Kolme tuntia aikaa hengailla Arlandan lentokentällä. Aikaa on siis esimerkiksi sen testaamiseen, miten Bloggeriin otetaan kuva iPadilla. Näköjään todella epäkätevästi.
Täytyy nyt kyllä sanoa, että tämä lentokenttä on pala taivasta verrattuna Helsinki-Vantaaseen. Täällä on viihtyisiä kahvioita, paljon pistorasioita, ilmainen netti ja paljon tilaa istua myös kahvioiden ulkopuolella. Helsinki-Vantaalla jouduin istumaan lattialla, kun en halunnut mennä ravintolaan. Mutta hei, Ruotsissahan kaikki on aina paremmin! Sitä mieltä kuuluu olla. Mielen kuuluu rentoutua ja piristyä heti, kun raja on ylitetty.
Niin se onneksi yleensä menee reissuillani. Unohdan stressin. Olen jopa liiankin huoleton. Huomasin eilen, että neiti E oli varannut vääriksi päiviksi hostellimajoituksen. Loppuviikon majoitus ei ollutkaan siis varmaa. Ajattelin, että ei hätää, kyllä me jotain löydetään. Neiti S muistutti minua siitä, miten kerran olin ehdottanut nukkumista taivasalla hautausmaan vieressä. Ihan pätevä paikka se oli. Rauhallinen ja viihtyisä. Tällä kertaa kuitenkin varmistimme päädyn hostelliin varaamalla huoneen toisaalta.
Ensimmäinen kirja (Tohtori Jekyll & Herra Hyde) on luettu jo tässä vaiheessa. Onneksi mukana on vielä kaksi kirjaa. Kiitos toisen lainaamisesta Neiti S! Ja kiitos muitenki kaikesta Vantaan majoittajilleni. En olisi voinut uneksiakaan siitä, että saan aamupuuroa ja -kahvia viiden aikaan aamulla. Sillä pärjäsi hyvin Arlandaan saakka.
Keltaisehko laukku on pakattu. Satunnaisesti tein päätöksen siitä, mitä tarvitsen 1,5 viikon reissulla. Kynnyskysymykseksi nousi housut. Päätin ottaa mukaani vain yhdet housut. Kaksi eri mekkoa täytyy olla, mutta yhdet housut saavat riittää!
Skotlantiin matkustaessa täytyy muistaa kolme asiaa: 1. Passin tulee olla voimassa vielä ainakin 6 kk. 2. Euro on väärä valuutta. Täytyy vaihtaa rahaa. 3. Tarvitaan adapteri, jotta pistorasioita voi käyttää.
Ei kai muuta. Alushousuja on riittävästi ensi torstaihin asti.
Matka alkoi Kupittaan asemalta klo 7.25. Kaksi huonosti nukkunutta ja väsynyttä naista astui bussiin ja lähti kohti Helsinkiä. Neiti P oli valmistautunut edellisenä iltana stressaamalla ja juoksemalla kaupassa hakemassa sopivia pikkupulloja nesteiden säilytykseen. Minä olin valmistautunut korkkaamalla juhannuksen ensin Neiti M:n kanssa ja sitten näyttelijäporukan kanssa. Ei lyhyelle reissulle tarvitse ottaa mukaan juuri mitään. Lisäksi matkalaukussa pitää aina olla tilaa tuliaisille, koska joka kerta tulee ostettua jotain. Pääasia, että passi on voimassa. Hammasharja on bonusta. Hammastahnan unohdin jälleen kerran.
Lentoa valitessamme päädyimme ottamaan iltapäivälennon, ettei tarvitsisi lähteä matkaan keskellä yötä. Neiti P kuitenkin totesi, että olisi ollut miltei sama lähteä keskellä yötä kuin tuohon aikaan. Oman kokemukseni mukaan se oli kuitenkin aivan eri. Olin vain väsynyt, en kuolemanväsynyt. Junalla matkustaessa olisimme voinut nukkua pitempään, mutta hinta olisi ollut huomattavasti kalliimpi.
Helsingissä meillä oli siis aikaa enemmän kuin tarpeeksi. Kamppi oli suhteellisen hiljainen ostoskeskus siihen aikaan. Pysähdyimme aamiaiselle Café Picniciin. Ei kauhean persoonallinen vaihtoehto, mutta pidin heidän aamiaistarjouksestaan. Kohtuulliseen hintaan sai capuccinon, sämpylän ja appelsiinimehun. Plussaa myös siitä, että jokaisessa pöydässä oli pistorasia. Pitihän se älypuhelun jo siinä vaiheessa laittaa lataukseen.
Tutkimme lentokentän tarjontaa parin tunnin ajan. Lentokentät ovat melkoisen ankeita paikkoja. Ja todella kalliita. Luin joskus jutun siitä, miten maailman lentokentät alkavat yhä enemmän panostaa siihen, mitä niillä on tarjota. Miten olisi kohtuullisen hintainen kuohuviini?
Törkeästi kuvasin Muumikorttia aivan ilmaiseksi. Muumeissa elää viisaus.
Lentokentällä täytyy aina ottaa kuva, joka laitetaan Facebookiin. Eihän ihmiset muuten tajua niistä lukuisista matkapäivityksistä, että nyt se on menoa eikä pelkkää meininkiä!
Siinä me juotiin siideriä päivällä. Juhannusaattona. Lentokentällä. Ei niin kovin perinteinen Juhannus. Eikä se Juhannukselta kyllä tuntunutkaan missään vaiheessa. Onneksi minulla on kyseiseen juhlaan viha-rakkaus-suhde. Kaikki uudet vaihtoehdot sen viettämiselle otetaan ilolla vastaan.
Moi! Mä olen Desigualin mainostyttö – ja sekaisin. Ei siis mitään uutta Berliinin hotellihuoneen katon alla. Hotellihuoneessamme oli paljon vikaa, mutta onneksi vietimme siellä vain yöt. Hotellit ovat ankeita paikkoja. Olen lukenut juttuja, joissa ylistetään hotellihuoneita. En voi mitenkään samaistua. Hotellit ovat kliinisiä ja tylsiä. Kuolettavan tylsiä.
Olimme valmiita kohtaamaan Berliinin kadut – tai oikeastaan ravintolat. Ruokaa, ruokaa, ruokaa ja ruokaa. Se oli suunnitelmani alusta asti. Minulle loma tarkoittaa lähinnä sitä, että saan syödä, juoda ja hengailla rauhassa.
Seuraamme liittyi neiti J, joka asuu Berliinissä. Näin thaimaalaisen ravintolan ja hihkaisin: ”Thai-ruokaa! Rakastan Thai-ruokaa! Mennään sinne!”
Tilasin vietnamilaisia kevätrullia ja sushia. Thai-ruokaa tosiaan… Rullat olivat aika erikoisia. Eivät pahoja eivätkä hyviä. Söin silti hyvällä ruokahalulla molemmat. Ihan vaan alkupaloiksi.
Sushi sen sijaan oli aivan super hyvää. Sain tämän kokoisen annoksen ihan hyvin ahmittua, koska ei sitä voinut mitenkään jättää lautaselle. Erityisesti lohet olivat aivan ihania. Sen jälkeen olin todella, todella täynnä.
Aamulla olin saanut australialaiselta CouchSurfing-kaveriltani viestin: ”Kuulin, että olet viikonlopun Berliinissä. Minä myös. Olisi kiva nähdä!” Ja niin me nähtiin! Kahden vuoden jälkeen. Suomalainen ja australialainen yhtäaikaa Berliinissä. Se oli hienoa. Australialaisen herran mukana seuraamme liittyi myös saksalainen ja venäläinen herra.
Jännitimme, mitä muovipussista paljastuu.
VASTALEIVOTTU KAKKU! Mitä sanoinkaan siitä, että olin sushin jälkeen täynnä? No kyllä sitä vähän kakkua voi silti syödä.. Se oli vielä jopa lämmintä. Mitä kuvittelette, että meille tapahtui, kun kaivoimme oman jälkiruuan esiin ja aloimme syödä sitä ravintolassa? Väärin! Meille tuotiin lautasia ja lusikoita. Se se vasta on asiakaspalvelua.
Olin kriminaali ja join olutta metroasemalla ja metrossa. Buahahaha.
Herrat kutsuivat meidät kanssaan valokuvanäyttelyyn, joka järjestettiin toisella puolella kaupunkia. Matkustimme sinne ainakin puoli tuntia metrossa. Oman kokemukseni mukaan Berliinissä on ihan normaalia hypätä metroon, matkustaa toiselle puolelle kaupunkia, käydä siellä jossain ja matkustaa taas toiselle puolelle kaupunkia. Aika viitseliästä, kun itse jäisin varmasti hengaamaan vain yhteen kaupunginosaan.
Valokuvanäyttely veti sanattomaksi. Siellä olivat myös kuvassa olevat hammastahnapurkit. Olin kuitenkin iloinen, että menimme sinne. Se oli ”mitä ihmettä oikein olen katsomassa” -kokemus. Vain Berliinissä. Taidetta tai tekotaidetta. Ihan sama. Onneksi paikassa oli baari.
Minun ja Neiti J:n tulkinta taiteesta: duckfaces!
Minun tulkintani ilosta: Aperol Spritz! Onni on ystävät, jotka eivät osaa olla kuvissa perusnaamalla. C’moon, kuka jaksaa poseerata? Peukku nyt ainakin pitää olla pystyssä.
Illan viimeinen paikka oli baari nimeltä Ä. Se oli kiva paikka. Minun silmissäni hyvin berliiniläinen paikka. Hieman rähjäinen ja aikansa elänyt. Halpa ja kodikas. Istuimme siellä ja paransimme maailmaa.
Ä:ssä oli T ja Terhi. Taide on luotu.
Kesken järjettömän pitkän metromatkan hotellillemme pysähdyimme Alexanderplatzilla, jossa myytiin mm. leivoksia. Pitihän sellainen nyt syödä. Ilman sitä ei olisi mitenkään pärjännyt. Örgh.
Saanko esitellä: Lauantain aamiaiseni, kookoslätyt ja pakastemarjat.
Reseptin pohjalla käytin karppaus.infon reseptiä. Se väittää, että reseptissä on neljä annosta. Minä söin kyllä kaiken kerralla. Olisi siitä kai voinut jakaa, mutta suosittelen kyllä tuplaamaan reseptin, jos haluaa tehdä lättyjä kahdelle.
Kookoslätyt
1 dl vettä
3 rkl kookosjauhoja
1,5 dl rasvatonta maitoa
3 rkl mantelijauhoja
3 munaa
ripaus suolaa
vähän kookosöljyä
Annoin taikinan vetäytyä vajaan puoli tuntia. Paistoin lätyt kookosöljyssä. Hyvää oli.
Jos jotain olisin tehnyt eri tavalla, niin en olisi laittanut pakasteesta mansikoita lättyjen sekaan. Söin ne lähinnä jäisenä jälkiruokana enkä lättyjen kanssa. Mustikat toimivat hyvin suoraan pakastimestakin.
Funze de Mentan esityksestä on vajaa kuukausi. Silti se tuntuu jotenkin ikuisuudelta. Kuitenkin aikaa on kulunut niin vähän, ettei oikein osaa ymmärtää, että joinain viikkoina illoissa voi olla myös vapaita tunteja. Salitreeniin menee 45 minuuttia. Se on vähän verrattuna teatteritreeniin, joka kestää 3-4 tuntia.
Näitä kuvia katsoessa tulee sellainen fiilis, että kaikki hengailivat suhteellisen rauhallisina, laittautuivat ja valmistautuivat illan esitykseen. Se on totta. Meillä oli tunteja aikaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö viime minuuteilla olisi tullut paniikki ja kiire. Kuuluu asiaan. Menin vahingossa lavalle sukkahousut jalassa. Hups. Tein hukassa olevasta mikrofonistani kaikkien ongelman. Anteeksi. Onneksi muistin myös todeta, että tärkeintä on pitää hauskaa.
Radio Rock Areenan lava oli ihan käsittämättömän kokoinen. Yleisö istui kolmessa eri suunnassa. Heitä oli noin neljäsataa. En ole ikinä aiemmin esiintynyt niin isolla lavalla ja niin isolle yleisölle.
Se oli kivaa. Kaikki meni hyvin ja rennosti siihen asti, kunnes tuli taistelulaulun vuoro. En ollut aiemmin oikeastaan edes miettinyt sitä, että laulan. Se oli osa rooliani ja osa näytelmää. Siinä ennen taistelulaulua sydämeni kuitenkin pamppaili miljoonaa ja miltei tärisin. Päässäni pyöri vain se, että paikalla on neljäsataa ihmistä ja laulun on pakko mennä hyvin. Se on tärkeä laulu ja sitä ei saa mokata. En toki laula sitä laulua kokonaan yksin, mutta yksikin säkeistö on iso juttu minulle.
En mokannut. Se meni hyvin. Se oli niin suuri henkilökohtaisten pelkojen ja traumojen voitto, että voin kutsua sitä yhdeksi elämäni tärkeimmistä hetkistä. Sitä on ehkä vaikea ymmärtää, jos ei näe pääni sisälle. Vuosien päänsisäinen toisto siitä, etten osaa laulaa muuttui ajatukseksi siitä, että lauloin juuri 400 ihmisen edessä.
Siitä syystä hehkutin esityksen jälkeen lähinnä sitä laulamista. Todellisuudessa se oli kokonaisvaltaisesti tosi kiva rooli. Oli hauskaa puhua älytöntä murretta (anteeksi raumalaiset) ja olla aivan älyttömän pöljä peikko. Tunsin luoneeni Lydian roolin täysin uudelleen verrattuna syksyiseen. Ja niin minä loinkin. Se oli mahtavaa.
Oli hienoa saada osallistua Funze de Mentaan uudelleen, koska se oli jäänyt omassa päässäni niin kovin kesken syksyllä. Nyt sain antaa kaikkeni ja ylittää itseni.
Työryhmä oli mahtava. Täynnä itsensä ylittäjiä ja erittäin mukavia ihmisiä.
Kiitos kaikille, jotka olivat luomassa Funze de Mentaa. Kiitos työkavereille, jotka olivat isolla joukolla todistamassa sitä hetkeä, kun ylitin itseni. Kiitos kaikille, jotka laittoivat kannustavia viestejä, vaikka eivät pääseetkään paikan päälle.
Nyt peikkometsä on hiljentynyt ja matka jatkuu kohti tarunhohtaista Atlantista ja uusia, yllättäviä haasteita…
Pääsiäisenä satuin selailemaan sisustuslehtiä. Niissä puhuttiin parvekkeista. Ymmärsin, että minulla sattuu olemaan parveke, jota en viime kesänä juurikaan käyttänyt. Tänä kesänä parveke pitäisi ottaa hyötykäyttöön. Aloin heti selaila kännykällä Huuto.nettiä ja etsiä sopivaa parvekesisustusta. Halusin parvekkeelle pirteitä hippivärejä.
Parvekkeella viihtymiseen vaikuttaa suuresti se, että siellä on mukavat tuolit. Tyynyttömät puutuolit eivät houkuttaneet, joten pehmeyttä täytyi lisätä. Vihreän peiton ja tyynyt löysin tarpeettomina lapsuudenkodistani. Pöytäliinan ja toisen peiton löysin sieltä Huuto.netistä. Peittojen alle selkänojiin laitoin myös tyynyt, jotta nojaaminenkin olisi miellyttävää.
Menin jopa niin pitkälle, että ostin parvekkeelle kukan. Sävyihin sopiva sekin! Se löytyi ihan K-citymarketin valikoimista ollessani ruokaostoksilla. Se on elänyt ja kukoistanut jo monta viikkoa. Kerrankin saan jonkun kasvin pysymään hengissä.
Nyt minä todellakin käytän parvekettani. Juon siellä mm. aamiaiseni vapaapäivinä.
Luen siellä Teuvan paikallislehdessä olevat kuumat uutiset.
Kirjoitan tätäkin päivitystä. Tajusin tänään, että koska parvekkeelleni paistaa ilta-aurinko, voin aamupäivällä ihan hyvin istua parvekkeella tietokoneen kanssa. Ei nämä tuolit ehkä ergonomiset ole, mutta aina voi nostaa jalat tuolille, laittaa tietokoneen kiinni ja alkaa lukea kirjaa.
Tommi Kinnusen Neljäntienristeys kertoo yhden perheen tarinan neljästä eri näkökulmasta. Tarinassa käsitellään häpeää, vahvuutta, ulkomaailman odotuksia ja sitä, miten ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. Aina ei osaa sanoa sitä, mitä haluaisi sanoa. Joskus on vain pakko vetää naamio kasvoille ja teeskennellä. Välillä se naamio tuntuu liian raskaalta kantaa. Samassa perheessä voi asua ihmisiä, jotka eivät tunne toisiaan.
Raskaita tunteita, ajatuksia ja kohtauksia. Realismia ja aitoa elämää. Myös onnenhetkiä ja tarkkaa kuvausta käytännön elämästä ennen sotaa ja sen jälkeen.
Pidin kirjasta todella paljon. Se oli kielellisesti hyvin taidokas, ja tarina piti otteessaan. Naishahmojen vahvuus ilahdutti minua. Pidin myös siitä, miten jokainen omalla tavallaan kapinoi ulkopuolisia odotuksia vastaan. Neljä eri kertojaa toi tarinaan sellaista syvyyttä, jota ei olisi voinut yhden kertojan avulla saada aikaan.
Vaikka tarina sijoittuu menneisyyteen, herättää se paljon ajatuksia myös nykyisyydessä. Edelleen ihmisillä on salaisuuksia, joista he tuntevat häpeää. Häpeän syyhän usein on se, ettei koe mahtuvansa kulttuurin vaatimaan muottiin. Vielä on valitettavasti matkaa siihen, ettei muoteilla olisi merkitystä.
Palataan ajassa joulukuuhun. Olin Musikaalimaakarit ry:n pikkujouluissa. Kuuntelin, miten minulle selitettiin silmät loistaen Funze de Mentan uudesta käsikirjoituksesta ja kaikista mahdollisuuksista, miten tarinasta voisi tehdä erilaisia versioita eri yleisöille. Sivulauseessa tiedusteltiin halukkuuttani jatkaa mahdollisissa tulevissa versioissa Lydiana. Olin tietenkin kiinnostunut, koska roolityöni Lydian kanssa jäi syksyllä varsin ohueksi ja hetkelliseksi.
Mentiin pari kuukautta eteenpäin. Sain tekstiviestin, jossa kysyttiin: ”Oletko mukana, jos Funze de Mentasta tehdään Turun Weikkojen kanssa yhteistyössä tanssiversio?” Hetkeäkään miettimättä naputtelin vastauksen: ”Todellakin olen!”
Tiesin, että tekstiin ja hahmoihin rakastuneen ohjaajan kanssa näytteleminen on sekä hyvä asia että haaste. Kun ohjaaja tietää roolihahmojen ajatuksetkin, voi käydä sillä tavalla, että ohjaaja myös luo hahmot mieleisikseen, eikä anna näyttelijöille vapautta. Näin ei kuitenkaan käynyt. Näyttelijät saivat itse luoda hahmostaan persoonan. Kukaan ei kuitenkaan ole päässyt treeneissä helpolla. Roolityötä on tehty suurella tarkkuudella, motivaatiolla ja sydämellä niin ohjaajien kuin näyttelijöidenkin puolelta.
Jos joku siis on nähnyt Funze de Mentan aiemman version, se on ihan eri versio kuin se, mikä huomenna tullaan esittämään. Tässä versiossa on uudet ohjaajat, suurimmaksi osaksi uudet näyttelijät, aivan uudet kilpatanssijat, uudet sävellykset ja jopa uusi tarina.
Jos ajattelen itseäni syksyllä Lydiana ja itseäni nyt Lydiana, olen täysin eri hahmo. Jos ajattelen itseäni syksyllä näyttelijänä ja nyt näyttelijänä, olen täysin eri ihminen. Olen oppinut puolessa vuodessa hyvin paljon. Olen oppinut ja vaikuttunut katselemalla muita. Olen oppinut, missä omat rajani menevät ja miten niitä voi venyttää.
Vaikka Funze de Mentaan osallistuminen on tarkoittanut minulle sitä, että vapaailtoja ei viikossa juuri ole ollut, on se ollut kaiken sen arvoista. Eilen kenraaliharjoituksissa minun silmäni loistivat. Mahtavaa olla mukana kaikkien näiden lahjakkaiden ihmisten keskellä tekemässä juuri tätä versiota Funze de Mentasta. Mahtavaa, että me huomenna vihdoin pääsemme esittämään tämän kaikille!
Vaikka musikaalissa on keijuja ja peikkoja, kyse ei missään tapauksessa ole lastennäytelmästä. Itse kutsuisin tarinaa aikuisten saduksi. Funze de Mentassa ja peikkometsässä asustaa varsin moniulotteisia hahmoja, joita on kohtalo heitellyt erilaisiin suuntiin. Samaistuttavia hahmoja on taatusti sekä keijujen että peikkojen heimossa. Joskus tekee mieli mennä kuokkimaan häihin ja joskus tekee mieli huutaa, että rakkaus on kamalaa.
Hypätkää siis ihmeessä huomenna musikaalin maailmaan! Näette jotain, mitä ette ole koskaan nähneet – ettekä tule koskaan enää näkemään!
Alkuvuodesta taisin kirjoittaa, että huomasin tekeväni suunnilleen kahta eri ruokaa aina, kun kotona ruokaa teen. Siinä vaiheessa tein kotona ruokaa harvoin. Nyt olen tehnyt kotona ruokaa joka päivä melkein kolme kuukautta. Jälleen olen siinä tilanteessa, että kaikki hyväksikin havaitut ruuat alkavat maistua puulta. Tekisi mieli syödä lähinnä ranskalaisia, sipsejä ja leipää. Oli siis pakko keksiä jotain uusia ruokia, jotta motivaatio pysyisi yllä.
Kaivoin netistä reseptejä ja onnistuin tänään tekemään kahta mainiota ruokaa. Ensimmäinen ruoka oli jopa niin mainiota, että en muistanut kuvata sitä. Nautin koostumuksesta ja nautin mausta. Resepti on täysin kopioitu karppaus.infosta.
Juustoleipäset:
2 kananmunaa
1,5 dl mantelijauhetta
2 dl juustoraastetta
1-2 tl leivinjauhetta
Sekoita ainekset, tee kasoja uuninpellille leivinpaperin päälle ja paista 225 asteessa.
Toinen tekemäni ruoka oli kookospinaattikeitto. Sen ohjeen suhteen käytin itselleni tuttua metodia: soveltamista. Alkuperäinen ohje myös karppaus.infosta.
Kookospinaattikeitto:
Pinaattia sen verran, kun pakastimesta löytyy.
1 sipuli
n. 2 rkl voita
200 grammaa kookoskermaa
maitoa jonkin verran
1 muna
2 tl punaista currytahnaa
vettä jonkin verran
Laitoin pinaatit pakastimesta veteen kiehumaan. Lisäsin joukkoon sipulin ja voin. Lisäsin joukkoon kookoskerman ja sen verran maitoa, että kattila tuli täyteen. Lisäsin currytahnan. Sekoitin astiassa munan koostumuksen rikki ja lisäsin sen keittoon vispilällä sekoittaen. Annoin keiton kiehua muutaman minuutin. Lisäsin valmiiseen keittoon yhden keitetyn kananmunan paloiteltuna.
Molemmat näistä ruuista olivat tosi nopeita tehdä ja tosi hyviä. Juustoleipäset olivat täysin ns. normaalin leivän veroisia ja aivan ihania vastapaistettuina. Kookospinaattikeitto puolestaan maistui sellaisilta thaimaalaisen ruuan mauilta, joita olen yrittänyt välillä ruokiini saada.
Vuosi sitten huhtikuussa olin Berliinissä. Matkan jälkeen sattuneista syistä reissun kuvat jäivät katselematta, jutut kirjoittamatta ja muistot muistelematta. Kävi kuitenkin sillä tavalla, että varasin viikko sitten juhannusmatkan Berliiniin. Oli siis aika avata virtuaalipölyttyneet arkistot ja käydä läpi viime retken kuvat.
Berliini on taiteilija- ja undergroundmaailman ylistämä paratiisi. Berliiniä ylistävät jopa ihmiset, jotka eivät ole siellä koskaan käyneet. Eivät kuitenkaan pelkästään he, myös kaikki muut. Lähdin siis matkalle hyvin, hyvin suruin odotuksin. Ajattelin, että Berliinin on pakko olla aivan käsittämättömän upea ja taiteellisen heräämisen paikka.
Tottakai tällaisilla odotuksilla varustettuna kaupunki oli pettymys. Minulle kävi ihan samalla tavalla kuin Lontoossa ja Barcelonassa: olin odottanut jotain aivan uskomatonta, mutta petyin. Berliini oli ruma ja sää oli harmaa. Kaikki paikat olivat täynnä graffiteja ja näyttivät epäsiisteiltä. Olin odottanut, että suunnilleen joka kadunkulmassa olisi katutaitelija, mutta mitään sellaista ei ollut. Ilmapiiri oli kaukana taiteellisesta heräämisestä.
Se kuitenkin on Berliinissä totta, että se on täynnä persoonallisia baareja ja ravintoloita. Berliini on myös varsin oman näköisensä kaupunki. Se ei muistuta mitään toista Euroopan maan pääkaupunkia – toisin kuin moni muu Euroopan pääkaupunki. Berliinillä on oma persoonallisuus. Jos minut vietäisiin sinne silmät kiinni, tunnistaisin, missä olen. Se on hyvä asia.
Se, että kaupunki on täynnä persoonallisia ja hyviä baareja ja ravintoloita ei todellakaan ole huono asia. Sehän on paras asia. Minulle lomamatkalla oleminen on lähinnä paljon kävelyä, pysähtymistä kiinnostavissa juottoloissa ja ravintoloissa sekä syömistä, syömistä ja syömistä. Ruokaan ja juomiin en pettynyt.
Tälläkin reissulla lähinnä kävelin ympäri kaupunkia silmät auki. Jos vuoden jälkeen pitäisi muistella, kävinkö jossain nähtävyyksissä, niin muuria lukuunottamatta, en käynyt missään. Sen sijaan kävin aivan liian monessa irkkubaarissa. Onneksi sentään loppumatkan paikallisoppaat veivät kunnollisiin paikkoihin.
Tipu ja supermies kuvastavat Berliiniä: siellä on kaikkea sekaisin.
Kävin tosiaan irkkubaareissa. Irkkuruokaa ja Guinnessia Saksassa? No miksei, jos siihen on kerran mahdollisuus? Noita leipiä katsoessani voisin mennä tuonne uudelleenkin. Ja hei, Suomessa ei ole kelvollisia irkkupubeja. Käyn usein matkoillani myös italialaisissa ravintoloissa, mutta ne ovat usein pettymys.
Nämä kuvat ovat ostospaikkojen (torit, ostoskeskukset, mitä näitä nyt on?!) läheltä bongattuja.
Paikallisoppaat veivät kunnollisiin baareihin kunnollisten oluiden pariin. Kuljimme kävellen pitkiä matkoja määränpäänä aina jokin tietty paikka. Jonkin tietyn paikan takia kuljimme myös metrolla. Oppailla oli selkeä kuva siitä, mihin täytyy mennä. En valita. Muuten olisi varmaan mennyt irkkubaariin.
Yhtenä iltana paikallisoppaat veivät meidät perinteiseen, saksalaiseen Tiergartenquelle-ravintolaan. Se oli tosi hieno hieno ja tosi hyvää ruokaa. Suosittelen.
Naudan pihvi mediumina (daa, tietty!) on suunnilleen lempiruokaani. Tilaan sitä usein ollessani ulkomailla ravintolassa. Sen hinta-laatu-suhde on yleensä aika paljon korkeampi kuin Suomessa. Tästäkään pihvistä ei juuri kokoa puutu, ja hinta oli taatusti alle 20 euroa. Eikä ole edes pilattu liiaksi kiusallisilla vihanneksilla – saati, että olisi ollut joku lämmitetty pakastepihvi.
Sanoinko jo, että olin irkkubaareissa?! Mut C’moon! Oscar Wilde! Jos sen niminen baari on taiteen mekaksi kuvaillussa kaupungissa, niin sinne on PAKKO mennä. Oscar Wilde ei ole koskaan pettymys.
Siitä huolimatta, että en rakastunut Berliiniin ensisilmäyksellä, nautin reissusta todella paljon. Annan kaupungille mielelläni toisen mahdollisuuden. Lontookin parani toisen vierailun jälkeen – ja sitä kaupunkia miltei vihasin ensimmäisellä kerralla. Tälläkin kerralla paikallisopas on luvannut viedä meidät mahtaviin paikkoihin. Luotan siihen. Luotan myös siihen, että keskikesällä Berliinissäkin paistaa aurinko.
Matkapaloja 