Funze de Menta – Behind the scenes

 
 
Funze de Mentan esityksestä on vajaa kuukausi. Silti se tuntuu jotenkin ikuisuudelta. Kuitenkin aikaa on kulunut niin vähän, ettei oikein osaa ymmärtää, että joinain viikkoina illoissa voi olla myös vapaita tunteja. Salitreeniin menee 45 minuuttia. Se on vähän verrattuna teatteritreeniin, joka kestää 3-4 tuntia.
 
Näitä kuvia katsoessa tulee sellainen fiilis, että kaikki hengailivat suhteellisen rauhallisina, laittautuivat ja valmistautuivat illan esitykseen. Se on totta. Meillä oli tunteja aikaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö viime minuuteilla olisi tullut paniikki ja kiire. Kuuluu asiaan. Menin vahingossa lavalle sukkahousut jalassa. Hups. Tein hukassa olevasta mikrofonistani kaikkien ongelman. Anteeksi. Onneksi muistin myös todeta, että tärkeintä on pitää hauskaa.
 
Radio Rock Areenan lava oli ihan käsittämättömän kokoinen. Yleisö istui kolmessa eri suunnassa. Heitä oli noin neljäsataa. En ole ikinä aiemmin esiintynyt niin isolla lavalla ja niin isolle yleisölle.
 
Se oli kivaa. Kaikki meni hyvin ja rennosti siihen asti, kunnes tuli taistelulaulun vuoro. En ollut aiemmin oikeastaan edes miettinyt sitä, että laulan. Se oli osa rooliani ja osa näytelmää. Siinä ennen taistelulaulua sydämeni kuitenkin pamppaili miljoonaa ja miltei tärisin. Päässäni pyöri vain se, että paikalla on neljäsataa ihmistä ja laulun on pakko mennä hyvin. Se on tärkeä laulu ja sitä ei saa mokata. En toki laula sitä laulua kokonaan yksin, mutta yksikin säkeistö on iso juttu minulle.
 
 
En mokannut. Se meni hyvin. Se oli niin suuri henkilökohtaisten pelkojen ja traumojen voitto, että voin kutsua sitä yhdeksi elämäni tärkeimmistä hetkistä. Sitä on ehkä vaikea ymmärtää, jos ei näe pääni sisälle. Vuosien päänsisäinen toisto siitä, etten osaa laulaa muuttui ajatukseksi siitä, että lauloin juuri 400 ihmisen edessä.
 
 
Siitä syystä hehkutin esityksen jälkeen lähinnä sitä laulamista. Todellisuudessa se oli kokonaisvaltaisesti tosi kiva rooli. Oli hauskaa puhua älytöntä murretta (anteeksi raumalaiset) ja olla aivan älyttömän pöljä peikko. Tunsin luoneeni Lydian roolin täysin uudelleen verrattuna syksyiseen. Ja niin minä loinkin. Se oli mahtavaa.
 
Oli hienoa saada osallistua Funze de Mentaan uudelleen, koska se oli jäänyt omassa päässäni niin kovin kesken syksyllä. Nyt sain antaa kaikkeni ja ylittää itseni.
 
 
Työryhmä oli mahtava. Täynnä itsensä ylittäjiä ja erittäin mukavia ihmisiä.
 
 
Kiitos kaikille, jotka olivat luomassa Funze de Mentaa. Kiitos työkavereille, jotka olivat isolla joukolla todistamassa sitä hetkeä, kun ylitin itseni. Kiitos kaikille, jotka laittoivat kannustavia viestejä, vaikka eivät pääseetkään paikan päälle.
 
Nyt peikkometsä on hiljentynyt ja matka jatkuu kohti tarunhohtaista Atlantista ja uusia, yllättäviä haasteita…

Funze de Menta: uusi ja ennennäkemätön spektaakkeli huomenna Caribialla!

Palataan ajassa joulukuuhun. Olin Musikaalimaakarit ry:n pikkujouluissa. Kuuntelin, miten minulle selitettiin silmät loistaen Funze de Mentan uudesta käsikirjoituksesta ja kaikista mahdollisuuksista, miten tarinasta voisi tehdä erilaisia versioita eri yleisöille. Sivulauseessa tiedusteltiin halukkuuttani jatkaa mahdollisissa tulevissa versioissa Lydiana. Olin tietenkin kiinnostunut, koska roolityöni Lydian kanssa jäi syksyllä varsin ohueksi ja hetkelliseksi.

Mentiin pari kuukautta eteenpäin. Sain tekstiviestin, jossa kysyttiin: ”Oletko mukana, jos Funze de Mentasta tehdään Turun Weikkojen kanssa yhteistyössä tanssiversio?” Hetkeäkään miettimättä naputtelin vastauksen: ”Todellakin olen!”
 

Tiesin, että tekstiin ja hahmoihin rakastuneen ohjaajan kanssa näytteleminen on sekä hyvä asia että haaste. Kun ohjaaja tietää roolihahmojen ajatuksetkin, voi käydä sillä tavalla, että ohjaaja myös luo hahmot mieleisikseen, eikä anna näyttelijöille vapautta. Näin ei kuitenkaan käynyt. Näyttelijät saivat itse luoda hahmostaan persoonan. Kukaan ei kuitenkaan ole päässyt treeneissä helpolla. Roolityötä on tehty suurella tarkkuudella, motivaatiolla ja sydämellä niin ohjaajien kuin näyttelijöidenkin puolelta.

Jos joku siis on nähnyt Funze de Mentan aiemman version, se on ihan eri versio kuin se, mikä huomenna tullaan esittämään. Tässä versiossa on uudet ohjaajat, suurimmaksi osaksi uudet näyttelijät, aivan uudet kilpatanssijat, uudet sävellykset ja jopa uusi tarina.

Jos ajattelen itseäni syksyllä Lydiana ja itseäni nyt Lydiana, olen täysin eri hahmo. Jos ajattelen itseäni syksyllä näyttelijänä ja nyt näyttelijänä, olen täysin eri ihminen. Olen oppinut puolessa vuodessa hyvin paljon. Olen oppinut ja vaikuttunut katselemalla muita. Olen oppinut, missä omat rajani menevät ja miten niitä voi venyttää.

 
Vaikka Funze de Mentaan osallistuminen on tarkoittanut minulle sitä, että vapaailtoja ei viikossa juuri ole ollut, on se ollut kaiken sen arvoista. Eilen kenraaliharjoituksissa minun silmäni loistivat. Mahtavaa olla mukana kaikkien näiden lahjakkaiden ihmisten keskellä tekemässä juuri tätä versiota Funze de Mentasta. Mahtavaa, että me huomenna vihdoin pääsemme esittämään tämän kaikille!

Vaikka musikaalissa on keijuja ja peikkoja, kyse ei missään tapauksessa ole lastennäytelmästä. Itse kutsuisin tarinaa aikuisten saduksi. Funze de Mentassa ja peikkometsässä asustaa varsin moniulotteisia hahmoja, joita on kohtalo heitellyt erilaisiin suuntiin. Samaistuttavia hahmoja on taatusti sekä keijujen että peikkojen heimossa. Joskus tekee mieli mennä kuokkimaan häihin ja joskus tekee mieli huutaa, että rakkaus on kamalaa.

Hypätkää siis ihmeessä huomenna musikaalin maailmaan! Näette jotain, mitä ette ole koskaan nähneet – ettekä tule koskaan enää näkemään!

Valoja ja varjoja: puolivälissä

 
Puolet esityksistä on jo ohi. Ihan hullua!
 
Yleisön suusta:
”Tämä sai ajattelemaan!”
”Tosi hyvä, ettei asiaa käsitelty itsestäänselvillä aiheilla.”
”Ihanan inhimillinen!”
”Mä luulin sua koiraksi!”
”Todella monella tavalla koskettava esitys”
”Aivan upea!”
”Se oli hyvä ja säkin olit hyvä”
”Ai, oliko siinä näytelmässä joku oikeasti sokea?”
”Mitä, eikö se ollutkaan oikeasti sokea?”
”Koira varasti koko show:n!”
 
Haluatko missata tämän esityksen? No et halua! Vielä on kolme mahdollisuutta jäljellä.

Valoja ja varjoja: alle viikko ensi-iltaan

 
Minulle kävi tammikuun lopussa todella hassu juttu. Olin ollut lauantai-iltana jossain juhlimassa, ja makasin sunnuntaipäivänä koko päivän sängyssä tai sohvalla. Ihan niin kuin suomalaiseen kulttuuriin kuuluu. Näyttelijä-itsetuntoni oli kokenut kolahdiksia ja olin pohtinut, onko minusta mihinkään.
 
Puhelin soi. Minulta kysyttiin, haluanko lähteä mukaan Valoja ja varjoja -nimiseen näytelmään. Totesin välittömästi, että tottakai kiinnostaa, jos vain aikataulu on sopiva. Ei sitä joka tyttöä krapulasohvalta näytelmäproggikseen pyydetä!
 
Kiitos Neiti K:lle suosituksista ja luottamisesta kykyihini. Hän totesi heti: ”Tämä on sulle nyt sitten näytön paikka!” Just näin. Ei paineita siis. Löysin itseni työryhmästä, jossa on ohjaaja, viisi näyttelijää sekä ääni- ja valomies. Kaikki ovat todella mukavia, motivoituneita, rohkeita ja lahjakkaita ihmisiä. Muutaman viikon treeniputki on mennyt todella nopeasti.
 
Perjantain treeneissä tajusin, että ensi-iltaan on enää yksi viikko aikaa. Menimme koeyleisön edessä näytelmän läpi, ja jännitin esiintymistä enemmän kuin kuukausiin olen jännittänyt mitään. Olin varma, etten muista mitään, mitä lavalla tapahtui. Nauroinkin jälkikäteen, että nyt ei sitten ensi-illassa varmaan enää tarvitse jännittää, kun jännitin jo treeneissä.
 
Valoja ja Varjoja on ollut todella hyvä paikka oppia asioita näyttelijäntyöstä, yksinäisyydestä, ystävyydestä ja sokeudesta. Näkövammaisten maailma on ollut ennen tätä proggista itselleni täysin vieras. Paappalan Mamma (eli isoäitini äiti) ei nähnyt vanhana enää juuri mitään. Jotenkin lapselle kuitenkin jäi mieleen vain se, että Paappalan Mammalla on paksut ja hassut silmälasit. En varmasti koskaan edes ajatellut, että hän ei tosiaankaan nähnyt. Jotenkin vain yhdistin sen vanhuuteen.
 
Olen ollut järkyttynyt ja hämmentynyt, kun olen kuullut, millaisia ennakkoluuloja ihmisillä on – tai miten hassusti ihmiset käyttäytyvät. Osa tietenkin tietämättömyyttään ja varmasti vain pieni osa ilkeyttään. Vieraan maailman kohtaaminen on haaste kelle tahansa.
 
Tänään itse kompuroin treeneissä, kun valot sammuivat. Ei sitä näkevänä ihmisenä osaa pimeässä hahmottaa, miten pitäisi kulkea varovasti.  Kaupungin valot valaisevat öisinkin vessaan haahuilevan kulkijan, eikä oikeaa pimeyttä juuri koskaan kohtaa.
 
Myös yksinäisyys ja ystävyys ovat teemoja, joita olen proggiksen aikana miettinyt. Ihmiselle on tärkeää, että vierellä on joku, jolle voi puhua. Ihmisen täytyy saada purkaa ajatuksensa ja tunteensa.
 
Yksinäisyyttä ja ystävyyttä voi kokea monella eri tavalla.
 
Viisi päivää ensi-iltaan. Tervetuloa katsomaan!
 
Valoja ja varjoja esitetään Köysiteatterilla pe 21.3, la 22.3, ke 26.3, to 27.3, pe 28.3 ja la 29.3. Aina klo 19. Lisätietoja: https://www.facebook.com/events/1441696902728279/

Lupauksia vuodelle 2014

 
Jokainen tammikuu on uuden alku. Ihmiset lupaavat aloittaa uuden terveellisemmän elämän. Terveelliseen elämään kuuluu yleensä liikunta, ravinto ja pahojen tapojen vähentäminen. Aloitetaan siis niistä.
 
Liikunta: Vuonna 2014 minä en ota minkäänlaista stressiä liikunnasta. Ainut lupaukseni on se, että yritän pitää huolen siitä, että kuljen säännöllisesti kävellen tai pyörällä työmatkani. Bussia käytän vain, kun on pakko. Muuta kuin hyötyliikuntaa harrastan silloin, kun siltä tuntuu.
 
Ravinto: Pyrin syömään säännöllisesti. Vältän päiviä, joissa huomaan olleeni tuntikausia ilman minkäänlaista ruokaa tai välipalaa. Säännöllinen ravinto, vihannekset ja hedelmät parantavat vastustuskykyä. Yritän muistella taas, mitä muita ruokia on olemassa kuin pekoni-feta-pasta tai kanasalaatti. Ideoita helpoista välipaloista ja nopeista aterioista otetaan ilolla vastaan.
 
Pahojen tapojen vähentäminen: En koe, että minulla olisi sellaisia pahoja tapoja, joita pitäisi pyrkiä vähentämään. Ajattelen vuotta 2014 enemmänkin uusien mahdollisuuksien vuotena kuin uusien rajoitusten vuotena.
 
Tärkein lupaus itselleni: Käytän vuoden 2014 itseni kehittämiseen esiintyvänä taiteilijana. Treenaan näyttelemistä, improvisaatiota, kitaransoittoa ja laulamista. Näiden asioiden treenaaminen tulee olemaan minulle vuoden tärkein asia. Vihdoinkin minulla on aikaa – ja sitäkin enemmän intoa ja halua – tehdä näitä asioita.
 
Tulkoon siis teatterin ja intohimon vuosi 2014!

Teatterissa: Mies on paska?

 
Olin eilen Turun ylioppilasteatterissa katsomassa Lauri on paska! -näytelmää. Näytelmä kertoi yhden pariskunnan tarinan. Tarina vaikutti hyvin tutulta. Monet näytelmässä olleet tilanteet olivat kuin suoraan entisistä suhteistani kopioituja. Sen toteaminen oli sekä lohdullista että surullista. Miksi ihmiset ovat niin huonoja olemaan toistensa kanssa?
 
Näytelmä ei ollut katkeraa tilitystä. Siinä yritettiin viimeiseen asti saada suhde toimimaan. Se ei vain toimi, jos halu yhteiseen elämään on täysin erilainen. Suhteen pitäisi olla tärkeysjärjestyksessä ykkösenä – niin vaikeaa kuin se omasta elämästä joustaminen onkin. Jos toista ihmistä pitää itsestäänselvänä huonekaluna, muuttuu hän sellaiseksi. Kun huonekalu välillä hakee huomiota kohottamalla ääntään, saa se kuulla olevansa ärsyttävä. Huonekalujen ei kuulu puhua.
 
Minua kosketti erityisesti kohtaus, jossa näytelmän Heidi soittaa keskellä yötä poikaystävänsä kaverille. Soiton jälkeen Heidi toteaa: ”Mä oon sellainen skitso ämmä, joka soittaa keskellä yötä miehen kavereille!” Muistan itsekin sanoneeni, että mä en haluu olla tämmönen skitso ämmä. Näytelmän jälkeen ymmärsin, että ei se skitso ämmä ihan ilman syytä synny.
 
Näytelmästä ei jäänyt sellaista kuvaa, että se olisi mustamaalannut kaikki miehet. Yhtä tavalla myös nainen voi olla suhteessa paska Näytelmästä ei myöskään jäänyt sellaista kuvaa, että kaikki suhteet olisivat paskoja. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että jotkut suhteet ovat paskoja, eikä niihin kannata jäädä. 
 
Kaikkien ahdistavien liian tuttujen asioiden ja sanojen jälkeen totesin onnellisena, että onneksi olen vahva, itsenäinen ja sinkku. Onneksi tuollainen suhde ei enää ole minun arkipäivääni. Uskallan vaatia parempaa. On parempi olla onnellinen sinkku kuin onneton parisuhteessa.

Funze de Menta – kohti unelmia ja niiden yli

 
Eräänä aamuna Facebookiini oli tullut viesti: ”Haluaisitko lähteä Funze de Menta -musikaaliin mukaan? Älä mieti liikaa, vaan innostu!” Mietin varmaan 30 sekuntia ja suostuin. Ei minulle nyt joka päivä musikaaliroolia tarjota!
 
Roolihahmoni oli Lydia-peikko. Kuvailin häntä käsikirjoituksen lukemisen jälkeen: ”Se on semmonen angstinen ja elämäänsä kyllästynyt peikko.” Useampi kuin yksi henkilö kysyi: ”Onko se sun luonnerooli?” Mitä ihmettä? Miten kaverini oikein näkevät minut?!

Eikä se Lydiakaan oikeastaan angstinen ole. Enemmänkin itsepäinen ja suojelevainen. Hän puolustaa rakkaitaan vaikka lihanuija kädessään heiluen. Roolihahmollani on luonnetta!
Näytelmän peikot puhuivat Rauman murretta – tai Rauman giält. Se se vasta haaste olikin! Etelä-Pohjanmaan murre ei voisi juuri kauempana Rauman murteesta olla. Kyl maar se sit jotenki suju. Tai sit mää vaan presenteerasin hullu.

Yksissä treeneissä ohjaaja totesi, että haluaa erääseen kohtaukseen lisää keijuja. Yhtäkkiä huomasin olevani keiju. Rooli oli täysin päinvastainen kuin peikkoroolini. Keiju oli nuori, naiivi ja flirttaileva. Ei siis ollenkaan niin kuin minä. Heh, heh, ei-pä.

Kuvaan siitä mies!
No, kyllä se peikkoheimon päänä oleminen kuitenkin oli enemmän luonneroolini kuin prinsessamaisen keijukaisen rooli. En minä osaa olla prinsessa! Siinä voisikin olla sopiva haaste tuleviin teatterikoitoksiini.

Kyseessä oli musikaali. Musikaalissa lauletaan. Minähän en ole mikään laulaja! Tolkutin itselleni, että en tee asiasta ongelmaa. Paukutin päähäni sanoja ja rytmiä. Lohduttauduin ajatuksella, että olen kuitenkin peikko.

Lopulta lauloin yhdessä muiden kanssa. Musiikin ammattilaisten mielestä laulu olisi voinut mennä paremmin. Itselleni se oli kuitenkin suuri henkilökohtainen voitto. En olisi vielä viisi vuotta sitten voinut kuvitellakaan laulavani ääneen yleisön edessä. Olisin minä suutani voinut liikutella, mutta että oikein äänen laulaa. Hui, apua!

Tein sen, ja siitä on matka kohti parempaa. Seuraavalla kerralla pysyn ehkä hivenen paremmin rytmissä. Seuraavalla kerralla ehkä jo tiedän jotain laulutekniikastakin.

Funze de Mentan porukka oli lahjakasta, rohkeaa ja ennakkoluulotonta. Oli mahtavaa, miten hyvin minut otettiin mukaan ryhmään, jossa suurin osa tunsi toisensa entuudestaan. Heille se oli nostalginen matka takaisin. Minulle se oli kaikki uutta ja hämmästyttävää.

Olen ylpeä itsestäni. Tuntui kuin olisin kehittynyt näyttelijänä todella paljon sen jälkeen, kun kesäkuussa astuin kesäimprovisaatioryhmään. Ennen sitä oli pitkä tauko, jolloin en tehnyt minkäänlaista teatteria. Sinä aikana minun itsetuntoni on kohonnut, ja uskallan lavallakin kohdata maailman.

Tämä oli minulle hyvin tärkeä projekti. Otin sen vastaan haasteena, jossa minulla on mahdollisuus kehittää itseäni ja hyppiä mukavuusalueideni toiselle puolelle. Joka toisen harjoituksen jälkeen olin onnellinen. Joka toisen harjoituksen jälkeen kirosin ja mietin, miksi ihmeesä teen tätä.

Esityksen jälkeen on helppo muistaa, miksi teen tätä.

Teatteri on rakkaus.

 

Lisätietoa Funze de Mentasta:
http://www.funzedementa.com/funze-de-menta-musikaali

Romeo & Julia – vuosien rakkaustarina Shakespearen kanssa

 
Vuonna 1996 istuin elokuvateatterissa katsomassa Baz Luhrmannin ohjaamaa Romeo + Julia -elokuvaa. Rakastuin tietenkin Leonardo DiCaprioon syvästi. Tietenkin. Kukapa ei? Hän oli varmasti kaunein mies, jonka olin koskaan nähnyt.
 
Sen lisäksi rakastuin Shakespearen kieleen. Olin vaikuttunut siitä, miten kauniisti ja osuvasti hän asiat ilmaisi. Sinä jouluna toivoin lahjaksi Romeo ja Julia -näytelmän. Luin sen useaan kertaan. Opin vuorosanoja ulkoa, ja lukioikäisenä esitin musiikkiteatterikurssilla Julian monologin. Se nyt vaan tuli ensimmäisenä tekstinä mieleeni, kun piti monologi jostain teoksesta esittää.
 
Viime viikolla näin Romeon ja Julian ensimmäistä kertaa teatterin lavalla. Edelleen kuuntelin kieltä lumoutuneena. Tarinalla ei ole ollut ihan niin paljon merkitystä. Imen sanoja itseeni, ja se riittää.
 
Kaikesta huolimatta tajusin vasta nyt, että Romeo ei suinkaan ole unelmien mies, eikä parin rakkaustarina millään tavalla ideaalinen ja tavoiteltava. Vuosien aikana ajatukset siitä, että traaginen rakkaustarina on ainoa oikea vaihtoehto, ovat oman itsensä arvostuksen myötä muuttuneet. Oikea rakkaustarina on ihan jotain muuta kuin silmänräpäyksessä koettu huuma, jonka seurauksena on valmis kumoamaan myrkkymaljan.
 
Veronassa on seinä, johon ihmiset käyvät kirjoittamassa rakkaidensa nimiä. En ole itse Veronassa käydessäni kokenut ketään miestä niin tärkeäksi, etät olisin hänen nimensä seinään kirjoittanut. Olen ajatellut, että tarpeeksi tärkeä mies vie minut Veronaan. Julialle taisin kirjoittaa kirjeen, jossa luki: ”Mistä tiedän, kuka on Romeo?”
 
Romeo ja Julia on tarina, jonka kaikki tuntevat. Se on tarina, joka on eri syistä vaikuttanut eri ihmisiin. Se on myös tarina, josta jotkut eivät pidä lainkaan.
 
Minulle se on kielen fantastista tanssia. Suomennettuna kuitenkin.