joidenkin asuntoautojen perässä oli henkilöauto. Tämä johtuu siitä, että leirintäalueelle ajettaessa voi jättää asuntoauton paikalleen ja lähteä kiertämään ympäristöä henkilöautolla. Tässä tapauksessa kyseessä on varsin reippaita leiriytyjiä, koska mukana on vain polkupyörät.
Usein lähdimme aamulla ajamaan seuraavaan määränpäähän, ja pysähdyimme matkalla kävelemään jonnekin. Utahissa tosin teimme niin, että majoituimme Lazy Lizard Hostellissa Moabissa kolme yötä ja kiersimme päivisin kaikki lähellä olevat kansallispuistot. Majoitus oli todella edullinen ja ihan mukava. Lisäksi lähialueilla oli niin paljon nähtävää, että emme edes ehtineet nähdä kaikkea.
Luonnon ihmeitä kohtasimme joka päivä. Se oli myös meidän reissumme tarkoitus, että näemme mahdollisimman paljon erilaisia luontokohteita. Ei ollut siis kyse mistään biletysreissusta, jolloin olisi varmaan tullut käytyä aika erilaisissa paikoissa.
Maastopaloja on Yhdysvalloissakin paljon. Smokey on tehnyt töitä sen eteen, että metsissä kulkevat ihmiset olisivat vastuullisempia sen suhteen, että maastopalot eivät syty heidän vuokseen. Smokeyn työllä on ollut hyvä vaikutus, ja maastopalot vähenivät, kun hän tuli kuvioihin.
Välillä maisemat olivat aika päätähuimaavia, kun katseli alaspäin. Itse en ollut kuskina, mutta autolla oli kuulemma hyvä ajaa. Kaikki autothan ovat automaattivaihteisia, joka tekee ajamisesta jonkin verran rennompaa. En silti tiedä, miten itse suhtautuisin korkealla ajamiseen, kun minulla on jonkinlainen korkeanpaikankammo. Toisaalta ajaessa maisemia ei välttämättä huomaa samalla tavalla kuin kyydissä istuessa.
Olimme niin pitkään kuivassa kivimaisemassa, että vihreiden paikkojen näkeminen tuntui oudolta ja tervetulleeltakin. Vaatetuksen suhteen ei kauheasti muuta miettinyt kuin, että on tarpeeksi vähän vaatetta päällä ja pää suojattuna. Kunnollinen aurinkorasva oli myös täysin ehdoton. Minulla oli mukana suihkutettavaa aurinkorasvaa vartalolle, aurinkovoidetta kasvoille ja vielä aurinkorasvatikku, jolla pystyi lisäämään rasvaa helposti esimerkiksi korviin ja kasvoille. Tikku oli myös kätevä ottaa mukaan kävelylle, jos halusi lisätä aurinkosuojaa kesken kävelyn.
Yleensä söimme aamiaisen majapaikassamme, mutta yhden poikkeuksen teimme Utahissa. Torreyssa oleva Capitol Reef Inn & Cafe oli sympaattinen paikka, josta sai todella hyvän aamiaisen. Kyllähän quesadillat ovat ihan pätevä aamiainen kelle tahansa! Lisäksi kahvilan vieressä oli myytävänä erilaisia navajojen tekemiä tuotteita. Harmittaa näin jälkikäteen, kun en ostanut mitään.
Motelleissa oli yleensä ihan ok aamiainen, jolla pärjäsi aamun. Yleensä se oli leipää ja kahvia. Joskus saattoi olla yogurttia tai puuroakin. Hostellissa ei ollut lainkaan aamiaista, mutta siellä oli jääkaappi, joten pystyimme tekemään oman aamiaisen. Leirintäalueilla leiriytyessämme söimme luonnollisesti myös oman aamiaisen, joka oli usein puuroa ja leipää.
Välillä maisemat olivat niin upeita, että täytyi pysähtyä keskelle tietä ottamaan kuva. Huomatkaa uhkaavat sadepilvet. Sateen uhkaa ei ollut näkynyt Californiassa, Arizonassa tai Utahissa aiemmin. Sitä alkoi jo vähän kaivatakin.
Tosi monena päivänä kävelimme jossain käsittämättömissä maisemissa. Nämä kuvat ovat Island in the Skylta.
Nämä kuvat taas ovat Mesa Archilta. Emme tehneet kovin pitkiä kävelyitä Californiassa, Arizonassa ja Utahissa, koska oli yksinkertaisesti liian kuuma. Pienikin kävely vaati mukaan paljon vettä ja monta pysähdystä. Onneksi Yhdysvalloissa on tosi helppo kulkea myös autolla kauniille näköalapaikoille.
Näissä maisemissa on kuvattu joku tv-sarja ja elokuva – tai useampi. Ella ja Christian ovat tv-sarja- ja elokuvafriikkejä. He yrittivät kovasti kertoa ja suositella minulle eri sarjoja ja elokuvia, mutta enhän minä enää muista kuin Westworldin. Sitäkään en ole vielä katsonut. Itse katson lähinnä Supernaturalia, ja siihen perustuu kaikki tietämykseni Yhdysvalloista. No okei, olin katsonut juuri myös Ranchia.
Niinä päivinä, kun olimme jossain kaupungissa, menimme paikalliseen panimoravintolaan. Niitä oli muuten monta joka paikassa! Tässä kuvassa on suurin mahdollinen annos erilaisia oluita, joita Utahissa voi tarjoilla kolmelle hengelle kerralla. Tämän jälkeen oli turvallista ajaa takaisin hostellille.
Itse en ole mikään oluen ylin ystävä, mutta tykkäsin kyllä siitä, että oluita pääsi maistelemaan pieninä annoksina. Opin matkan aikana, että sourit ovat eniten minun makuuni. Se johtuu varmaan siitä, että ne maistuvat eniten siideriltä. Kaikista vähiten tykkään lagereista.
Nämä kuvat ovat Archesin kansallispuistosta. Matkalle oli kirjoitettu ohjeita, että arkkien päälle ei saa mennä istumaan tai seisomaan. Se olisikin aika surullista mutta ei kovin yllättävää, jos jokin luonnonkohde romahtaisi ihmisen typeryyden vuoksi. Täällä oli aika paljon muita ihmisiä meidän lisäksemme, mutta jotenkin olen onnistunut ottamaan kuvia ilman ihmisiä. Monessa paikassa saimme kyllä olla melko rauhassa.
Jättäessamme Utahin taaksemme palasimme Moabissa olevaan The Cowboy Grill -ravintolaan ottamaan kuvia pihassa olevista autoista. Ylipäätään näin matkan aikana enemmän kauniita ja kalliita autoja kuin koskaan aiemman elämäni aikana yhteensä!
Torstai-iltapäivä & Kupittaan asema: Nenä vuotaa kuin jonku vanha ja härski suomalainen sanonta. Riittääköhän nenäliinat lentokentälle asti?
Torstai-ilta ja lentoasema: Vielä on nenäliinoja jäljellä. Söimme tanssireissuille tyypillisen terveysaterian. Se on, kun liikkuu, niin ei ole väliä mitä syö. Eikun ei se ihan niin tainnutkaan mennä? Jostain syystä roskaruoka on liian usein totuus siitä, mitä tanssimatkoilla syödään.
Torstai-ilta ja lentokone: Olin unohtanut, että SAS tarjoaa ilmaisen teen tai kahvin. Litkin teetä flunssaisena ja mietin: ”Jossain syvällä sisälläni on kaunis ja hyvinvoiva tanssija.”
Torstai-ilta ja Scandic Infra City, Tukholma: Meillä on luksus-huone viidelle hengelle! Nyt oli tarkoitus valmistautua tanssimaan, mutta juon teetä ja valmistaudun nukkumaan. 😢
Edelleen torstai-ilta ja Scandic Infra City: Nyt olisi aikaa lukea, mutta surettaa ja harmittaa. Mun piti olla tänään pre-partyissa laittamassa jalalla koreasti reilusti yli puolen yön. Siksi tulin tänne lentäen jo torstai-iltana, vaikka alkuperäinen suunnitelma oli tulla laivalla. Argh. Onneksi en ole ilmoittautunut huomiselle intensiivikurssille, kun olo on näin heikko.
Perjantai-aamu ja Scandic Infra City: Unohdin ottaa kuvan omasta aamiaisestani. Onneksi kaverin aamiainen oli suhteellisen huvittava. Pekonia ja croissanteja. Vau. Terveellisen ruuan teema selkeästi jatkuu.
Perjantaipäivä ja Scandic Infra city: Heräsimme päiväunilta tuossa puolisen tuntia sitten. Tämä hotelli ja hotellihuone on kyllä ihan kiva paikka. Saunomiseen on kohta mahdollisuus, mutta mietin vielä, haluanko saunoa vaiko en. Se voisi tehdä ihan hyvää. Huonekaveri on yrittänyt kaksi kertaa pyytää puuttuvia kylpytakkeja, mutta vieläkään niitä ei ole tuotu.
Perjantai klo 16.14: Räkänokka kävi saunassa. Vähän harmitti, ettei ollut uikkareita mukana, koska uima-allas näytti kivalta. Ensi vuonna sitten. Kylpytakit saapuivat, kuten kuvasta näkyy, mutta niitä saapui vain kaksi. Meitä on huoneessa viisi. Muut olivat kuulemma likaisia.
Sitten vaatteet päälle, hotellin buffet-illalliselle ja kokeilemaan, millainen olo tanssitunnilla tulee.
Perjantai-ilta ja aina vain Scandic Infra City: Tanssisalissa on aika brameat kattokruunut! Olin kahdella tanssitunnilla ja selvisin ihan hyvin. Ajattelin kerrankin olla järkevä ja jättää illan tanssibileet väliin. Yleensä järkevyys ei kyllä kuulu toimintatapoihini.
Perjantai-ilta ennen tanssibileitä: Neiti D pitää huolta hotellihuoneen musiikista: ”Kuin hullu huudan connectionin peräään!”
Edelleen perjantai-ilta: Niin se vaan on, että laitoin pyjaman päälle, ja muut lähti tanssimaan. Taidan kattoa syksyn aikana kuvattuja tanssivideoita, jos niistä saisi imettyä oppia itseensä. Periaatteessa on semmoinen olo, että viimeisen puolen vuoden aikana olen oppinut paljon asioita. Harmi, etten nyt voi tanssia ja soveltaa oppejani.
Lauantai-aamu: Muistin kuvata aamiaiseni! Täytyy sanoa, että konsepti ”hotellin aamiainen” on menettänyt aika paljon hohdokkuuttaan sen jälkeen, kun olen alkanut käydä työmatkoilla. Hotellin aamiaisiakin alkaa pitää arkisina. Aamiaisen jälkeen tanssitunnille.
Lauantaipäivä: Tanssituntien jälkeen lounas, joka ei maistunut yhtään miltään. Lounaan jälkeen päiväunet.
Lauantai-ilta: ”Mun puolesta mä voisin nyt olla jo parantunut!”
Vuoden ensimmäiset kisat ja ensimmäiset novice-sarjan kisat koskaan. Muutama lämmittelytanssi pohjalle olisi jees.
Kilpailun jälkeinen illallinen: Oh so Swedish desert!
Lauantai-ilta meni normaalia tanssireissua enemmän baarissa istumiseksi. Kurkkuun alkoi sattua aina, kun tanssin. Osittain kurkkukipu johtui varmaan ilmastoinnista, joka tanssisalissa oli päällä. Tuntui, että ääni katosi heti, kun meni kattokruunujen alle.
Oman kilpailusuoritukseni kohdalla tärkeintä oli sen toteaminen, että sarja on oikea, mutta kehitettävää on aivan älyttömästi. Tuomarit antoivat puhtaan 0 rivin, joten suunta on vain ylöspäin.
Parasta kilpailuissa oli suomalaisen huippukaksikon intermediate-tason voitto! Hienoa neiti N ja herra H!
Sunnuntainakin oli tanssitunteja, päiväunia ja ruokaa. Jostain syystä muistin ottaa valokuvan vasta paluumatkalla laivasta. Käytännössä menin taksilla lentokentältä hotellille ja poistuin hotellista taksilla satamaan. Ei tullut siis Tukholmaa nähtyä kuin taksin ikkunasta tällä reissulla.
Parempiakin tanssireissuja olen kokenut. Harmitti ihan älyttömästi, että ei päässyt osallistumaan tanssibileisiin. Ne ovat kuitenkin koko reissun parasta antia yleensä. Toisaalta reissu antoi aika selkeän kuvan siitä, missä asioissa pitää omassa tanssissa kehittyä. Niin ja selkeän kuvan siitä, että joskus pitäisi myös levätä. Ja ennen kaikkea: sainhan olla tanssiperheeni keskellä kuitenkin.
Seuraava ulkomaanmatka tanssien perässä on Pääsiäisenä Hampurissa. Toivottavasti silloin on parempi terveys ja parempi tanssitekniikka!
Seuraa tunnustus: En tiennyt/muistanut/älynnyt, että tämä Capitol Reefkin oli kansallispuisto. Ajattelin, että kävimme vain jossain punaisen hiekan ja kiven keskellä kävelemässä. Tämä ajatus kertoo aika paljon siitä, miten paljon me käveltiin ja miten upeita maisemat kaikkialla olivat.
Valokuvauksellinen taidonnäyte. Mitäs sitä onkaan sanottu valokuvissa katkenneista ruumiinosista?
Kivet, hiekka, kuivuus ja kaktukset eivät ole ensimmäiset asiat, jotka suomalaiselle tulee mieleen, kun mainitaan luonnossa käveleminen. Jos jotain reissussa opin, niin sen, että luontoa on hyvin paljon erilaista. Osavaltioiden välilläkin luonto ja maisemat muuttuivat välillä radikaalisti.
Meikäläinen pääsi poseeraamaan oikein kunnolla. Täytyy mainita, että työpaikkani kesälahja-vyölaukku oli kovassa käytössä. Se oli ihan älyttömän kätevä, jos ei tarvinnut kantaa mukana muuta kuin kännykkää. Toisaalta se oli kyllä kätevä, vaikka olisi kantanut reppuakin, koska kännykän (eli kameran) sai kätevästi kannettua vyölaukussa. Täten totean, että vyölaukut takaisin muotiin! Itseasiassa ne kyllä taitaa jo olla taas muotia.
Huoh. Olisipa lämpimät kivet, kuumuus ja aurinko, eikä kostea harmaa ja valoton marraskuu. Onneksi näitä kuvia katselemalla voi aina hetkeksi palata takaisin kesään.
Aina, kun matkustaa muualle, miettii, voiko kaikkiin maisemiin tottua. Me ainakin jaksoimme päivästä toiseen ilahtua, innostua ja hämmästellä ääneen kaikkea näkemäämme. Enkä minä toisaalta ole Turkuunkaan kyllästynyt. Joka kerta, kun kävelen jokirannassa, ajattelen, että siellä on todella kaunista. Harmaudesta, sateesta ja marraskuusta huolimatta.
Minun piti julkaista blogipostaus nimellä ”Kiven sisässä Yhdysvalloissa” ja kerätä hurja määrä klikkauksia, mutta lopulta otin liian vähän kuvia kiven sisässä. Toki ne muutamat Instagramissa julkaistut kuvat saivat aikaan kysymyksiä, että eikö siellä ollut hämähäkkejä. Ei ollut, tarkistin toki. Hämähäkeistä ja muista ötököistä voin kertoa kauhutarinoita jossain muussa postauksessa. Nyt täytyy keskittyä fiilistelemään muistoja lämmöstä.
Oi Utah, kyllä sinäkin kaunis olet. Pakko se on myöntää.
Minulle tuli lyhyen kävelyn jälkeen huono olo todennäköisesti edellispäivän jokikävelyn jäljiltä, joten päätin, etten mene kävelemään kanjonin pohjalle, vaan jään loungeen lukemaan kirjaa.
Kansallispuistojen loungeista tuli meidän reissulla tietynlainen vitsi, koska kävimme niissä yllättävän monta kertaa siitä huolimatta, että leiriydyimme varsin luonnonläheisesti, emmekä ole sellaista perinteistä lounge-kansaa.
Kävi kuitenkin niin, että söin auton takapenkillä melkein pussillisen popcornia ja totesin, että olo on parempi. Täten voin todeta, että ei ole sellaista kipua, johon annos popcornia ei auttaisi.
Päätin lähteä Ellan ja Christianin mukana kävelemään vähän matkaa. Lopulta päätin kävellä koko reitin, vaikka kanjoniin alaspäin kävellessäni mietin, olenko hullu. Väistämättä mielessä pyöri vain se, että miten sieltä ikinä jaksaa kiivetä takaisin ylös. Täytyy siis huomauttaa, että kuntoni ei todellakaan ollut järin hyvä talven ja kevään sairastelun jäljiltä.
Kanjonin pohjalla meitä odotti söpö ja suhteellisen kesy maaorava. Vähän taisin jopa sitä säikähtää, koska olenhan reipas partiolainen, joka pelkää myös mm. epämääräisen näköisiä etanoista. Tässä vaiheessa en edes tiennyt, että oravat pitävät aivan järkyttävää meteliä. Myöhemmin reissulla yksi orava raivosi minulle polun varrella, ja pari oravaa huusi aina aamuisin leirintäalueella. Ihme elämöitsijät!
Nuo punaiset kivipötkylät ovat kyllä valtavan kauniita ja erikoisia! Niiden seassa kävellessä tuli sellainen olo kuin kävelisi jonkun alkuperäiskansan unohdetussa valtakunnassa. Jälleen kerran voin todeta, että luonto on ihmeellinen.
Karu kauneus hymyilytti ja uuvutti. Jaksoin kuin jaksoinkin kiivetä takaisin huipulle, mutta kyllä se jonkinlaiselta äärikokemukselta siinä vaiheessa tuntui. Ei kuitenkaan kaduttanut. Kannatti ehdottomasti lähteä kävelemään pötkylöiden ihmeelliseen maailmaan!
Pakko laittaa loppuun kuva tämänkin kävelyn jälkeisestä palauttavasta ateriasta. Tilasin gluteenittoman hampurilaisen ranskalaisilla. Näppärä ratkaisu tuo avokado!
Herkkua oli sekä Bryce Canyon että hampurilaisateria. Suosittelen.
Ensimmäisenä päivänä Utahissa menimme Zionin kansallispuistoon ja päistikkaa jokeen! No ei sentään. Ensin sinne piti matkustaa autolla ja parilla eri bussilla. Eikä kyseessä oikeastaan ollut edes joki, vaan kanjoni.
Utahissa tuli heti sellainen olo, että siellä on mormoniuskonto hyvin vahvana osana kulttuuria. Mormonin kirjat olivat korvanneet tutummat Raamatut majoituspaikoissa ja polygamiasta vitsailtiin mm. paikallisen oluen etiketissä. Ei siis ole ihme, että Utahissa kansallispuistokin on nimetty Siionin mukaan.
Zionin kansallispuisto oli toki myös erittäin kaunis! Oli mukavaa nähdä vihreyttä ja vettä Arizonan kuivuuden jälkeen.
Ensimmäinen ajatukseni Utahin maisemista oli, että ne ovat vaaleanpunaisia ja omituisia. Se ajatus pysyi oikeastaan koko matkan ajan. Oli tosi outoa huomata, että maisemat vaihtuivat aina miltei heti, kun ylitimme osavaltioiden rajan. Viimeistään siinä vaiheessa ymmärsin, että Yhdysvaltojen sisällä on ikään kuin monta täysin erilaista maata.
Vedessä käveleminen oli minulle ihan uusi kokemus. Alku oli haparoivaa ja pelkäsin liukastuvani kiviin. Onneksi vaelluskenkäni olivat hyvät! Kanjonissa kulki paljon eri-ikäisiä ihmisiä. Toisilla oli paremmat varusteet kuin toisilla, mutta kaikki pärjäsivät. En tainnut nähdä kenenkään kaatuvan. Osalla oli mukana keppi, ja siitä olisi kieltämättä ollut hyötyä, jos olisi halunnut kulkea nopeammin.
Koska minulla ei ollut aiempaa kokemusta, kävelin hitaasti omaan tahtiini. Vaikka kanjoni oli täynnä muita ihmisiä, oli kokemus minulle yksi reissun parhaista. Keskityin vain omaan kävelyyni ja nautin kaikessa rauhassa upeista maisemista.
Vedessä kävely sai aikaan hirmuisen nälän, joten päädyimme syömään kansallispuiston ravintolaam. Mikäs sen parempi treenin jälkeinen ateria kuin pihvi ja ranskalaiset? Salaattiahan ei olisi tarvinnut olla lainkaan, hahah.
Kotimatkalla näimme paikallisia vuohia tien vieressä ja ylittämässä tietä. Yhdysvalloissa vuohetkin ovat erilaisia. Näky kruunasi todella mukavan päivän! Loppuillan lepäsin ja nautin mökkimme varsin suomalaisista maisemista.
Arizonassa oli erittäin kuuma. Maisemien karu kauneus teki sekä vaikutuksen että kertoi lohduttomasta kuivuudesta. Lyhyt kävelymatka Horseshoe Bendille ja takaisin tuntui todelliselta urheilusuoritukselta. Kroppa tuntui heikolta, ja pysyähdyin jatkuvasti juomaan lisää vettä.
Horseshoe Bend oli kuitenkin ehdottomasti sen arvoinen! Kävelyn jälkeen totesin, että lopun illan vietän motellin uima-altaalla. En yksinkertaisesti jaksanut lähteä muualle.
Ajatuksen toteuttamiseen meni kuitenkin sen verran aikaa sängyssä maaten, että huomasin ilta-auringon laskeutuvan siinä vaiheessa, kun vihdoin pääsin altaalle. Pulahdin nopeasti uimaan ja kun kurkkasin uima-altaan aidan ulkopuolelle, näin motellin ulkopuolella avautuivat henkeäsalpaavat maisemat.
Kävelin läheiselle näköalatasanteelle odottamaan auringonlaskua. Päivä oli tuntunut raskaalta, ja maha oli kiukutellut kuumuudessa kävelemisen jälkeen. Lepääminen oli helpottanut oloa.
Tuohon hetkeen kiteytyi paljon onnellisuutta. En olisi halunnut olla missään muualla mieluummin kuin juuri siinä. Olin onnellinen, että minulla oli mahdollisuus olla siellä kaikista mahan kiukutteluista ja muista vuoden aikana koetuista vaikeuksista huolimatta. Olin odottanut matkaa koko kevään ja selvinnyt vaikeuksista. Siinä minä olin ja katselin yhtä kauneimmista ikinä näkemistäni maisemista.
Palasin auringonlaskun jälkeen motellihuoneeseen ja ajattelin, että tämä matka on yksi elämäni parhaita päätöksiä. Etukäteen en osannut edes kuvitella, mitä kaikkea tulisin matkallamme näkemään.
Tämä oli vasta alkua. Tämä oli myös hetki, jolloin rakastuin Arizonaan.
Route 66 Road Trip tulee aina ensimmäisenä mieleen, kun ajattelee Road Trippiä Yhdysvalloissa. Meidänkin matkamme yksi pisimmistä ajopäivistä tapahtui Route 66:llä.
Tämä oli myös yksi matkamme kuumimmista päivistä. Lämpötila taisi kivuta ainakin 45 asteeseen, ja se oli paikallistenkin mielestä poikkeuksellisen kuuma ilma. Onneksi vuokra-autossa oli toimiva ilmastointi!
Route 66 kulkee Chicagosta Santa Monicaan, mutta meidän matkamme tietä pitkin oli huomattavasti lyhyempi. Ajoimme Amboysta Seligmaniin. Maisemat Route 66:n varrella ovat oikeasti kauniit ja näkemisen arvoiset. Matkamme tavoitteena oli muutenkin käyttää mahdollisimman vähän Freewayta ja mahdollisimman paljon maisemareittejä.
Route 66, Oatman – kuuluisa aaseistaan
Pysähdyimme Oatmaniin katsomaan aaseja ja syömään jäätelöä. Aasit ovat villieläimiä, mutta tulevat aina oma-aloitteiseseti Oatmaniin. Ne ovat ilmeisesti oppineet, että sieltä saa ruokaa. Aasien herkkuja myytiinkin joka kaupassa.
Ylemmässä kuvassa oleva aasi villiintyi melkoisesti nähdessään jäätelömme, joten päätimme kiertää sen kaukaa.
Route 66: Kingman & Seligman
Pysähdyimme matkan varrella myös Kingmanissa, mutta se ei tehnyt meihin vaikutusta. Olimme kaupungissa puolisen tuntia, ja jo sinä aikana joku huusi auton ikkunasta meille törkeyksiä. Kingman ei mene jatkoon.
Seligman sen sijaan oli tosi kiva paikka! Siellä oli selkeästi otettu haltuun kaikki Route 66:n antama näkyvyys, ja se oli fiftari-fanin unelmapaikka.
Päivän mittaan meitä alkoi naurattaa se, että miten moneen kertaa Route 66:ä voi mainostaa. ”Ai sielläkö me ollaan? En tiennytkään.”
Ehdotin, että jäisimme Seligmaniin yöksi, koska siellä oli mm. motelli, jossa kaikki huoneet oli sisustettu eri teeman mukaan. Aikataulullisesti oli kuitenkin järkevää jatkaa matkaa Flagstaffiin asti. Flagstaffissa koin ensimmäisen motellini. Asiaan kuuluvasti tilasimme sinne illalliseksi pizzaa.
Historic Route 66 vei meidät Arizonaan, jonka maisemiin palavasti rakastuin.
Los Angelesin ihmisvilinän ja pahimmassa tapauksessa seitsemänkaistaisten Freewayden jälkeen päätimme suunnata Joshua Treen aavikolle. Matkalla näimme maastopalosta aiheutunutta savua.
Ensimmäinen pysähdyksemme Walmartin jälkeen oli tiensivussa olleet dinosaurukset. Sittemmin olemme huomanneet, että dinosaurukset ovat täällä joku iso tienvarsijuttu. Onhan ne toki helppo kuvitella näihin maisemiin.
Koskaan en ole tuntenut sellaista kuumaa tuulta kuin pysähdyksen aikaan oli. Ihan kuin olisi ollut sellaisessa saunassa, johon lämpö tulee tuulena sisään.
Pioneertown – Kurkkaus lännenelokuvaan!
Toinen pysähdyksemme oli Pioneertown, joka on tehty länkkäreiden kuvaamista varten. Kuumuuden vuoksi paikalla ei ollut ketään muita, joten saimme täydellisen ”hylätty kaupunki” -kokemuksen.
Ensimmäiset päivät Yhdysvalloissa olivat sikäli hämmentäviä, että kaikki tuntui tosi tutulta mutta kuitenkin oudolta. Koko elämäni olen seurannut yhdysvaltalaisia tv-sarjoja ja elokuvia, joten tavallaan olen nähnyt kaiken, mutta toisaalta en ole nähnyt yhtään mitään.
Joshua Tree – Yö aavikolla
Saavuimme Joshua Treehen juuri ennen auringonlaskua. Ella oli löytänyt meille sympaattisen asuntovaunumajoituksen, josta luvattiin, että se on helppo aavikkomajoitus.
Paikka oli aivan upea!
Majoitus olikin kiva ja helppo, mutta minua alkoi pelottaa hyeenat, kalkkarokäärmeet ja erityisesti myrkylliset hämähäkit. Ella nukkui riippumatossa taivasalla, mutta minä pelkäsin sisällä vaunussa, että hänelle käy jotain.
Lopulta ainoat näkemämme eläimet olivat Jack Rabbitteja eli ylisöpöjä pupuja.
Ella herätti aamulla katsomaan auringonnousua. Jaksoin nostaa pääni ja katsoa ikkunasta.
Meillä oli kuitenkin reissun aikaisin aamuherätys. Nautin riippukeinussa siitä, että vielä ei ollut tukalan kuuma.
Tilataidetta ja pupuja aavikolla
Ennen Joshua Treestä poistumista kävimme katsomassa paikallista tilataidenäyttelyä.
Romua aavikolla. Ella ja Chrisu rakastivat sitä. Ja olihan se nyt aika hienoa.
Kuumuudesta johtuen seuranamme oli lähinnä pupuja! Jälleen autiokokemus.
Roadtrippimme toinen pysähdys vei meidät pois Los Angelesista aivan toisenlaiseen maailmaan. Aavikkoyö oli hieno kokemus.
Matkapaloja 