Hyvää ystävänpäivää rakkaat!

Hyvää ystävänpäivää kaikille rakkaille ystävilleni – kuvissa tai kuvien ulkopuolella!
Ystävät haluavat matkustaa.
Ystävät lohduttavat.
Ystävät vievät mukanaan uusiin paikkoihin.
Ystävät rokkaavat.
Ystävät laittavat tyllimekon päälle pikkujouluihin.
Ystävät treenaavat yhdessä.
Ystävät pakottavat treenaamaan myös yksin.
Ystävät kuuntelevat.
Ystävät juoruavat.
Ystävät saavat nauramaan.
Ystävät halaavat.
Ystävät ovat parhaita!

Eräs toukokuun viikonloppu

Olin etukäteen kauhuissani, kun ymmärsin, että lauantaina ei ole suunniteltuja ruokia, eikä tarkkaa aikataulua. Tiesin vain, että toimintaa riittää ja paljon. Olin huolissani siitä, mitä oikein syön, että pysyn hengissä koko päivän. Se on hassua, miten parissa kuukaudessa oppii suunnittelemaan ruokansa ja elämänsä miltei minuuttien tarkkuudella. Totaalinen kalenteriaddiktio ja kyvyttömyys rentoutua? Perjantai-illalla totesin itselleni, että jospa vaikka syön asioita, joita sattuu sillä hetkellä tekemään mieli. On siten ennenkin eletty – viimeiset 29 vuotta itseasiassa.

Päiväni alkoi Impromaakareiden promokuvauksilla. Marssimme mahtavan Arsi Koivulan valokuvattaviksi. Kuvia voi katsella Impromaakareiden Facebook-sivulta. Ohjeeksi annettiin, että meidän pitää näyttää omilta itseiltämme. Siinä onnistuttiin hyvin. Hulluja, ihania sekopäitä. Tykkään. Rakastan. Tosi paljon. Tilatkaa meidät keikalle!

Promokuvauksista vaatteiden sovitukseen. Funze de Menta -musikaali Caribia Areenalla lähestyy. Ennen treenejä sovitimme asuja. Jäi ilmeisesti valokuvissa poseeraamisfiilis päälle, kun halusin itsestäni keijukuvia. Tämä on totaalisen pinnallinen sivurooli. Oikeasti olen peikko, jolla on luonnetta. Sama juttu niin näytelmässä kuin oikeassa elämässäkin. Hahah.

Tässä kuvassa ei ole sutenööri vaan apulaisohjaaja. Tämä vaatetus ei toivottavasti esiinny missään näytelmän kohtauksista.

Treenien jälkeen minulla oli yllättävästi aikaa käydä kotona pakkaamassa Helsingin reissua varten tavarat pussiin. Suuntasin kohti Euroviisuvalvojaisia, joiden ulkohuussista tiesin etukäteen. Mukaan täytyi siis pakata Savetteja ja vessapaperia. Punaviini ja viinilasi eivät kaipaa selityksiä.

Bussimatkalla nukuin – ja laitoin punaista huulipunaa. Tärkeää sekin.

Hyppäsin bussista Ruoholahdessa pois. Tajusin sen mahdollisuuden vasta pysäkillä. Huusin kuskille: ”Anteeksi, mutta minäkin jään tässä”, juoksin ovelle ja huusin: ”KIITOS!” Näin osoitetaan olevansa maalta. Juhlapaikka sijaitsi hautausmaan ja vanhan mielisairaalan lähellä. Miellyttävä miljöö siis kertakaikkiaan.

Ennen live-esityksen alkamista katselimme edellisvuosien Euroviisuja.  Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi foliohatut tai ihanan Alexander Rybakin? Euroviisujen alkaessa Norjan edustaja sai odotetut kommentit: ”Ihana mies, joka osaa tehdä käsillään asioita.” ”Ihana norjalainen mies.” ”Ihana mies.”
Conchita Wurst oli meidänkin valvojaisimme ehdoton ennakkosuosikki. Äänestyslinjat paukkuivat Itävallan suuntaan. Olin oikeasti hyvin ylpeä ja liikuttunut siitä, että Suomi antoi Conchitalle 12 pistettä. Hyvä Suomi! Aina ei tunnu, että asuisi kovinkaan suvaitsevassa tai edistyksellisessä maassa, mutta nyt tuntui. Myös Conchitan onni voiton hetkellä oli liikuttavaa katsottavaa. Paras voitti – tänäkin vuonna.

Jokin täysin käsittämätön päähänpisto sai minut vastaamaan neiti E:lle keskellä yötä, että tottakai voimme jäädä juhlapaikalle nukkumaan. Noin viiden tunnin unet kylmällä puulattialla vessapaperirulla tyynynä ei ole yleensä se yö, jollaista itselleni toivon. No, tulipahan taas todistettua, että vessapaperirulla kannattaa ottaa mukaan paikkaan kuin paikkaan.
Heräsimme aamulla yhdeksän aikoihin ja aloimme siivoamaan juhlapaikkaa. Siivoamiseen kuuluu olennaisesti edellisillalta jääneiden siidereiden jakaminen. Näytin kuulemma ihan spurgulta (vai narkkarilta?) aurinkolasit päässä ja siideri kourassa. No, olin tosiaan nukkunut edellisyön paljaalla lattialla…
Päätin soittaa toiselle Helsingin Neiti E:lle. Totesin, että olen ihmisraunio, joten voinko tulla kylään. Neiti E sanoi, että tottakai voin ja totesi, ettei hänellä ole mitään ruokaa, mutta käy huoltoasemalta hakemassa maitoa. Otin menestyksekkäästi metron ja bussin. Bussista jäin väärällä pysäkillä pois. Navigaattori eksytti minut, joten otin bussin oikealta pysäkiltä eteenpäin. Päädyin väärään paikkaan ja soitin hädissäni neiti E:lle: ”Mä oon täällä jossain tietyömaalla ja mun akku loppuu kohta.” Hän tuli ja pelasti minut.

Kuvassa aamiainen neidin luona, joka totesi, ettei hänellä ole mitään ruokaa. Taianomaisesti hän kuitenkin loihti täydellisen aamiaisen. Hän oli myös lämmittänyt saunan minua varten. Täydellinen hoito uudeksi ihmiseksi kokoamisessa.

Kun elämä jälleen tuntui voittavan, vei neiti E minut kartanoon lonkerolle. Terassikausi tuli siinä samalla avattua.
 
Seuraava askel oli hypätä takaisin paikallisbussiin ja suunnata kohti Putte’s pizza & baria. Neiti E:n näkeminen oli niin hauskaa, että aloin vakavasti harkita bussini missaamista. Olin siis ostanut valmiiksi lipun takaisin Turkuun, koska joukkoliikenteellä matkustaminen on aivan hemmetin kallista tässä maassa.

Neiti E totesi minulle, että ”Sä tuut niin tykkäämään tuosta vessasta. Mee sinne, niin tiedät miksi.” Oikeassa oli hän. Mahtava vessa. Mahtava oli myös pizza. Kuvassa on se versio, jonka päälle Neiti E ei ole vielä jakanut omia rucoloitaan. Hän kyllä pelasti minut yhden päivän aikana niin monella eri tavalla, että taitaa olla palvelusten velkakirja täynnä. Onneksi maailmankatsomuksemme jakamisesta on yhteinen. 
Ja oikeastaan juuri siksi päätin jättää menemättä bussiini. Oli ihanaa keskustella, jakaa kuulumisia, mielipiteitä, näkemyksiä. Ihana ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Kuukausien ja kilometrien erosta huolimatta on mahtavaa tietää, että toinen on olemassa. Ja se ymmärtää minua ja sen kanssa voi yhdessä todeta: ”Lupaamme, ettemme enää toimi näin. Ei enää koskaan.” Ei se viiden (?) vuoden takainen Botellon ja bondaus välittömästi ollut mitään harhaa.

Kun päätin jäädä Helsinkiin, päätin myös tupeerata tukkani. Yksi parhaista krapulalääkkeistä on muuten laittautuminen. Voi huijata itseään, että on kaunis ja hyvässä fiiliksessä. Suosittelen.

Halusin maistaa hyvää olutta, joten neiti E vei minut Black Dooriin. Hyvää olutta sieltä sai. Suosittelen. Siellä oli tarjolla myös vähemmän hyvää jääkiekkoa, mutta se ei ole baarin vika.

Niin siinä sitten kävi, että lähdin Turkuun vasta maanantaiaamuna. Aamujunassa nukuin ja jäin kaipaamaan minibistron tarjoamaa kahvia päästyäni Kupittaalle. Suorastaan syöksyin kotiin tekemään aamiaisen ja päivän eväät. Klo 10.00 piti olla töissä ja takaisin ruodussa ruokavalion, treeniaikataulujen ja kalenterin suhteen. Ja niin minä olinkin.

Irtiotto teki hyvää! Kiitos Neiti E x 2, Euroviisut 2014, Helsinki sekä kaikki tapaamani ihmiset!

Valoja ja varjoja: alle viikko ensi-iltaan

Minulle kävi tammikuun lopussa todella hassu juttu. Olin ollut lauantai-iltana jossain juhlimassa, ja makasin sunnuntaipäivänä koko päivän sängyssä tai sohvalla. Ihan niin kuin suomalaiseen kulttuuriin kuuluu. Näyttelijä-itsetuntoni oli kokenut kolahdiksia ja olin pohtinut, onko minusta mihinkään.
Puhelin soi. Minulta kysyttiin, haluanko lähteä mukaan Valoja ja varjoja -nimiseen näytelmään. Totesin välittömästi, että tottakai kiinnostaa, jos vain aikataulu on sopiva. Ei sitä joka tyttöä krapulasohvalta näytelmäproggikseen pyydetä!
Kiitos Neiti K:lle suosituksista ja luottamisesta kykyihini. Hän totesi heti: ”Tämä on sulle nyt sitten näytön paikka!” Just näin. Ei paineita siis. Löysin itseni työryhmästä, jossa on ohjaaja, viisi näyttelijää sekä ääni- ja valomies. Kaikki ovat todella mukavia, motivoituneita, rohkeita ja lahjakkaita ihmisiä. Muutaman viikon treeniputki on mennyt todella nopeasti.
Perjantain treeneissä tajusin, että ensi-iltaan on enää yksi viikko aikaa. Menimme koeyleisön edessä näytelmän läpi, ja jännitin esiintymistä enemmän kuin kuukausiin olen jännittänyt mitään. Olin varma, etten muista mitään, mitä lavalla tapahtui. Nauroinkin jälkikäteen, että nyt ei sitten ensi-illassa varmaan enää tarvitse jännittää, kun jännitin jo treeneissä.
Valoja ja Varjoja on ollut todella hyvä paikka oppia asioita näyttelijäntyöstä, yksinäisyydestä, ystävyydestä ja sokeudesta. Näkövammaisten maailma on ollut ennen tätä proggista itselleni täysin vieras. Paappalan Mamma (eli isoäitini äiti) ei nähnyt vanhana enää juuri mitään. Jotenkin lapselle kuitenkin jäi mieleen vain se, että Paappalan Mammalla on paksut ja hassut silmälasit. En varmasti koskaan edes ajatellut, että hän ei tosiaankaan nähnyt. Jotenkin vain yhdistin sen vanhuuteen.
Olen ollut järkyttynyt ja hämmentynyt, kun olen kuullut, millaisia ennakkoluuloja ihmisillä on – tai miten hassusti ihmiset käyttäytyvät. Osa tietenkin tietämättömyyttään ja varmasti vain pieni osa ilkeyttään. Vieraan maailman kohtaaminen on haaste kelle tahansa.
Tänään itse kompuroin treeneissä, kun valot sammuivat. Ei sitä näkevänä ihmisenä osaa pimeässä hahmottaa, miten pitäisi kulkea varovasti.  Kaupungin valot valaisevat öisinkin vessaan haahuilevan kulkijan, eikä oikeaa pimeyttä juuri koskaan kohtaa.
Myös yksinäisyys ja ystävyys ovat teemoja, joita olen proggiksen aikana miettinyt. Ihmiselle on tärkeää, että vierellä on joku, jolle voi puhua. Ihmisen täytyy saada purkaa ajatuksensa ja tunteensa.
Yksinäisyyttä ja ystävyyttä voi kokea monella eri tavalla.
Viisi päivää ensi-iltaan. Tervetuloa katsomaan!
Valoja ja varjoja esitetään Köysiteatterilla pe 21.3, la 22.3, ke 26.3, to 27.3, pe 28.3 ja la 29.3. Aina klo 19. Lisätietoja: https://www.facebook.com/events/1441696902728279/

Muutama ajatus ystävyydestä

 

Olen tutustunut vuosien varrella moniin erilaisiin ihmisiin. Olen kerännyt ympärilleni ymmärrystä, ajatuksia sekä paljon viisautta ja naurua.

Eräs fiksuimmista tuntemistani ihmisistä sanoi minulle tänään: ”Terhi, emme me todellakaan tuomitse sinua. Me vain olemme kiinnostuneita kuulumisistasi ja olemme onnellisia kanssasi.” Siinä on mielestäni ystävyyden tärkein ydin. Kuuntelussa ja aidossa onnellisuudessa toisen puolesta.

Ystävä kuuntelee, vaikka omat yöunet jäisivät vähiin. Ystävä halaa silloin, kun halausta eniten kaipaa. Ystävä kannustaa, kun on jo itse valmis luovuttamaan. Ystävä osaa antaa tilaa ja jättää rauhaan tarpeen vaatiessa. Ystävä ymmärtää, koska toiselle täytyy tuoda ruokaa tai gintonic. Ystävä jakaa sänkynsä ja jääkaappinsa sisällön. Ystävä ei vaadi mitään. Ystävä on vierellä halun eikä velvollisuuden vuoksi.

Joitain ystäviäni näen usein, joitain harvoin – joitain en välttämättä edes kerran vuodessa. Siitä huolimatta tiedän, että voimme jatkaa keskustelua siitä samasta pisteestä, johon se viime kerralla jäi.

Ajattelen joitain ystäviäni huomattavasti useammin kuin näen heitä. Heillä on omat kiireensä ja minulla on omani. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemme olisi enää ystäviä. Ystävyyteen kuuluu ymmärrys siitä, että aina ei ehdi nähdä. Ei, vaikka haluaisi – ja se on ihan ok.

Vaikka en aina ole mallikelpoinen ihminen tai ystävä, kannan montaa ihmistä sydämessäni. Vaalin siellä yhteisiä muistojamme ja odotan, että tiemme jälleen kohtaavat.