Hiljaisuuden ääni

Olen unohtanut, että luonnollisin tapani itseilmaisulle on kirjoittaminen. Olen ollut lukossa. Miten voi jäsentää mielessä olevia asioita paremmin kuin kirjoittamalla? Minä en mitenkään.
Suorittamista, kiirettä, tietynlaista miellyttämisen halua ja päämäärättömyyttä. Kynttiläntuoksu ja hiljaisuus toivat hetkellisen rauhan mieleeni.
Olen onnellinen, mutta pitääkö sitä onneakin tuntea aina niin täydellä teholla? Eikö voisi olla vain kotoisasti lämmin? Ilman stressiä siitä, miten huominen järjestyy?
En osaa suunnitella tulevaa, mutta osaan silti stressata siitä. Siinä on ehkä ongelman ydin. Tolkutan kaikkialla ja kaiken aikaa eläväni hetkessä. Silti tunnen nauttivani työstäni erityisesti niinä päivinä, kun suunnittelen tulevaa tai kun minulla on visio tulevaisuudesta. Miksi en siis osaa suunnitella omaa tulevaisuuttani?
Viime vuosina olen toki suunnitellut treenini. Viikkosuunnitelmat olivat valmiina. Nyt ei ole vielä treenejä, joten teen joka ainoasta työasiasta kalenterimerkinnän. Kohta varmaan merkitsen muistutuksen siitäkin, koska on työpäivän aikana hyvä käydä vessassa. Voisi kartoittaa mahdollisimman ruuhkattomat tilanteet.
Miksi en siis osaa asettaa elämälleni toiveita ja tavoitteita? Onko viikko kerrallaan eläminen ainoa, mihin pystyn? Joka päivä avataan elämän kalenteri ja katsotaan, mitä sille päivälle on merkitty. 
Pelkäänkö liikaa, etteivät pitkäkestoiset haaveet toteudukaan? Mitä oikeastaan pelkään? Pelkään kai haaveita, joiden toteutuminen ei ole hallinnassani. Kuvittelen eläväni tunteideni mukaan, mutta olenkin kontrollifriikki, joka leijuu virran mukana ja pelkää ottaa tiedostettuja riskejä.

Tämäkin syksy on uuden alku

Reilu vuosi sitten päätin, että minä pystyn mihin tahansa. Ostin kitaran, menin musikaalitreeneihin, treenasin improvisaatioteatteria. Lopulta aloin myös ottaa laulutunteja. Vuoden ajan elämäni on ollut treeneistä toiseen juoksemista. Joka ilta olen ollut jossain.
Vajaat kaksi viikkoa sitten elämäni tahti muuttui. Viimeinenkin teatteriproggis loppui. Yhtäkkiä minulla oli älytön määrä vapaa-aikaa. Reagoin siihen sairastumalla flunssaan, tuntemalla oloni voimattomaksi, nukkumalla ja hillumalla bileissä.
Melkein kaksi viikkoa siihen tarvittiin, että alan olla vähitellen oma itseni ja valmis ottamaan elämässäni uusia askeleita eteenpäin.
Olen oppinut vuoden aikana paljon. Tärkeimpiä oppimiani asioita on se, että vapaa-ajalla voi ja saa valita, mitä tekee. Voi ja saa valita myös ihmiset, joiden kanssa tekee. Elämä on liian lyhyt kulutettavaksi niiden asioiden parissa, joissa ei viihdy. Elämäni vaikein oppi on se, että kaikkia ei voi miellyttää ja se on ihan ok. Tiedän, että merkitykselliset ihmiset pysyvät elämässäni aina. He halaavat minua ja nauravat yhteen ääneen, vaikka emme olisi nähneet kuukausiin.
Mitä sitten haluan tehdä kaikella tällä vapaa-ajallani?
Haluan treenata improvisaatioteatteria. Haluan käydä laulutunneilla. Haluan palata kitaratunneille. Haluan käydä teatterissa. Haluan lukea kirjoja. Haluan katsoa elokuvia. Haluan syödä terveellisemmin. Haluan saada liikunnan ilon takaisin. Haluan polttaa kynttilöitä. Haluan haaveilla. Haluan käydä keikoilla. Haluan kokeilla uusia asioita. Haluan matkustaa ja ennen kaikkea haluan nähdä sekä kuunnella ihmisiä!
Tervetuloa syksy 2014! Laitoin jo pipon päähäni, ettei korvia palele!

Kirjoituskammo

En ole päivittänyt blogejani pitkään aikaan. Kyse ei ole siitä, etteikö minulla olisi mitään sanottavaa. Olen kirjoittanut otsikoita valmiiksi, muokannut kuvia, odottanut inspiraatiota. Yleensä kirjoittamiseen riittää inspiraatioksi se, että on aihe.
Ongelma on tällä hetkellä se, että on liikaa aiheita. On liikaa ajatuksia. Ne pitäisi saada järjestykseen. Ehkä ne sanatkin sitten järjestyisivät sen mukaan.
Mutta että mitä kuuluu? No, esiinnyin Logomossa, täytin 30, vietin Suomen parhaan tiimini kanssa viimeisen tiimi-illan, varasin lennot Kuubaan, hautasin Atlantiksen, aloitin jälleen improvisaation, luen työsähköpostia kotona, syön liikaa herkkuja, katsoin kaikki Supernaturalit ja True Bloodit, sairastin viikon ja päätin löytää taas elämälleni sen minun oman suuntani.
Kesäni oli kaunis. Palaan siihen vielä. Syksyltäni odotan aina muutoksia ja uusia tuulia. Palaan niihinkin vielä.
Josko sisällöttämän päivityksen kirjoittaminen pelastaisi kirjoituskammolta? Ainakin se muistuttaa siitä, että sanat ovat kauniita peräkkäin.

Eräs toukokuun viikonloppu

Olin etukäteen kauhuissani, kun ymmärsin, että lauantaina ei ole suunniteltuja ruokia, eikä tarkkaa aikataulua. Tiesin vain, että toimintaa riittää ja paljon. Olin huolissani siitä, mitä oikein syön, että pysyn hengissä koko päivän. Se on hassua, miten parissa kuukaudessa oppii suunnittelemaan ruokansa ja elämänsä miltei minuuttien tarkkuudella. Totaalinen kalenteriaddiktio ja kyvyttömyys rentoutua? Perjantai-illalla totesin itselleni, että jospa vaikka syön asioita, joita sattuu sillä hetkellä tekemään mieli. On siten ennenkin eletty – viimeiset 29 vuotta itseasiassa.

Päiväni alkoi Impromaakareiden promokuvauksilla. Marssimme mahtavan Arsi Koivulan valokuvattaviksi. Kuvia voi katsella Impromaakareiden Facebook-sivulta. Ohjeeksi annettiin, että meidän pitää näyttää omilta itseiltämme. Siinä onnistuttiin hyvin. Hulluja, ihania sekopäitä. Tykkään. Rakastan. Tosi paljon. Tilatkaa meidät keikalle!

Promokuvauksista vaatteiden sovitukseen. Funze de Menta -musikaali Caribia Areenalla lähestyy. Ennen treenejä sovitimme asuja. Jäi ilmeisesti valokuvissa poseeraamisfiilis päälle, kun halusin itsestäni keijukuvia. Tämä on totaalisen pinnallinen sivurooli. Oikeasti olen peikko, jolla on luonnetta. Sama juttu niin näytelmässä kuin oikeassa elämässäkin. Hahah.

Tässä kuvassa ei ole sutenööri vaan apulaisohjaaja. Tämä vaatetus ei toivottavasti esiinny missään näytelmän kohtauksista.

Treenien jälkeen minulla oli yllättävästi aikaa käydä kotona pakkaamassa Helsingin reissua varten tavarat pussiin. Suuntasin kohti Euroviisuvalvojaisia, joiden ulkohuussista tiesin etukäteen. Mukaan täytyi siis pakata Savetteja ja vessapaperia. Punaviini ja viinilasi eivät kaipaa selityksiä.

Bussimatkalla nukuin – ja laitoin punaista huulipunaa. Tärkeää sekin.

Hyppäsin bussista Ruoholahdessa pois. Tajusin sen mahdollisuuden vasta pysäkillä. Huusin kuskille: ”Anteeksi, mutta minäkin jään tässä”, juoksin ovelle ja huusin: ”KIITOS!” Näin osoitetaan olevansa maalta. Juhlapaikka sijaitsi hautausmaan ja vanhan mielisairaalan lähellä. Miellyttävä miljöö siis kertakaikkiaan.

Ennen live-esityksen alkamista katselimme edellisvuosien Euroviisuja.  Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi foliohatut tai ihanan Alexander Rybakin? Euroviisujen alkaessa Norjan edustaja sai odotetut kommentit: ”Ihana mies, joka osaa tehdä käsillään asioita.” ”Ihana norjalainen mies.” ”Ihana mies.”
Conchita Wurst oli meidänkin valvojaisimme ehdoton ennakkosuosikki. Äänestyslinjat paukkuivat Itävallan suuntaan. Olin oikeasti hyvin ylpeä ja liikuttunut siitä, että Suomi antoi Conchitalle 12 pistettä. Hyvä Suomi! Aina ei tunnu, että asuisi kovinkaan suvaitsevassa tai edistyksellisessä maassa, mutta nyt tuntui. Myös Conchitan onni voiton hetkellä oli liikuttavaa katsottavaa. Paras voitti – tänäkin vuonna.

Jokin täysin käsittämätön päähänpisto sai minut vastaamaan neiti E:lle keskellä yötä, että tottakai voimme jäädä juhlapaikalle nukkumaan. Noin viiden tunnin unet kylmällä puulattialla vessapaperirulla tyynynä ei ole yleensä se yö, jollaista itselleni toivon. No, tulipahan taas todistettua, että vessapaperirulla kannattaa ottaa mukaan paikkaan kuin paikkaan.
Heräsimme aamulla yhdeksän aikoihin ja aloimme siivoamaan juhlapaikkaa. Siivoamiseen kuuluu olennaisesti edellisillalta jääneiden siidereiden jakaminen. Näytin kuulemma ihan spurgulta (vai narkkarilta?) aurinkolasit päässä ja siideri kourassa. No, olin tosiaan nukkunut edellisyön paljaalla lattialla…
Päätin soittaa toiselle Helsingin Neiti E:lle. Totesin, että olen ihmisraunio, joten voinko tulla kylään. Neiti E sanoi, että tottakai voin ja totesi, ettei hänellä ole mitään ruokaa, mutta käy huoltoasemalta hakemassa maitoa. Otin menestyksekkäästi metron ja bussin. Bussista jäin väärällä pysäkillä pois. Navigaattori eksytti minut, joten otin bussin oikealta pysäkiltä eteenpäin. Päädyin väärään paikkaan ja soitin hädissäni neiti E:lle: ”Mä oon täällä jossain tietyömaalla ja mun akku loppuu kohta.” Hän tuli ja pelasti minut.

Kuvassa aamiainen neidin luona, joka totesi, ettei hänellä ole mitään ruokaa. Taianomaisesti hän kuitenkin loihti täydellisen aamiaisen. Hän oli myös lämmittänyt saunan minua varten. Täydellinen hoito uudeksi ihmiseksi kokoamisessa.

Kun elämä jälleen tuntui voittavan, vei neiti E minut kartanoon lonkerolle. Terassikausi tuli siinä samalla avattua.
 
Seuraava askel oli hypätä takaisin paikallisbussiin ja suunnata kohti Putte’s pizza & baria. Neiti E:n näkeminen oli niin hauskaa, että aloin vakavasti harkita bussini missaamista. Olin siis ostanut valmiiksi lipun takaisin Turkuun, koska joukkoliikenteellä matkustaminen on aivan hemmetin kallista tässä maassa.

Neiti E totesi minulle, että ”Sä tuut niin tykkäämään tuosta vessasta. Mee sinne, niin tiedät miksi.” Oikeassa oli hän. Mahtava vessa. Mahtava oli myös pizza. Kuvassa on se versio, jonka päälle Neiti E ei ole vielä jakanut omia rucoloitaan. Hän kyllä pelasti minut yhden päivän aikana niin monella eri tavalla, että taitaa olla palvelusten velkakirja täynnä. Onneksi maailmankatsomuksemme jakamisesta on yhteinen. 
Ja oikeastaan juuri siksi päätin jättää menemättä bussiini. Oli ihanaa keskustella, jakaa kuulumisia, mielipiteitä, näkemyksiä. Ihana ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Kuukausien ja kilometrien erosta huolimatta on mahtavaa tietää, että toinen on olemassa. Ja se ymmärtää minua ja sen kanssa voi yhdessä todeta: ”Lupaamme, ettemme enää toimi näin. Ei enää koskaan.” Ei se viiden (?) vuoden takainen Botellon ja bondaus välittömästi ollut mitään harhaa.

Kun päätin jäädä Helsinkiin, päätin myös tupeerata tukkani. Yksi parhaista krapulalääkkeistä on muuten laittautuminen. Voi huijata itseään, että on kaunis ja hyvässä fiiliksessä. Suosittelen.

Halusin maistaa hyvää olutta, joten neiti E vei minut Black Dooriin. Hyvää olutta sieltä sai. Suosittelen. Siellä oli tarjolla myös vähemmän hyvää jääkiekkoa, mutta se ei ole baarin vika.

Niin siinä sitten kävi, että lähdin Turkuun vasta maanantaiaamuna. Aamujunassa nukuin ja jäin kaipaamaan minibistron tarjoamaa kahvia päästyäni Kupittaalle. Suorastaan syöksyin kotiin tekemään aamiaisen ja päivän eväät. Klo 10.00 piti olla töissä ja takaisin ruodussa ruokavalion, treeniaikataulujen ja kalenterin suhteen. Ja niin minä olinkin.

Irtiotto teki hyvää! Kiitos Neiti E x 2, Euroviisut 2014, Helsinki sekä kaikki tapaamani ihmiset!

Arkipäiväni aka ketä kiinnostaa?

Olen aina välillä miettinyt, että pitäisikö kirjoittaa perinteinen ”päiväni kuvina” -blogipostaus. Yleensä olen ajatellut, etten muista kuvata päivääni – ja ketä edes kiinnostaa. No aika monia näyttää Facebookissa kiinnostavan arkikuvat. Kirjoitanpa siis päiväni kulun.
Herään 1,5 tuntia ennen kuin minun pitää lähteä töihin. Kirjoitan ensimmäiseksi kolme sivua tekstiä kirjaani. Tajunnunvirtaaa, muistoja unista, mitä nyt ensimmäisenä aamulla onkin mielessä.
Aamiaiseni on tämän hetkisellä ruokavaliollani joka aamu tasan tuollainen. Joka aamu juon aamukahvini muumimukista ja aamuveteni oranssista lasista. Aamiaisella minulle pitää seuraa Facebook.

Yritän lähteä töihin pyöräilemään 30 minuuttia ennen työajan alkamista. Olen iloinen, jos onnistun lähtemään 20 minuuttia ennen. Töissä syön aina suunnilleen tuon näköistä ruokaa. Tämä kuva ei tosin ole töistä. Siellä en lue lounaani kanssa lehteä. Luen Facebookia.

Välipalani. Nam, nam. Kaksi välipalaa päivässä. Joskus tätä, joskus jotain muuta. Hyvällä tuurilla jopa kommunikointia työkavereiden kanssa, eikä pelkkää Facebookia.
Töiden jälkeen syön sitä samaa ruokaa, mitä söin lounaaksikin. Illallisen jälkeen suuntaan teatteritreeneihin. Kuvassa voisi olla myös kahvakuula tai lenkkarit. Salitreeni tai lenkki kuuluu arkeeni niinä harvoina päivinä, kun ei ole teatteritreenejä. Siellä en Facebookaa. Siellä teen taidetta tai urheilen.

Treenien jälkeen syön iltapalarahkan sekä teen seuraavan päivän lounaan ja illallisen.

Kaiken tämän jälkeen on aika avata silmänsä kaunokirjallisuudelle. Luen n. kolme sivua, jonka jälkeen olen valmis nukahtamaan.

Joskus mietin, että ei minulla ole mitään arkea ja rutiineja. No näyttää olevan joka päivä aika samanlainen, kun tarkemmin tutkii.

Kiitos vuosi 2013


Berliini. Gradu. Muutto. Valmistuminen. Kypros. Lissabon. Ruisrock. 30 Seconds to Mars. Muse. Teatteri. Improvisaatio. Barcelona. Ihmiset.

Siinä sanoja, jotka tulevat ensimmäisenä mieleeni, kun ajattelen vuotta 2013. Tämä on ollut muutosten ja yllätysten vuosi.

Viime vuonna tähän aikaan toivoin, että olisin määrätietoisempi ja uskaltaisin hypätä mukaan seikkailuihin. Graduni valmistui, ja minä valmistuin. Uskalsin hypätä varsin spontaanisti mukaan impromaakareihin ja Funze de Mentaan. Se vei minut seikkailuun, joka ilokseni ja onnekseni jatkuu ensi vuonna.

Viime vuonna oletin, että olen tähän aikaan Australiassa varsin erilaisten seikkailujen parissa. Niin vain kävi, ettei sydän ja elämä vieneetkään siihen suuntaan. Tällä hetkellä olen enemmän kiinni Turussa kuin koskaan. Asuntoni on ihana. Harrastukseni ovat inspiroivia. Ihmiset ympärilläni ovat aivan mahtavia.

Muutokset ovat olleet myös raskaita. Sydän on särkynyt matkan varrella useaan kertaan. Itsetutkiskelu sekä ilojen ja surujen käsittely ovat opettaneet minulle paljon itsestäni ja siitä, mitä elämältä haluan. Tunnen itseni ja toiveeni paremmin kuin vuosiin. Enää en pelkästään heittelehdi sen mukana, mihin elämän oikukas virta vie. Nyt minä myös itse ohjaan suuntaa.

Kiitos kaikille ihmisille, ajatuksille ja kokemuksille, jotka olivat osa vuotta 2013. Nyt minä olen tässä tasapainoisena ja onnellisena. Kuohuviiniä ja rakkautta kaikille!

Hetkessä elämistä ja luonnosta nauttimista

Olen aina tolkuttanut itselleni ja muille, että minä elän hetkessä. On vain tämä hetki, eikä mitään muuta. Ajatuksen tasolla olenkin aina ollut sitä mieltä. 

Käytännössä en tiedä, miten hyvin olen ajatusta toteuttanut. Opiskelun, työn ja usean harrastuksen yhdistäminen yhteen elämään tuntuu välillä kilpajuoksulta paikasta ja tilanteesta toiseen. Siinä saattaa välillä unohtaa hetkessä elämisen ja ajatella vaan seuraavaa kohdetta, minne pitäisi ehtiä.

En muista koska viimeksi olisin tuntenut olevani niin vapaa ja onnellinen vapaudestani kuin heinäkuun lopulla. Ymmärsin, ettei minulla ole minkäänlaisia sitoutumuksia ja velvollisuuksia työni lisäksi. Voin tehdä vapaa-ajallani mitä vaan! Olen aina tosin kuvitellut voivani tehdä, mutta aina se hivenen vapaudesta nauttimista haittaa, kun tietää, että jossain odottavat suorittamattomat velvollisuudet.

Ihmiset kommentoivat, että näytin kauniilta ja onnelliselta. Sitä olinkin – ja olen edelleen. Ei minun tarvitse enää ajatella huomista. Voin elää tässä ja nyt.

Muistin taas, miten hyvältä tuntuu vaan maata tuoksuvalla nurmikolla ja antaa auringon lämmittää,

Äiti totesi, että onpa mukavaa, kun osaan taas nauttia luonnosta. Kuvittelin aina osanneeni. Jossain vaiheessa vaan taisi olla liian kiire suorittamaan seuraava tehtävä.