Kyllä, kaikki on enemmän kuin hyvin. Ja ilmeisesti se näkyy päällepäin, sillä hymyilen kuin hangon keksi.
Edessäni kohoaa valtava, 75000 ihmistä vetävä Principality -stadion, ja piakkoin näen Walesin pelaavan MM-kisoissa. Tunnelma pääkaupungissa Cardiffissa on, kliseitä käyttäen, sähköinen. Rätisevä, hypähtelevä, kupliva.
”Should I check your papers then?” Tällä kertaa naureskeluvuorossa on stadionin olutpisteen setä, kun hämmennyn mahdollisuudesta viedä kaljaa katsomoon. Eikä vain yhtä, vaan neljäkin kerrallaan. ”In Finland this wouldn’t be allowed”, selitän. ”Why’s that? You are not 18?”, setä virnistää silmää iskien.
Päästyäni paikalleni on pakko vetää syvään henkeä. Näkymä kentälle on upea, ympärillä penkit alkavat pikkuhiljaa täyttyä. Juttelen vieressä istuvan seurueen kanssa. Kun heille selviää, että olen Suomesta, he haluavat tietää kumpaa joukkuetta kannatan.
Jos aloittaisin kuvailemalla, että tämän tarinan keskiössä oleva ottelu on kuin Suomi-Ruotsi jääkiekkomatsi, se antaisi vain haalean kuvan tulevasta. Kun urheiluselostaja itkee telkkarissa, että koko kansa on Kimi Räikkösen takana, niin ei se oikeastaan pidä paikkaansa. Veikkaan, että suurin osa suomalaisista ei välitä Räikkösen sijoituksista.
Mutta Walesissa, siellä kun puhutaan koko kansasta, puhutaan _koko_ kansasta. Varsinkin, kun Walesin rugbymaajoukkue kohtaa naapurinsa Englannin, on ottelua pohjustettu jo viikkoja etukäteen. Pelipäivän aamuna paikallislehden otsikko toteaa, että häviö Englannille olisi pahempaa kuin yksikään maailmanlopun asteroidi. Jep, sellainen on kuulemma parhaillaan suuntaamassa Maapalloa kohti, mutta pistetääs nyt asiat hei tärkeysjärjestykseen – tänään pelataan MM-rugbya! Englantia vastaan!
Olin saapunut reilun kymmenentuhannen asukkaan pikkukaupunkiin muutamaa päivää aiemmin Walesin pääkaupungin Cardiffin humusta. Viikkoa aiemmin olin käynyt katsomassa livenä pari MM-kisojen rugbyottelua, mutta Englanti-Wales -ottelun hetkessä loppuunmyydyistä lipuista ei kannattanut edes haaveilla. Mutta mitäpä väliä, ottelu näytettäisiin suorana missä tahansa pubissa. Pitäisi vain valita, mihin niistä astelen.
Majapaikkani sijaitsi luoteis-Walesissa, jossa Walesin oma kieli, kymri, on vallitsevampi kuin eteläosissa maata. Näillä seuduin myös kansallistunne on – jos vain mahdollista – vielä voimakkaampaa kuin etelässä. Siksipä ”aitoa paikallisuutta” etsivänä matkailijana suuntasin saamani vihjeen perusteella pubiin, joka tunnettiin pikkukaupungin sisälläkin poikkeuksellisen walesilaismielisenä ja kymrinkielisenä.
Pubissa minulle nyökkää tiskin takana nappisilmäinen pikitukka, ja kysyy kymriksi jotain. Oletettavasti juomatoivettani. Koska osaan sanoa kymriksi lähinnä hätänumeron (nau-nau-nau, kiitos poliisisarjan Y Gwyll), minun on pakko pahoitellen pyytää juomaani englanniksi.
Ei elettäkään kohti oluthanoja. ”Mitä väriä aiot pitää tänään ylläsi?”, pikitukka kysyy.
”Punaista, tietysti”, vastaan. Pikitukka sulaa hymyyn ja ryhtyy kaatamaan juomaa. Olen selvästikin tullut oikeaan pubiin.
Paikka on vielä lähes tyhjä, joten valkkaan hyvän paikan valtavan tv-ruudun edestä. Vähitellen väkeä alkaa saapua. Kaikilla punainen paita. Kaivan kassistani oman Walesin lipun esiin, takkini olen riisunut jo aiemmin, jotta pikitukkakin näkee maajoukkuepaitani. Vaihdan viestejä englantilaisen tuttavani kanssa. Olemme molemmat hermostuneita ja viestit ovat sen mukaisia. Olisi vähättelyä sanoa, että tunnelma pubissa on sähköinen. Huomaan, että jalkani taputtaa lattiaa. Vieressä istuva nainen hymyilee leveästi. ”Me too”, hän virnistää ja osoittaa tärräävää jalkaansa.
Peli alkaa. Englanti johti tiukkaa peliä alusta lähtien. Pöytiin kannetaan olutta. Lattioille kaatuu olutta. Voin rehellisesti sanoa, etten ole tätä peliä ennen, enkä sen jälkeen, kokenut vastaavaa huumaa. Rugbya. Huutoa. Epätoivoa. Lisää olutta. Rehellisesti voin sanoa myös, etten muista pelistä paljoakaan yksityiskohtia.
Paitsi noin viimeisestä kymmenestä minuutista. Yllättäen, Wales kirii kahden pisteen päähän. Sitten tasoihin. Pubin huuto on muuttunut kaikennieleväksi mölinäksi. Ja sitten.
Rangaistuspotku Walesille.
Potku tehdään puolesta välistä kenttää.
Pubissa voisi kuulla sen kuuluisan nuppineulan tipahtavan lattialle.
Potku lähtee… kaartaa…. kantaa… kantaa…. ja menee maaliin!
25-28! Paikka räjähtää! Ihmiset hyppivät sohvilla. Kaikki halaavat kaikkia. Minulle puhutaan kymriä. Huomaan itsekin puhuvani kymriä. Kukaan ei välitä. Peliä on jäljellä vielä muutama minuutti, mutta kukaan ei välitä siitäkään. Kun loppuvihellys lopulta tulee, alkaa pöydillä tanssiminen. Kaikki nauravat kuin uskonnollisen hurmoksen kourissa, Tom Jones pauhaa ja pubiväen karjuma ”Aiiii jaiii jaiiiiiiii Delilaaaaaaaah” kantautuu varmaan naapurikylään saakka. Minulta lähtee ääni.
Sanalla sanoen, meno on mielipuolista. ”Torilla tavataan” ja ”Den glider in” tungettuna yhteen pieneen walesilaispubiin.
Yht’äkkiä huomaan ihmismeren pyörityksessä pyörätuolissa istuvan vanhan miehen. Hänet on parkkeerattu sohvan päätyyn. Kumarassa oleva, vähintään 90-vuotiaalta näyttävä mies vaikuttaisi olevan yksikseen. Hän pitelee käsiään rinnallaan kuin itseään suojaten, kyynelet valuvat hänen silmistään. Menen kysymään, onko kaikki kunnossa. Eiväthän remuavat rugbyfanit ole tönineet häntä? Tarvitsisiko hän hieman happea ja tilaa? Ymmärrättehän englantia?
Mies katsoo ylöspäin minuun ja hymyilee. Kaikki on kuulemma hyvin. Entä kyyneleet?
”I’m just so, so happy. So happy.”, vanhus saa sanottua ääni murtuen.
Niin. Kerroinko jo, että isäntämaa Englanti tipahti kotikisoistaan Walesin voiton vuoksi.
Suolaa haavoihin, tai mannaa taivaasta. Riippuu kummalta puolelta rajaa asiasta kysyy.
Matkapaloja 