Vieraskynä: Inis Oirr: Kylpemisen taikaa

inisoirr1

Joskus paikka, jonka luulit tuntevasi läpikotaisin, yllättää. Ehkä klisee, mutta totta. Minulle niin kävi piskuisella Inis Oírrin saarella Irlannin länsirannikolla.

Olin vieraillut reilun viiden neliökilometrin kokoisella kalliosaarella jo niin monta kertaa, että yhteysaluksen henkilökuntaan kuuluva setä tervehtii joka kerta iloisesti bongattuaan minut laiturilla. Olen kiertänyt saaren useasti, ja tiedän jo, minne kallionkoloon on parasta linnottautua hyvän kirjan ja punaviinipullon kanssa.

Olen hätämajoittunut paikallisen hurling-valmentajan luo keskellä myrsky-yötä, kun B&B:ni muut vieraat pistivät majapaikkani ovet takalukkoon. Olen opettanut kyläkoulussa historiaa, laulanut kapinalauluja aamuviiteen asti ja saanut saaren yhteysaluksen kapteenin kääntämään lauttansa ympäri – muiden matkaajien ”iloksi” – kun jämähdin ottamaan aurinkoa kannelle kesken saarihyppelyn ja unohdin palata omalle saarelleni.

Inis Oírr on siis antanut paljon muistoja. Osa hauskoja, osa hulvattomia, osa jopa noloja. Eräs mieleenpainuvimmista muistoistani on silti reissu, jolloin löysin saarelle vast’ikään avatun day span.

Tai no, day spa kuulostaa ehkä hienommalta mistä todellisuudessa on kyse. Sitten viime vierailuni eräs saaren asukkaista, Annette, oli avannut kotitalonsa varastopäätyyn piskuisen hoitolan, joka tarjoaa merileväkylpyjä, hierontaa sekä kynsi- ja kasvohoitoja. Sinne siis ”rankan” vaelluspäivän jälkeen (lue: hyvä kirja, kalliokolo ja punaviinipullo).

Mutta jos puitteet kuulostivatkin hieman vaatimattomilta, miten mainioa hoitoa sieltä saikaan! Aloitimme kuumakivihieronnalla. Ensikertalaisena suhtauduin hieman epäillen, miten kivien asettelu selälleni auttaisi yhtikäs mihinkään, mutta kuuliaisena kipusin pikkuruisen huoneen hoitopöydälle. Rannalta kerätyt, meren sileäksi hieromat kivet olivat miellyttävän lämpöisiä ihoani vasten. Anneten kädet hieroivat päänahkaani ja pohkeitani, taustalla soi rentouttava meren kohina. Jossain vaiheessa havahduin unesta kuola poskella.

Joten juu. Kuumakivihieronta toimii.

Hieman pöppöröisenä siirryin viereiseen huoneeseen jatkamaan merileväkylvyllä. Saari kun on Atlantin ympäröimä, Annette oli kerännyt levän vain muutamaa tuntia aiemmin kalliorannoilta. Hän opasti hieromaan levällä ihoa ja erityisesti hiuksia, joille levä tekisi hyvää. Samalla hän neuvoi myös välillä nousemaan kylvystä ylös, jos siltä tuntuisi, sillä levä ilmeisesti pistäisi kuonat liikkeelle ja aineenvaihdunnan kierroksille. Sain mukaani myös kannullisen vettä, jos jano yllättäisi.

Opastusten jälkeen upotin itseni lämpimään veteen levien keskelle ja rentouduin. Kylpyvesi höyrysi, levät liimautuivat vartalooni ja menetin ajantajuni. En vieläkään osaa sanoa, makasinko kylvyssä 15, 35 vai 55 minuuttia, mutta minullahan ei ollut minnekään kiire. En ole myöskään aivan varma, nukahdinko myös levien keskelle. Rentoutumiseni oli sanalla sanoen täydellistä.

Suihkun jälkeen sain ylleni paksun kylpytakin ja jalkoihin tohvelit. Annette kehotti istumaan vastaanottotilan sohvalla niin kauan kuin haluaisin, ja tarjosi vihreää teetä. Hiukseni ja ihoni tuntuivat uskomattomilta, oloni oli raukea. Lopulta jaksoin pukea ylleni ja ryhdyin tekemään lähtöä. Samalla ovesta astui saaren asukkaisiin kuuluva mummo, jonka olin nähnyt edellispäivänä kalliokävelyilläni.

”Ai sinäkin täällä?”, mummo hymyili. ”Eikö olekin ihana paikka? Käyn täällä joka viikko, en selviäisi ilman leväkylpyjä”, mummo jutteli. Kun olin astumassa ovesta, hän tarrasi käsivarrestani ja huikkasi pihalla autossa odottelevalle miehelle: ”Vietkö tämän tytön takaisin kylälle? Hän on ollut juuri hoidettavana, ei silloin sovi kävellä!”.

Istuin siis kiltisti etupenkille ja kiitin mummon poikaa parin sadan metrin matkasta takaisin kylän keskustaan. Nauratti.

Vielä seuraavana aamunakin hiukseni tuntuivat silkinpehmeiltä. Sängyssä muhkeiden peittojen ja tyynyjen keskellä aloin olla mummon kanssa samaa mieltä. Jos asuisin saarella, en minäkään eläisi viikkoakaan ilman leväkylpyä.

inisoirr2

Kirjoitti: Siobhán

Anetten hoitolan löydät Facebookista.

Lue myös:

Kohtaaminen Irlantilaisen Jimmyn kanssa

lighthouse, howth, ireland

Matkamuistojen joulukalenteri: 1. luukku

lighthouse, howth, ireland

Howth, Irlanti.

Olimme tavanneet edellispäivänä bussissa miehen, joka suositteli meillä Howthissa olevaa kaunista polkua vierailun kohteeksi. Hän lupasi tulla itse mukaan.

Miehestä ei bussimatkan jälkeen enää kuulunut mitään, mutta me menimme Howthiin.

Polku oli erittäin kaunis, idyllinen ja hyvin, hyvin irlantilainen.

Polulta näkyi majakka ja ystäväni sanoi: ”Tykkään majakoista. Ne tuovat minulle turvallisuuden tunteen aina ja kaikkialla.”

Vieraskynä: Kohtaaminen irlantilaisen Jimmyn kanssa

 

Siinä se on, kirjelokerikossani arvopaikalla. Jimmyn kirje. Tai siis, minun kirjeeni Jimmylle. Paikallinen posteljooni Donegalin pohjoisosissa ei vain koskaan saanut toimittettua sitä Jimmylle asti. Kun kirjeeni olivielä matkalla, Jimmy siirtyi ajasta ikuisuuteen. Rauhallisesti nukkuessaan, näin kuvittelen, kotonaan.

Jimmyn kotikylä on juuri sellainen irlantilaiskylä, joita näkee elokuvissa tai tv-sarjoissa, eikä katsoja voi olla aivan varma, onko kyseessä käsikirjoittajien kokoama unelma kliseitä, vai todellinen paikka. Useamman bussinvaihdon jälkeen viimeinen etappi lähikaupungista huristellaan postiauton kyydissä. Tosin ”kaupunki” on tässä tapauksessa hieman venytetty käsite, sillä Killybegsissä on noin tuhat asukasta. Postiautossa vieressäni istuu maaseutua kylästä toiseen kiertävä pappi, sillä näillä karuilla nummilla ei jokaiseen kylään riitä omaa hengenmiestä. Loputtomien mutkien ja ”Ei tällaisia maisemia olekaan” -hetkien jälkeen auto pysähtyy tienristeykseen. Vasemmalle kaartuvan tien varressa on kourallinen taloja, oikealle johtavan tien varressa vielä vähemmän. Taustalla kohoaa vihreän ja ruskean sävyissä koreileva jylhä vuorenharju.

Majapaikkani on jossain kyläpahasen toisella puolella, korkeamalla rinteillä. Isäntä soitti postiautomatkan aikana, että turhaan lähtisin kävelemään yksikseni nummille, kun sääkin on mitä on – hän nappaisi minut kyytiinsä käytyään asioilla Killybegsissä. Voisin odotella ”Biddyn paikassa”. Hän kyllä tunnistaisi minut, pistäisin silmään kyläläisten keskellä tarpeeksi hyvin, hän nauraa luurin toisessa päässä.

”Biddyn paikka” on yksi kylän kolmesta pubista. Niiden lisäksi pääkadun varrella on postitoimisto, hautausmaa sekä suomalaisen perusärrän kokoinen ruokakauppa. Postiauto jatkaa matkaa. Kylänraitti on hiljainen. Kolmen lampaan lauma lampsii hitaasti keskellä tietä. Puren huultani, etten hihittäisi näylle. Nappaan rinkkani ja astun sisään Biddyn pubiin.

Olen kirjaimellisesti tupsahtanut amerikkalaiseen nostalgiannälkäiseen elokuvaan. Tuli lämmittää turvetakassa, paikalliset äijänturjakkeet istuvat tweedlätsät päässään. Ikkunoista siivilöityvä valo tekee paikasta leppoisan. Lämpimän ja pehmeän. En ole ehtinyt ovelta askeltakaan, kun käsivarteeni nappaa kumara, lähes hampaaton ja tuikkivasilmäinen vanhus. ”Ah but you look like you could use a dance!”, mies lohkaisee. Aksentti on niin paksua, että lauseen varsinaisen sisällön joudun suurimmaksi osaksi päättelemään. Vastausta ei odotella, sillä minua pyöritetään jo puulattialla ympäri. Ikäisekseen mies on yllättävän ketterä.

Saan jotenkin toppuuteltua isommat tanssit, ja tilattua oluen. Vanhus esittäytyy Jimmyksi. Hän kertoo olevansa entinen tweedinkutoja; ammatti lähestulkoon rampautti hänen kätensä. Nivelrikkoiset sormet ovat vääntyneet kivuliaan näköiseen asentoon, mutta Jimmy kohauttaa olkapäitään. Menneet ovat menneitä. Enemmän häntä kiinnostaa, mitä teen heidän kylässään keskellä syksyä. Turistit kun käyvät täällä kesäisin, viikkoja aiemmin. ”Olet ainoa ulkopuolinen täällä nyt”, Jimmy nauraa.

Ehkä juuri siksi Jimmy adoptoi minut seuraavaksi seitsemäksi päiväksi. Perheensä viimeinen mies huolehti minusta kuin omastaan. Asetuttuani taloksi lähden muutaman päivän kuluttua päivävaellukselle läheiseille rinteille. Kuten niin usein Irlannissa, upea aurinkoinen sää muuttuu nopeasti ja huomaan seisovani poluttomalla nummella hernerokkasumussa. Kättä pidemmälle on vaikea nähdä, ja harvakseltaan ripotellut opaspaalut ovat näkymättömissä. Koitan päätellä reittiä mudassa nipin napin erottuvien vanhojen kengänjälkien perusteella, satunnaisten lampaiden määkiessä kauempana, jossain sumun keskellä.

Kun lopulta löydän takaisin kylään johtavan polun ja laskeudun kohti asutusta, Jimmy seisoo ensimmäisten rakennusten kohdalla vastassa. ”Olitko sinä juuri nyt tuolla ylhäällä”, hän kysyy ja osoittaa kohti nummia. ”Tässä säässä? Nyt tarvitset kuumaa viskiä”, hän jupisee, ja taluttaa minut takaisin Biddy’siin.

Viikko kuluu kuin siivillä. Päivisin kiipeilen ja kompuroin rinteillä, iltaisin istun Biddy’sin penkeillä, paikallisia muusikoita kuunnellen ja Jimmyn seurasta nauttien. Nauran ja tanssin. Viimeisenä iltana pubi on ammuttu täyteen. Musiikki soi, olut virtaa ja minä mietin, miten maltan nousta aamulla postiauton kyytiin. Jossain vaiheessa iltaa Jimmy muuttuu oudon vakavaksi. Hän kertoo piipahtavansa kotonaan, mutta vannottaa, etten lähde nukkumaan ennen kuin hän palaa.

Tultuaan takaisin hän istuu viereeni ja sujauttaa nopeasti käteeni jotain. ”Älä näytä tätä muille, kylän naiset rupeaisivat vain juoruamaan.” Kourassani on ruskea kirjekuori, jonka päällä on Jimmyn nimi ja osoite, vanhan miehen horjuvalla käsialalla kirjoitettuna. ”Kun pääset kotiin, kirjoita minulle, niin tiedän että olet turvassa”, Jimmy vannottaa kuiskaten. Seuraavaksi hän ojentaa oljenkorsista ja mustasta sähköteipistä kootun ristin. ”Tämä on Pyhän Brigidin risti. Hän on matkaajien suojeluspyhimys. Tein tämän sinulle, pidä risti repussasi, niin Brigid suojelee sinua aina”, Jimmy selvittää. En tiedä, mitä sanoa. Yritän kiittää, mutta pala kurkussa painaa minut mykäksi. Pubi sulkee lopulta ovensa. Jimmy lähtee kotiinsa, minä kävelen majapaikkaani taskulamppuni kanssa. Välillä sammutan sen, ja katson niska kenossa upeaa tähtitaivasta pimeyden keskellä.

En enää näe Jimmyä. Aamun postiauto vie minut takaisin isompiin kaupunkeihin, ja lopulta viikon kuluttua kotiin. Kirjoitan hänelle heti kotiinpäästyäni. En koskaan saa vastausta. Alkuun olen pettynyt. Lopulta viikkojen ja kuukausien kuluttua ajattelen, että ehkäpä Jimmylle vain riitti tieto siitä, että Pyhä Brigid saattoi minut turvallisesti kotiin.

Sitten saan Suomen postilta virallisen kirjeen.

Sen sisällä on Jimmyn kirje, ja kuoren päällä on Irlannin postin vaaleanpunainen tarra. ”Palautetaan lähettäjälle. Vastaanottaja menehtynyt.” Kirje oli saavuttanut Jimmyn kylän, muttei enää Jimmyä. Irlantilaisposti palautti sen Suomeen, jossa Posti puolestaan odotti lain vaatiman ajan, ennen kuin avasi kirjeeni ja löysi kirjeessä olevan osoitteeni. Lopulta kirje saavutti taas minut. Jos olisin tajunnut kirjoittaa osoitteeni kuoreen, kirje olisi palautunut minulle nopeammin.

Lasken päiviä ja vertailen aikajanoja.

Jimmy on kuollut vain päiviä lähtöni jälkeen.

Aion palata vielä Jimmyn kylään. Kylän hautausmaa ei ollut kovinkaan iso. Löydän kyllä hänen hautansa.

Jimmyn tarinan kirjoitti: Siobhán