Ajatuksia elämästäni: Minä ja Fontana di Trevi vuosina 2009, 2012, 2016 ja 2019

ditrevi2009

Rooma-sarjani ainakin toistaiseksi viimeinen postaus on kuvakokoelma vuosien varrelta. Pieniä otteita siitä, mitä on ollut ja mikä on muuttunut lähinnä minussa. Rooma on ikuinen ja omalla tavallaan muuttumaton.

Vuonna 2009

Heitin kolikon. Minulle sanottiin, että Roomaan palaamisen voi varmistaa, kun heittää kolikon Fontana di Treviin. Oiva tapa kerätä rahaa! Onneksi raha kerätään ja käytetään hyväntekeväisyyteen, eikä jätetä lähteen pohjalle makaamaan.

Tämä matka oli Italian vaihtovuoteni loppupuolella. Olin täysin lumoutunut Roomasta, kuten olette voineet aiemmasta tekstistäni lukea.

Elämäni oli siinä mielessä jännässä tilanteessa, että vaihtovuoteni oli loppumaisillaan ja minun piti palata parin kuukauden kuluttua takaisin Suomeen. En osannut tuossa vaiheessa ajatella, mitä haluaisin tai odottaisin tulevaisuudelta.

Olin kuvitellut jossain vaiheessa jääväni töihin Italiaan vielä vaihtovuoden jälkeen, mutta siitä ideasta olin luopunut. Vuosi oli hyvä ja opettavainen, mutta harmittaa, että lähdin huonolla kielitaidolla Italiaan ja palasin melko keskinkertaisella kielitaidolla takaisin. Kieleen olisi kannattanut panostaa enemmän.

ditrevi2012

2012

Vaihtovuoteni jälkeen kului jopa kolme vuotta ennen kuin palasin takaisin Italiaan. Silloin aloitin matkan Roomasta.

Minulla on ollut noin viimeiset 20 vuotta eri tavoin värjätty tukka, mutta harvoin se on ollut vaalea. Tämä oli yksi niistä hetkistä, kun kokeilin vaaleita hiuksia. Ei ne oikein sovi. Tai ehkä se joten kuten sopii, mutta en vain tunne oloani kotoisaksi. Tumma ja punainen ovat minun värejäni!

Aloin selata Facebookin aikajanaa, kun halusin palauttaa mieleeni asioita vuodelta 2012. Jos jotain huomasin, niin sen, että olen päivittänyt Faceboookin tilapäivityksiä KOKO AJAN. Luulin, että nykyäänkin olen aika aktiivinen, mutta tuohon verrattuna se on kyllä kaukana siitä.

Olin töissä ja yritin saada gradun valmiiksi. Olin palannut siihen työhön, johon vaihtoon lähtiessäni vannoin, etten enää palaisi. Asiat olivat kuitenkin muuttuneet ja pidin työstäni ja työpaikastani erittäin paljon.

Vapaa-ajalla tanssin ja kävin konserteissa ja Fortessa. Kaikki ovat edelleen läsnä – paitsi Forte!

ditrevi2016

2016

Päätimme nostaa Neiti E:n synttärimatkat tasolle Rooma. Matkasta voit lukea enemmän tästä.

Elämässä oli parisuhde, vakinainen työpaikka (edelleen samassa työpaikassa) ja ylempi korkeakoulututkinto. Tanssi oli jäänyt aika harvinaiseksi harrastukseksi ja paikkasin liikunnan puutetta käymällä salilla ja välillä juoksemalla. Se oli outoa aikaa se. Heh.

Vähitellen olen saanut neiti E:n vakuutettua siitä, että Italiassa täytyy käydä vähintään kerran vuodessa.

2019

Eli nyt. Viimeiset 1,5 vuotta elämäni on pyörinyt aika pitkälti tanssiharrastuksen ympärillä. Roomassa järjestettiin Swing in Capital ja innostuin ajatuksesta, että saisin yhdistettyä tanssin ja Rooman. Se olikin hyvä yhdistelmä – siitä huolimatta, että hotellimme oli aivan liian kaukana kaikesta.

Elämässä on edelleen sama työpaikka, mutta vuosien myötä muuttunut työnkuva. Opin joka päivä uutta ja teen asioita, joita olen pitkään halunnut tehdä. Viestintä on ollut unelmatyöni oikeastaan siitä lähtien, kun aloin opiskella suomen kieltä. Nyt elän sitä unelmaani.

Tällä hetkellä uskallan jo julkisesti sanoa, että olen viimein päättänyt virallistaa syvän rakkaussuhteeni Turkuun ja ostaa sieltä oman asunnon. Kauppakirjan allekirjoitus tapahtuu Vappu-aattona. Se on hyvä päivä, koska Vappu on aina ollut lempijuhlani!

Elämässä paljon hyviä ja mielenkiintoisia juttuja meneillään. Elän innostuksen ja stressin sekoituksessa, mutta kokonaisfiilis on positiivinen.

Välillä täytyy muistaa pysähtyä. Juuri nyt tuntuu, että esimerkiksi tanssissa uusien asioiden oppiminen on tällä hetkellä mahdotonta. Se ei kuitenkaan haittaa, tulee uusia hetkiä, kun aivokapasiteettia on enemmän jäljellä. Hassua kyllä, juuri nyt myös osaan arvostaa tanssiyhteisöä todella paljon. Ei ole kyse siitä, onko minun tekniikkani hiottua tai pärjäänkö minä kisoissa. Kyse on siitä, että me tehdään tätä yhdessä. Me eletään tätä tanssia ja sen aiheuttamia tunteita yhdessä ja toisiamme tukien.

Tanssin lisäksi olen lievästi addiktoitunut joogaan. Se auttaa pysähtymään ja hengittämään. Suurinta ahdistusta muutosta aiheutuu sen vuoksi, että jooga-salille tulee paljon pidempi matka. Mutta eipä se matka minua ole koskaan estänyt tekemästä asioita, joita haluan tehdä!

Tämä on kiinnostava hetki elämässäni.

Lue myös:

Mitä sanottavaa minulla on matkustamisesta ja elämästä juuri nyt?

Kolme päivää lomaan: Kuka minä olen?

Joku sanoi joskus, että elämäni vaikuttaa Facebookin perusteella karehdittavalta. Sehän tarkoittaa vain sitä, että olen onnistunut luomaan itsestäni kiiltävän some-kuvan. Elämä on ollut pelkkää tanssia, teatteria, improa ja matkustamista jo pitkän aikaa.

Eihän se koskaan ole koko totuus. Kertomatta jää, miten teatteritreenien aikaan elämä oli pelkkää työtä ja treeniä. Silloin ei kaverisuhteille – saati millekään muille suhteille – ole aikaa, kun tekee töitä klo 8-16 ja treenaa klo 17-22 viidestä seitsemään kertaa viikossa.

Kertomatta jää, miten joissain tanssitreeneissä iskee totaalinen itseinho ja epätoivo. Miksi kaikki muut ovat noin taitavia, laihoja ja kauniita? Miksei jalat ja tasapaino tottele minua?

Kertomatta jää myös se, että matkustaminen ei ole pelkkää ilonpitoa. Matkakaveriin menee hermot vähintään kerran ja vastaantulevia ongelmia on pakko sietää. Nälkää ja unettomuutta joutuu sietämään joka reissulla. Järjestelmällisyydestä ja suunnitelmallisuudesta ei ole toivoakaan. Eikä koskaan ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä olisi halunnut tehdä!

Luksus-ongelmia, ehkä. Viime aikoina elämä on tuntunut suorittamiselta, myös niinä hyvinä hetkinä.

Unelmiaan pitää seurata, mutta mitä ne unelmat ovat? Jos saisin päättää tehdä mitä tahansa, tanssisinko, kirjoittaisinko ja matkustaisinko lopun elämääni? En tiedä.

Esimieheni, äärimmäisen viisas rouva T, antoi minulle lahjaksi ystäväkirjan minusta. On aika ottaa selvää niistä unelmista. On aika ottaa selvää siitä, kuka minä todella olen.

Ajatus on pelottava. Olen tottunut elämään muutama kuukausi kerrallaan. Kunhan tiedän työt, matkat ja asunnon seuraaviksi kuukausiksi, olen tyytyväinen.

Virran mukana kulkemalla on vaikea olla tavoitteellinen, vaikka tekisikin kaiken aina täysillä. Hurahdan, innostun ja teen kaiken täysillä just nyt. Pitäisikö joskus tehdä jotain täysillä myös tulevaisuutta varten?

Ei välttämättä, mutta silloin minun täytyy tietää, että sellainen minä olen. Elän kalenterin mukaan, mutta vain muutaman kuukauden päähän. Olen outo sekoitus järjestelmällisyyttä ja totaalista epäjärjestystä.

Sen tiedän, että taskussa pitää aina olla unelmia. Muuten elämällä ei ole merkitystä. Yksi unelma on se, että saan tämän bloggaamiseni jollain tavalla säännölliseksi, jäsennellyksi ja kiinnostavaksi. Sen unelman toteutumiseen saattaa mennä jonkin aikaa.

Toinen unelma on se matka, jolle lähden itseäni etsimään. Vuosien haave road tripistä Yhdysvaltoihin on enää kolmen päivän päässä.

 Sen lupaan, että pitkällä suoralla laitan Kansasin soimaan:

Carry on my wayward son

For there’ll be peace when you are done

Lay your weary head to rest

Don’t you cry no more”

Tunnelma on vähän samanlainen kuin vuosia sitten, kun muutin Italiaan. Silloin yksi tärkeimpiä kappaleita oli 30 Seconds to Marssin The Story:

”I’m in the middle of nothing

And it’s where I want to be

I’m at the bottom of everything

And I finally start to leave”

Elämässä on hetkiä ja hetkiä. Nyt on pidettävä huolta siitä, että otan kaiken irti hetkestä. En suorittamalla, vaan nauttimalla.

P.S. Ella ja Chrisu ovat kirjoittaneet blogia maailmanympärysmatkastaan. Heidän autonsa kyytiin hyppään Los Angelisissa. Mukaan seikkailuun pääsee täältä: http://www.lily.fi/blogit/matkalla-kaiken-aikaa

Toukokuussa on ollut oikeina aikoina kesä!

Tiedän nykyään olevani yksi suurimpia säävalittajia. Lempiasiani, josta Suomessa valitan, on sää.

Sen jälkeen, kun olin kaksi ja puoli vuotta sitten  pari viikkoa Kuubassa lokakuun lopussa ja tulin sieltä takaisin suoraan Suomen kaameimpaan aikaan – marraskuuhun – on Suomen talvi tuntunut todella vastenmieliseltä. Inhoan kylmyyttä, mutta erityisesti inhoan sitä pimeyttä. Tuntuu kuin se lamaannuttaisi ja mieluusti jäisi talviunille peiton alle.

Säästä valittaminenhan on myös todella typerää touhua! En minä voi valituksella vaikuttaa siihen, sataako toukokuussa räntää vai ei. Niin kauan kuin valitsen asua tässä maassa, täytyy yrittää ajatella myös niitä hyviä hetkiä, jolloin aurinko paistaa ja on valoisaa.

Ja onhan niitä hyviä säähetkiä ollut juuri oikeaan aikaan! Vappu on lempijuhlani. Näytti pitkään siltä, että on todennäköisempää, että sataa räntää kuin paistaa aurinko. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, vaan sain istua ja maata Vartiovuorenmäellä Vappupäivänä monta tuntia. Kuvia ei tästä mässäilyjuhlasta tullut edes otettua, mutta muistan kesän ensimmäisen päivän auringon ihollani.

Toinen lämmin kesäpäivä oli viikko sitten perjantaina. Kaikki suuntasivat silloin ensimmäistä kertaa terassille, mutta minä pakotin itseni jäämään sisälle. Olin matkustanut viikon paikasta toiseen, joten rauhoittuminen teki hyvää. Päätin juhlistaa kesän alkua ostamalla mansikoita. Mansikat olivat matkustaneet Hollannista, ja ne olivat maukkaita.

Koska terassilla istuminen oli jäänyt väliin, lähdin reippaasti kävelemään lauantaina ulos. Olen asunut Martissa nyt puoli vuotta, mutta talvella ei ole hirveästi tullut käveltyä lähikauppoja pitemmälle. Olenkin viime päivinä huomannut ilokseni, että täällähän on todella paljon kivoja kallioita, joihin pääsee kiipeämään. Kallioilla voisi hyvin istua piknikillä ja katsella lähiseudun talojen kattoja.

Alkukesä on mielestäni kesän parasta aikaa. On ihanaa, miten luonto alkaa vihertyä, rehevöityä ja valmistautua Juhannukseen. Siinä tulee ihan taianomainen olo, kun kävelee ulkona ja katselee luonnon heräämistä.

Olen iloinen, että Uittamon kalliot ovat kävelymatkan päässä. Meren tuijottaminen on aina yhtä ihanaa ja terapeuttista. Joskus ajattelin, että unelmaelämässäni kirjoitan samalla, kun tuijotan merta. Nyt ajattelen, että unelmaelämässäni asun asunnossa, jonka olohuoneen ikkunoista ja terassilta näkee merelle. Joskus sitten, kun olen iso ja rikas.

Rannalla uiskenteli yksinäinen joutsen. Ihmettelin, mihin se on kumppaninsa jättänyt tai hukannut. Ehkä sekin tutkii maailman vesistöjä yksikseen ja yrittää löytää ennen kaikkea itsensä.

Vaikka Suomessa olisi päivällä lämmin, harvoin on lämmin enää yöllä. Viime viikonloppu oli siinä mielessä erikoinen, että kesämekolla tarkeni hyvin tallustella vielä yöllä kotiin.

Se on outo tunne, kun kotiin kävellessä huomaa auringon jo kurkistelevan pimeyden takaa.

Yksi kesän parhaista puolista on se, että voi pukeutua kesäisiin mekkoihin!

Toinen kesän – ja elämän ylipäätään – parhaista puolista on ruoka. Grillikausi avattiin eilen – Martissa tietenkin! Useaan kertaan puhuimme eilen siitä, miten hienoa on asua juuri Martissa. Tämä on turkulainen tapa asua kaupungin ulkopuolella, vaikka asuukin ihan lähellä keskustaa. Puutaloasuminen on todella jees!

Alkukesä on tosiaan lempivuodenaikani. Sen vuoksi olen hieman haikealla mielellä sen suhteen, että lähden juhannuksena kuukaudeksi Yhdysvaltoihin. Toisaalta alkukesä on silloin ohi, enkä tällä hetkellä juuri mitään muuta odota niin paljon kuin, että saisin jo lähteä. Odotukset ovat korkealla. Lentokoneen noustua korkeuksiin laitan 30 Seconds to Marsin City of Angelsin soimaan ja elän vain sitä hetkeä.

Wannabe-bloggaaja


Feikattu wannabee-bloggaajan bloginkirjoituskuva.
Kuulas lauantaiaamu valkenee Turussa. Tuomiokirkko seisoo silmieni edessä yhtä mahtipontisena kuin aina ennenkin. Aurinko alkaa värjätä horisonttia yhä vaaleanpunaisemmaksi. Sieltä se syntyy. Päivänvalo. Avopuoliso lähti pelaamaan salibandya. Kahvi on lämmintä mukissa. Mamman kutomat superkauniit villasukat on vedetty jalkaan. Kotona vallitsee seesteinen hiljaisuus. Joko tämä nyt olisi potentiaalinen hetki kirjoittamiselle?
Olen matkustaja. Olen kirjoittaja. Olen ennen kaikkea matkahaaveilija. Eilen selasin Mondoa ja keksin taas uusia kohteita, joihin on pakko päästä käymään. Näiden faktojen perusteella haaveilin joskus siitä, että kirjoittaisin kiinnostavia matkablogipäivityksiä. Se ei vaan koskaan tapahtunut. Kirjoitukseni eivät ole edes niin kiinnostavia, että saisin ne aikaan. Lissabonissa kävin aika monta vuotta sitten, ja vieläkin kuvat ja tekstit odottavat julkaisemistaan.
Myös tämän blogin päivittäminen on viime kuukausina – ellei vuosina – jäänyt. Asiaa kuvastaa ehkä se, että herra K kysyi viime keskiviikkona, kun tulin tietokoneen ääreen: ”Mitä sä niinku teet?” Olen kuulemma niin harvinainen näky tietokoneella, että sen eteen päätyminen aiheuttaa kummastusta. Totta se on. Reilu vuosi sitten hankittu kone on miltei tuliterä käyttämättömyyden vuoksi.
Mitä minä sitten tein? No klik, klik, shoppailin. Kännykänkuoria, laukkuja, Singstarin mikkejä. Mitä näitä tarpeellisia asioita nyt on, joita Loppiaisena tulee mieleen?
Bloggaaminen ei nykyään juuri tule edes mieleeni. Silloin, kun kirjoitin enemmän, luin myös enemmän blogeja. Nykyään käyn välillä kurkkaamassa, mitä Onnenpäivälle tai Laura Lovesille kuuluu. Siinä se. Tosin nyt heti tuli mieleen, että entä Myexploration ja Omppu Desing? Mitä heille on tapahtunut? Se on hassua, miten vuosien blogituttavuuksiin suhtautuu kuin vanhoihin ystäviin, vaikka ei välttämättä ole vaihtanut heidän kanssa kuin muutaman sanan – ja nekin nettimaailmassa.
Aina on jotain, joka estää luovuuden. Pitäisi siivota, pitäisi käydä kaupassa, pitäisi tiskata, pitäisi ajatella työasioita, pitäisi suunnitella sitä ja tätä.
Oikeasti pitäisi vain ottaa rennommin.

Se on minun uuden vuoden lupaukseni.

Aktiivisuus, tule takaisin!

Vuosi sitten lopetin liikunnan harrastamisen. Oikeastaan lopetin viime vuoden loppuun mennessä kaiken harrastamisen. Kävin töissä ja löysäilin kotona. 
Kuulostaako minulta? No ei kuulosta!
Muutama vuosi sitten tanssin useana päivänä viikossa. Tanssin tilalle tuli pari vuotta sitten teatteri, joka vei käytännössä kaiken vapaa-aikani. Töiden ja teatteritreenien välillä saattoi olla aikaa käydä salilla tai laulutunneilla. Yhtäkkiä se kaikki loppui, enkä halunnut tilalle mitään muuta. Työni muuttui vaativammaksi ja minuun iski vapaa-ajan sitoutumiskammo.
Kuluneen Kuukauden sisällä olen ollut kahdessa kuntotestissä. Niiden tulokset olivat murskaavat. Teki mieli itkeä. En ole koskaan pitänyt itseäni urheilijana, mutten osaa samaistua löysän sohvaperunan rooliinkaan.
Kesän väistyttyä alkoi väistyä myös vapaa-ajan sitoutumiskammo. Jo kesän alussa aloimme treenata ikioman improryhmän kanssa säännöllisesti. Syksyllä palasin laulutunneille ja ostin salikortin. Monta kertaa viikossa lähdemme herra K:n kanssa kävelylle. Turussa on vielä aika vihreää – ja aina kaunista. Olen myös nettijoogan lumoissa ja palannut bloggaamisen pariin.
Löystyminen kauhistuttaa yhä, puntarin lukemat ahdistavat ja vaatteet kiristävät päällä. Koitan kuitenkin hokea mielessäni parasta Vierumäen urheiluopistolta tänä syksynä saamaani neuvoa: ”Sinulla on koko elämä aikaa parantaa kuntoa ja opetella elämään terveellisemmin.”
Vähitellen pieniä voittoja kohden. Ei ole järkevää vetää tiukkaa treeni- tai ruokavaliokuuria, jos sen jälkeen kaikki palaa ennalleen. Siitähän minulla on 1,5 vuoden takainen kokemus. 
Pienin askelin vaikka vain ulkoilemaan. Kevyin painoin vaikka vain vartin lihaskuntotreeni. Kärsivällisyyden treenaaminen on suurin haasteeni.
Kohtuus ja nautinto mukana kaikessa.

Urbaanin sinkun huhtikuu

Teki mieli kirjoittaa jotain. Päätin selata valokuvia huhtikuulta ja katsoa, mitä sitä on oikein tullut tehtyä. Yksi suuri hämmennyksen aihe oli se, että kaikki WhatsAppissa lähetetyt kuvat ovat kaikkialla kuvavirroissani. Kiitos niistä. Tarpeellisia kaikki.
Pääsiäisenä oli illanistujaiset, joissa jaeltiin sähköshokkeja. Ihmisten raktiot sähköiskuihin olivat sen verran suuret, että kieltäydyin JYRKÄSTI osallistumatta peliin. En kai mä nyt hullu ole.
Huhtikuussa työkaverit ja tavalliset (eheh) kaverit olivat ihan parhaita!
Huhtikuussa alkoi paistaa aurinko ja päätin laittaa sen kunniaksi hameen päälleni. Päivänasu-poseeraus viehkeästi ja luonnollisesti Instagrammia varten. Luulen, että kukaan ei oikeasti enää ota päivänasu-kuvia. Kai se on ihan vanha juttu.
Yksi huhtikuun työpäivistä oli Panimoravintola Koulussa. Oli aika hämmentävää tehdä töitä siellä, mutta kyllä sekin onnistui. Ehkä se kuitenkin toimii paremmin siihen, että istuu kesällä terassilla ja juo ravintolan omaa olutta.
Huhtikuussakin aloitin ja lopetin kuntoilun. Työterveyshoitaja oli hivenen huolissaan minimaalisesta lihaskunnostani ja totesi, että vanhana minulla saattaa olla vaikeuksia kantaa kauppakasseja, ellen ala tehdä asialle jotain. Ei tullut yhtään vanha olo. Ei.
Kävimme serkkuni herra A:n kanssa testaamassa Juliennen lauantaibrunssin. Jostain syystä minun teki tuosta annoksesta eniten mieli makaronia ja juustoa. Olisi tullut ihan pikkasen halvemmaksi tehdä se itse kotona. Brunssi oli kyllä oikeasti tosi hyvä. Siellä oli eri tyyppistä ruokaa kuin muissa paikoissa. Suosittelen.
Jälkiruokapöytiä brunssilla taisi olla jopa kolme. Makean ystävän lempipaikka!
Avasimme neiti P:n kanssa terassikauden, koska hän oli jostain syystä vakuuttunut siitä, että lämmin on. Onhan se aurinko ihan kiva, mutta tuuli..tuuli pilaa kaiken! Toivoa kuitenkin on. Kyllä siellä terassilla vielä jonain päivänä jaksaa olla koko juoman ajan.
Taidekuva Tiirikkalasta. Tiirikkala on nykyään kaikkien turkulaisten keskuudessa ihan IN.
Sain lahjaksi kaksi ilmaislippua Voice of Finlandin finaaliin. Se oli tosi kiva kokemus. Yllätyin siitä, miten hyviä laulajia siellä oli. En nimittäin ollut katsonut ainoatakaan jaksoa ennen finaalia. Hyviä laulajia ja hyviä biisejä.
Viime viikolla oli vaalit. Täytyi ottaa Li:n numero kameralla talteen.
Minun parvekekausi avattiin! Proseccoa kaatui laseihin sekä karkkeihin. Mikäs sen parempaa!
Sunnuntaina teki mieli pekonipastaa. Ilokseni huomasin, että parsakausi on alkanut, joten tein parsa-pekoni-tomaatti-pastaa. Hyvää oli!
Vaalivalvojaisissa oli punaista evästä. Harmi kyllä, se ei vaikuttanut lopputulokseen. Lopputuloksen jälkeen jäi pettymys ja pelko sen suhteen, että alkaako tästä hyvinvointivaltion hyvästely.
Tänään kävin Tampereella! Siellä on aika pieniä ritareita!
Huomenna Poriin! Vielä on muutama päivä huhtikuuta jäljellä ja sitten koittaa rakas Vappu!

Hiljaisuuden ääni

Olen unohtanut, että luonnollisin tapani itseilmaisulle on kirjoittaminen. Olen ollut lukossa. Miten voi jäsentää mielessä olevia asioita paremmin kuin kirjoittamalla? Minä en mitenkään.
Suorittamista, kiirettä, tietynlaista miellyttämisen halua ja päämäärättömyyttä. Kynttiläntuoksu ja hiljaisuus toivat hetkellisen rauhan mieleeni.
Olen onnellinen, mutta pitääkö sitä onneakin tuntea aina niin täydellä teholla? Eikö voisi olla vain kotoisasti lämmin? Ilman stressiä siitä, miten huominen järjestyy?
En osaa suunnitella tulevaa, mutta osaan silti stressata siitä. Siinä on ehkä ongelman ydin. Tolkutan kaikkialla ja kaiken aikaa eläväni hetkessä. Silti tunnen nauttivani työstäni erityisesti niinä päivinä, kun suunnittelen tulevaa tai kun minulla on visio tulevaisuudesta. Miksi en siis osaa suunnitella omaa tulevaisuuttani?
Viime vuosina olen toki suunnitellut treenini. Viikkosuunnitelmat olivat valmiina. Nyt ei ole vielä treenejä, joten teen joka ainoasta työasiasta kalenterimerkinnän. Kohta varmaan merkitsen muistutuksen siitäkin, koska on työpäivän aikana hyvä käydä vessassa. Voisi kartoittaa mahdollisimman ruuhkattomat tilanteet.
Miksi en siis osaa asettaa elämälleni toiveita ja tavoitteita? Onko viikko kerrallaan eläminen ainoa, mihin pystyn? Joka päivä avataan elämän kalenteri ja katsotaan, mitä sille päivälle on merkitty. 
Pelkäänkö liikaa, etteivät pitkäkestoiset haaveet toteudukaan? Mitä oikeastaan pelkään? Pelkään kai haaveita, joiden toteutuminen ei ole hallinnassani. Kuvittelen eläväni tunteideni mukaan, mutta olenkin kontrollifriikki, joka leijuu virran mukana ja pelkää ottaa tiedostettuja riskejä.

Tämäkin syksy on uuden alku

Reilu vuosi sitten päätin, että minä pystyn mihin tahansa. Ostin kitaran, menin musikaalitreeneihin, treenasin improvisaatioteatteria. Lopulta aloin myös ottaa laulutunteja. Vuoden ajan elämäni on ollut treeneistä toiseen juoksemista. Joka ilta olen ollut jossain.
Vajaat kaksi viikkoa sitten elämäni tahti muuttui. Viimeinenkin teatteriproggis loppui. Yhtäkkiä minulla oli älytön määrä vapaa-aikaa. Reagoin siihen sairastumalla flunssaan, tuntemalla oloni voimattomaksi, nukkumalla ja hillumalla bileissä.
Melkein kaksi viikkoa siihen tarvittiin, että alan olla vähitellen oma itseni ja valmis ottamaan elämässäni uusia askeleita eteenpäin.
Olen oppinut vuoden aikana paljon. Tärkeimpiä oppimiani asioita on se, että vapaa-ajalla voi ja saa valita, mitä tekee. Voi ja saa valita myös ihmiset, joiden kanssa tekee. Elämä on liian lyhyt kulutettavaksi niiden asioiden parissa, joissa ei viihdy. Elämäni vaikein oppi on se, että kaikkia ei voi miellyttää ja se on ihan ok. Tiedän, että merkitykselliset ihmiset pysyvät elämässäni aina. He halaavat minua ja nauravat yhteen ääneen, vaikka emme olisi nähneet kuukausiin.
Mitä sitten haluan tehdä kaikella tällä vapaa-ajallani?
Haluan treenata improvisaatioteatteria. Haluan käydä laulutunneilla. Haluan palata kitaratunneille. Haluan käydä teatterissa. Haluan lukea kirjoja. Haluan katsoa elokuvia. Haluan syödä terveellisemmin. Haluan saada liikunnan ilon takaisin. Haluan polttaa kynttilöitä. Haluan haaveilla. Haluan käydä keikoilla. Haluan kokeilla uusia asioita. Haluan matkustaa ja ennen kaikkea haluan nähdä sekä kuunnella ihmisiä!
Tervetuloa syksy 2014! Laitoin jo pipon päähäni, ettei korvia palele!

Kirjoituskammo

En ole päivittänyt blogejani pitkään aikaan. Kyse ei ole siitä, etteikö minulla olisi mitään sanottavaa. Olen kirjoittanut otsikoita valmiiksi, muokannut kuvia, odottanut inspiraatiota. Yleensä kirjoittamiseen riittää inspiraatioksi se, että on aihe.
Ongelma on tällä hetkellä se, että on liikaa aiheita. On liikaa ajatuksia. Ne pitäisi saada järjestykseen. Ehkä ne sanatkin sitten järjestyisivät sen mukaan.
Mutta että mitä kuuluu? No, esiinnyin Logomossa, täytin 30, vietin Suomen parhaan tiimini kanssa viimeisen tiimi-illan, varasin lennot Kuubaan, hautasin Atlantiksen, aloitin jälleen improvisaation, luen työsähköpostia kotona, syön liikaa herkkuja, katsoin kaikki Supernaturalit ja True Bloodit, sairastin viikon ja päätin löytää taas elämälleni sen minun oman suuntani.
Kesäni oli kaunis. Palaan siihen vielä. Syksyltäni odotan aina muutoksia ja uusia tuulia. Palaan niihinkin vielä.
Josko sisällöttämän päivityksen kirjoittaminen pelastaisi kirjoituskammolta? Ainakin se muistuttaa siitä, että sanat ovat kauniita peräkkäin.

Eräs toukokuun viikonloppu

Olin etukäteen kauhuissani, kun ymmärsin, että lauantaina ei ole suunniteltuja ruokia, eikä tarkkaa aikataulua. Tiesin vain, että toimintaa riittää ja paljon. Olin huolissani siitä, mitä oikein syön, että pysyn hengissä koko päivän. Se on hassua, miten parissa kuukaudessa oppii suunnittelemaan ruokansa ja elämänsä miltei minuuttien tarkkuudella. Totaalinen kalenteriaddiktio ja kyvyttömyys rentoutua? Perjantai-illalla totesin itselleni, että jospa vaikka syön asioita, joita sattuu sillä hetkellä tekemään mieli. On siten ennenkin eletty – viimeiset 29 vuotta itseasiassa.

Päiväni alkoi Impromaakareiden promokuvauksilla. Marssimme mahtavan Arsi Koivulan valokuvattaviksi. Kuvia voi katsella Impromaakareiden Facebook-sivulta. Ohjeeksi annettiin, että meidän pitää näyttää omilta itseiltämme. Siinä onnistuttiin hyvin. Hulluja, ihania sekopäitä. Tykkään. Rakastan. Tosi paljon. Tilatkaa meidät keikalle!

Promokuvauksista vaatteiden sovitukseen. Funze de Menta -musikaali Caribia Areenalla lähestyy. Ennen treenejä sovitimme asuja. Jäi ilmeisesti valokuvissa poseeraamisfiilis päälle, kun halusin itsestäni keijukuvia. Tämä on totaalisen pinnallinen sivurooli. Oikeasti olen peikko, jolla on luonnetta. Sama juttu niin näytelmässä kuin oikeassa elämässäkin. Hahah.

Tässä kuvassa ei ole sutenööri vaan apulaisohjaaja. Tämä vaatetus ei toivottavasti esiinny missään näytelmän kohtauksista.

Treenien jälkeen minulla oli yllättävästi aikaa käydä kotona pakkaamassa Helsingin reissua varten tavarat pussiin. Suuntasin kohti Euroviisuvalvojaisia, joiden ulkohuussista tiesin etukäteen. Mukaan täytyi siis pakata Savetteja ja vessapaperia. Punaviini ja viinilasi eivät kaipaa selityksiä.

Bussimatkalla nukuin – ja laitoin punaista huulipunaa. Tärkeää sekin.

Hyppäsin bussista Ruoholahdessa pois. Tajusin sen mahdollisuuden vasta pysäkillä. Huusin kuskille: ”Anteeksi, mutta minäkin jään tässä”, juoksin ovelle ja huusin: ”KIITOS!” Näin osoitetaan olevansa maalta. Juhlapaikka sijaitsi hautausmaan ja vanhan mielisairaalan lähellä. Miellyttävä miljöö siis kertakaikkiaan.

Ennen live-esityksen alkamista katselimme edellisvuosien Euroviisuja.  Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi foliohatut tai ihanan Alexander Rybakin? Euroviisujen alkaessa Norjan edustaja sai odotetut kommentit: ”Ihana mies, joka osaa tehdä käsillään asioita.” ”Ihana norjalainen mies.” ”Ihana mies.”
Conchita Wurst oli meidänkin valvojaisimme ehdoton ennakkosuosikki. Äänestyslinjat paukkuivat Itävallan suuntaan. Olin oikeasti hyvin ylpeä ja liikuttunut siitä, että Suomi antoi Conchitalle 12 pistettä. Hyvä Suomi! Aina ei tunnu, että asuisi kovinkaan suvaitsevassa tai edistyksellisessä maassa, mutta nyt tuntui. Myös Conchitan onni voiton hetkellä oli liikuttavaa katsottavaa. Paras voitti – tänäkin vuonna.

Jokin täysin käsittämätön päähänpisto sai minut vastaamaan neiti E:lle keskellä yötä, että tottakai voimme jäädä juhlapaikalle nukkumaan. Noin viiden tunnin unet kylmällä puulattialla vessapaperirulla tyynynä ei ole yleensä se yö, jollaista itselleni toivon. No, tulipahan taas todistettua, että vessapaperirulla kannattaa ottaa mukaan paikkaan kuin paikkaan.
Heräsimme aamulla yhdeksän aikoihin ja aloimme siivoamaan juhlapaikkaa. Siivoamiseen kuuluu olennaisesti edellisillalta jääneiden siidereiden jakaminen. Näytin kuulemma ihan spurgulta (vai narkkarilta?) aurinkolasit päässä ja siideri kourassa. No, olin tosiaan nukkunut edellisyön paljaalla lattialla…
Päätin soittaa toiselle Helsingin Neiti E:lle. Totesin, että olen ihmisraunio, joten voinko tulla kylään. Neiti E sanoi, että tottakai voin ja totesi, ettei hänellä ole mitään ruokaa, mutta käy huoltoasemalta hakemassa maitoa. Otin menestyksekkäästi metron ja bussin. Bussista jäin väärällä pysäkillä pois. Navigaattori eksytti minut, joten otin bussin oikealta pysäkiltä eteenpäin. Päädyin väärään paikkaan ja soitin hädissäni neiti E:lle: ”Mä oon täällä jossain tietyömaalla ja mun akku loppuu kohta.” Hän tuli ja pelasti minut.

Kuvassa aamiainen neidin luona, joka totesi, ettei hänellä ole mitään ruokaa. Taianomaisesti hän kuitenkin loihti täydellisen aamiaisen. Hän oli myös lämmittänyt saunan minua varten. Täydellinen hoito uudeksi ihmiseksi kokoamisessa.

Kun elämä jälleen tuntui voittavan, vei neiti E minut kartanoon lonkerolle. Terassikausi tuli siinä samalla avattua.
 
Seuraava askel oli hypätä takaisin paikallisbussiin ja suunnata kohti Putte’s pizza & baria. Neiti E:n näkeminen oli niin hauskaa, että aloin vakavasti harkita bussini missaamista. Olin siis ostanut valmiiksi lipun takaisin Turkuun, koska joukkoliikenteellä matkustaminen on aivan hemmetin kallista tässä maassa.

Neiti E totesi minulle, että ”Sä tuut niin tykkäämään tuosta vessasta. Mee sinne, niin tiedät miksi.” Oikeassa oli hän. Mahtava vessa. Mahtava oli myös pizza. Kuvassa on se versio, jonka päälle Neiti E ei ole vielä jakanut omia rucoloitaan. Hän kyllä pelasti minut yhden päivän aikana niin monella eri tavalla, että taitaa olla palvelusten velkakirja täynnä. Onneksi maailmankatsomuksemme jakamisesta on yhteinen. 
Ja oikeastaan juuri siksi päätin jättää menemättä bussiini. Oli ihanaa keskustella, jakaa kuulumisia, mielipiteitä, näkemyksiä. Ihana ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Kuukausien ja kilometrien erosta huolimatta on mahtavaa tietää, että toinen on olemassa. Ja se ymmärtää minua ja sen kanssa voi yhdessä todeta: ”Lupaamme, ettemme enää toimi näin. Ei enää koskaan.” Ei se viiden (?) vuoden takainen Botellon ja bondaus välittömästi ollut mitään harhaa.

Kun päätin jäädä Helsinkiin, päätin myös tupeerata tukkani. Yksi parhaista krapulalääkkeistä on muuten laittautuminen. Voi huijata itseään, että on kaunis ja hyvässä fiiliksessä. Suosittelen.

Halusin maistaa hyvää olutta, joten neiti E vei minut Black Dooriin. Hyvää olutta sieltä sai. Suosittelen. Siellä oli tarjolla myös vähemmän hyvää jääkiekkoa, mutta se ei ole baarin vika.

Niin siinä sitten kävi, että lähdin Turkuun vasta maanantaiaamuna. Aamujunassa nukuin ja jäin kaipaamaan minibistron tarjoamaa kahvia päästyäni Kupittaalle. Suorastaan syöksyin kotiin tekemään aamiaisen ja päivän eväät. Klo 10.00 piti olla töissä ja takaisin ruodussa ruokavalion, treeniaikataulujen ja kalenterin suhteen. Ja niin minä olinkin.

Irtiotto teki hyvää! Kiitos Neiti E x 2, Euroviisut 2014, Helsinki sekä kaikki tapaamani ihmiset!