The Virgin Suicides: tylsää synkistelyä

Otin jostain syystä Kuubaan matkalukemisekseni Jeffrey Eugenidesin The Virgin Suicides. Kuubaan se myös jäi. Se oli kirja, josta tiesin lukemisen jälkeen, että ei enää uudelleen, kiitos.
Kirjan oli ilmeisesti tarkoitus olla mustaa huumoria. Mielestäni se oli mustaa tylsyyttä. Toisaalta musta tylsyys saattaa olla kuvatun lähiöelämän todellisuus. Tarina kertoo siitä, miten silmien edessä tehdään kuolemaa, mutta kukaan ei huomaa sitä ennen kuin on liian myöhäistä. Rakkauslaulut eivät pelasta, jos ne soitetaan liian myöhään. Ihailevat katseet eivät virkistä, jos sanoja ei koskaan lausuta.
Kirjan henkilöhahmot ovat vastenmielisiä – sekä itseään murhaavat tytöt että itsemurhista kertovat pojat. Hahmot ovat itsekeskeisiä, tirkistelynhaluisia, shokeeraamishakuisia sekä huomiota kerjääviä mutta lopulta erittäin saamattomia. Tytöt eivät uskaltaneet lähteä ovesta ulos, eikä pojat uskaltaneet kulkea ovesta sisään.
Itsemurhista vihjailtiin ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin paljon, että lopulta niitä vain alkoi odottaa. Koska henkilöhahmoja kohtaan tunsi vain inhoa, ei niihin samaistunut eikä lopetusta pitänyt traagisena. Enemmänkin se oli kärsimyksen lopetus. Se saattoi kyllä olla tarkoituskin.

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos – tarina pihtaamisesta

Huomasin, että olen varastoinut tänne blogiin otsikoita kirjoista, joita olen viime vuonna lukenut. Mahdanko muistaa vielä jotain heinäkuun matkalukemisestani? Ainakin sen muistan, että jätin kirjan Aviemoren majataloomme. Olisi hauskaa, jos sen sieltä joku suomalainen löytäisi.
Tykkään Anna-Leena Härkösen kirjoista. Ne ovat synkkiä ja realistisia, mutta eivät kuitenkaan liian synkkiä. Musta huumori pelastaa, eikä elämä koskaan ole pelkkää harmaata.
Ei kiitos kertoo pihtaamisesta: fyysisestä ja psyykkisestä. Molemmat osoitettiin yhtä pahoiksi asioiksi. Pihtaaminen tai pettäminen ei aina suinkaan tarkoita seksiä. Toimivassa suhteessa ei pihdata ajatuksia eikä seksiä.
Tykkäsin siitä, että kirja oli kirjoitettu naisen näkökulmasta. Nainen haluaa seksiä, läheisyyttä ja ajatusten jakamista siinä missä mieskin. Nainen ei ole objekti, eikä mies ole subjekti.
Kirjan käyttöliittymä (yök, inhoan, kun fyysisiä asioita kutsutaan käyttöliittymiksi!) oli mainio. Toivoisin, että tuon kokoiset kirjat yleistyisivät, koska ne ovat erittäin hyviä matkakirjoja. Ne mahtuvat pienempäänkin laukkuun, eivätkä paina juuri mitään. Hurraa uusi kirjakoko!

Da Vinci Code – Ei minun kirjani

Minut huijattiin ylihinnoitetulle Rosslynin vierailulle. Seuraavana päivänä näin majatalomme aulassa kirjanvaihtohyllyssä Da Vinci Coden. Ajattelin, että sen mukaan ottaminen vähän niin kuin kompensoisi Rosslynin hintaa.
No ei se kompensoinut. Inhosin kirjaa monella eri tavalla. Ensimmäiset n. 300 sivua minua ärsytti suunnattomasti se, ettei asioita kerrottu kokonaan. Niistä vain vihjailtiin. Kun asioista vihdoin kerrottiin, ne eivät säväyttäneet. Heräsi ajatus: ”Tätäkö paljastusta odotin viimeiset 400 sivua? No huh huh!” 
Kirjan parasta antia oli takaa-ajon luoma jännitys. Siinä oikeasti jännitti paikoitellen, miten päähenkilöiden käy. Luulen, että viimeiset 200 sivua luin pari sivua kerrallaan ja nukahdin. 
Teema oli ihan kiinnostava. Toteutus ja juoni eivät olleet. Toki osa syynä on varmasti sekin, että olen nähnyt sen elokuvan. Muistin/arvasin sen perusteella asioita. Olen kuitenkin nähnyt paljon kiinnostavampiakin tapoja käyttää uskonnollisia teemoja ja symboleita.
Yksi luetuimpia kirjoja maailmassa. No, tällä kertaa voin todeta, että suomalainen ateisti ei ehkä ole ihan oikea kohderyhmä.

Neljäntienristeys: yksi parhaista lukemistani kirjoista

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys kertoo yhden perheen tarinan neljästä eri näkökulmasta. Tarinassa käsitellään häpeää, vahvuutta, ulkomaailman odotuksia ja sitä, miten ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. Aina ei osaa sanoa sitä, mitä haluaisi sanoa. Joskus on vain pakko vetää naamio kasvoille ja teeskennellä. Välillä se naamio tuntuu liian raskaalta kantaa. Samassa perheessä voi asua ihmisiä, jotka eivät tunne toisiaan.
Raskaita tunteita, ajatuksia ja kohtauksia. Realismia ja aitoa elämää. Myös onnenhetkiä ja tarkkaa kuvausta käytännön elämästä ennen sotaa ja sen jälkeen.
Pidin kirjasta todella paljon. Se oli kielellisesti hyvin taidokas, ja tarina piti otteessaan. Naishahmojen vahvuus ilahdutti minua. Pidin myös siitä, miten jokainen omalla tavallaan kapinoi ulkopuolisia odotuksia vastaan. Neljä eri kertojaa toi tarinaan  sellaista syvyyttä, jota ei olisi voinut yhden kertojan avulla saada aikaan.
Vaikka tarina sijoittuu menneisyyteen, herättää se paljon ajatuksia myös nykyisyydessä. Edelleen ihmisillä on salaisuuksia, joista he tuntevat häpeää. Häpeän syyhän usein on se, ettei koe mahtuvansa kulttuurin vaatimaan muottiin. Vielä on valitettavasti matkaa siihen, ettei muoteilla olisi merkitystä.

Oi, ihana Ronja!

Ronja Ryövärintytär on yksi minuun eniten vaikuttaneista kirjoista. En vain koskaan aiemmin ollut lukenut sitä itse. Ala-asteella opettaja luki sitä meille. Samoihin aikoihin näin kirjasta tehdyn näytelmän Vaasan kaupunginteatterissa, ja katselin tv-sarjaa innoissani.
Ala-astevuosistani on vierähtänyt jokunen tovi, uskokaa tai älkää. Ronja Ryövärintytär tarttui käteeni kirjamessuilla pari vuotta sitten. Pari viikkoa sitten päätin vihdoin lukea kirjan ihan itse.
Se oli todella outoa, miten kirjan tapahtumat palautuivat elävästi mieleeni. Ihan kuin olisin aivan hetki sitten elänyt Ronjan maailmassa. Muistin tapahtumia ja repliikkejä ulkoa. Muistin miten kakkiaisille huudettiin, ja miten olin luonut Karhuluolan leikkikentälle.
Ronja on rohkea ja itsenäinen. Ronja rakastaa luontoa ja opettelee olemaan pelkäämättä. Hän vie itsensä kuilun partaalle rohkaistuakseen. Hän ei tarvitse mitään eikä ketään, mutta siltikin hän rakastaa koko maailmaa.
Ronja on idolini. Haluaisin olla kuin hän.

Dead Until Dark

Tämäkin kirja menee kategoriaan vihdoin sain luettua. 

Syynä lukemisen vaikeuteen ei ole ollut vaikealukuisuus tai tylsyys. Kirja vain on puutteellinen kopio tv-sarjasta, jonka olen katsonut monta kertaa. Mitään yllätyksiä lukukokemus ei tarjonnut. Mikään henkilöhahmo ei syventynyt, eikä salaisia motiiveja paljastunut. Kirjan parasta antia taisi olla sivuosassa oleva vampyyri Bubba. Se hahmo oli ymmärrettävästi jätetty pois tv-sarjasta.

True Blood on yksi suosikkisarjoistani, ja erityisesti sarjan ensimmäinen kausi on aivan mahtava. Tv-sarjassa on paljon mielenkiintoisempia henkilöitä ja parempi juoni kuin kirjassa. Voi toki olla, että tv-sarjaan on otettu vaikutteita muista kirjasarjan osista. Tämän ensimmäisen kirjan ja sarjan ensimmäisen kauden perusteella sanon silti, että tv-sarja voittaa kirjan 100-0.
Sen verran kuitenkin vampyyreja fanitan ja olen utelias, että aion lukea vielä kirjasarjan seuraavan osan. Osasyynä lukemiselleni on toki se, että seuraava osa löytyy kirjahyllystäni. Sen lisäksi muiden toteamukset: ”Jos sä fanitat Ericiä, niin kannattaa lukea niitä kirjoja” ovat vakuuttaneet minut. Voi, kyllä minä Ericiä fanitan! Hän on suosikkivampyyrilistallani kakkonen. Ykkönen on tietenkin Lestat.

Fifty Shades of Pain

Vihdoin sain trilogian viimeisen osan luettua!

Ensimmäinen osa oli mielestäni hyvä ja kiinnostava, vaikka henkilöt olivat ärsyttäviä. Toinen osa oli huomattavasti tylsempi, mutta kolmas osa oli kaiken tylsyyden huippu. Viimeisten sivujen kahlaaminen läpi vaati suuria henkisiä ponnistuksia. Teoksesta olisi voinut ottaa puolet pois. Silloin se olisi ollut mukavan tiivis. Tai oikeastaan E. L. James olisi voinut ihan vain lopettaa kirjoittamisen ensimmäisen osan jälkeen.
Fifty Shades of Greyssa kiinnostavinta on S/M-suhde. Se on kuitenkin hyvin pienessä roolissa ensimmäisen osan jälkeen. Henkilöhahmot ovat todella pinnallisia ja ärsyttäviä. Kirjasarja kertoo tarinan epäterveestä parisuhteesta, jota eletään rahan ja kimalluksen ympäröimässä maailmassa.
Kirjoissa on hyviä teemoja, joiden käsittely jää vajaaksi. Kirjailija ei ole jaksanut perehtyä valitsemiinsa aiheisiin, vaan keskittyy tarjoamaan sivutolkulla samanlaisia seksikohtauksia. 
Kirjasarjaa oli yhtä turhauttavaa lukea kuin Christian Greyn kaltaisen miehen kanssa olisi seurustella.

Vitsaus: Nykypäivän Dracula

Kuten kaikki varmaan tietävät: fanitan vampyyreita. Löysin Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin Vitsauksen (The Strain) työpaikan vaihtotorilta. Takakannessa mainittiin vampyyrit, joten kirja oli hetkessä minun. 

Yksi tärkeimmistä asioista, joita arvostan kirjoissa, on kirjojen kieli. Juoni voi olla kökkökin, jos kirja on kielellisesti hyvä. Samoin edes hyvä juoni ei välttämättä pelasta, jos kieli on huonoa. Vitsauksen kieli oli erittäin hyvää ja kuvaavaa. Heti ensimmäisistä sivuista lähtien mieleeni piirtyi tarkkoja kuvia kirjan tapahtumista ja tapahtumapaikoista. Ihan kuin päänsisäinen elokuva olisi lähtenyt pyörimään.

Tarina seurasi melko uskollisesti Bram Stokerin Draculan juonta. Jopa henkilöhahmot olivat Draculasta lainattuja. Tapahtumat oli sijoitettu nykyaikaan, ja vampyyreista oli Mestaria lukuunottamatta tehty varsin epäkarismaattisia ja ällöttäviä hahmoja. Mieleeni piirtyi varsin kauheita kuvia useaan kertaan.

Tarina kertoi sekä taistelusta maailman pelastamiseksi että henkilökohtaisista taisteluista. Kirjan ihmishahmot olivat kiinnostavasti kuvattu. Joistain piti ja joitain inhosi välittömästi. Se kertoo siitä, että ihmisten luonnetta on kuvattu onnistuneesti.

Vitsaus on trilogian ensimmäinen osa. Isompi tarina jäi kesken. Tilasin välittömästi seuraavat osat kotiini. Ensimmäisen osan jälkeen olen sitä mieltä, että perinteista vaikuttuminen on luonut yhden parhaista vampyyritarinoista, jotka on kirjoitettu.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka pitävät kauhukirjallisuudesta ja inhoavat sitä, että vampyyreista on tehty romanttisia ja välillä jopa auringossa kimaltelevia hahmoja.

Pimeyden syli: Mystisen rakkauden vaarallisuus

Löysin Nicci Frenchin kirjan Pimeyden syli (Killing me softly) työpaikan vaihtotorilta. Kansiteksti herätti kiinnostukseni ja valitsin sen joulukirjakseni. Teemana on vaikea rakkaus. Tai vaikea on liian laimea ilmaus. Vaarallinen, epätoivoinen, mustasukkainen, vainoharhainen ja kaikki voimat vievä rakkaus.
Kirjan edetessä mielipiteeni vaihteli sen suhteen, kumpi kirjan henkilöistä on enemmän päästään vialla. Se oli mielenkiintoista ja ahdistavaa kuvausta ihmismielestä.  Miltä tuntuu, kun jättää kaiken tutun taakseen ja hyppää tuntemattomaan? Tuntematon ei välttämättä tunnukaan niin hyvältä. Siitä haluaa tehdä tuttua.
Miltä tuntuu, kun rakkaus ja se toinen ihminen ovat ainoita asioita, joiden vuoksi hengittää? Vainoharhaisuudesta, mustasukkaisuudesta ja uteliaisuudesta tulee jokapäiväisiä ystäviä. Koko muu maailma hämärtyy ja alkaa tuntua epätodelliselta.

Kirjassa oli kiinnostavasti kuvattu, miten muut ihmiset suhtautuvat omiin valintoihin ja käytökseen. Millaiset asiat koetaan tärkeiksi ja mitkä nostavat ihmisen statusta. Samalla tulee pohtineeksi sitä, miten kauan menee ennen kuin tajuaa, ettei pelistä tuijottava ihminen ole enää oma pelikuva – tai että vieressä olevalla läheisellä ei ole kaikki hyvin.
Kirjan päätyttyä jäi tunne, että voisi lukea kirjan uudelleen alusta. Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva, mutta luulen, että tarina on elokuvatulkintana varsin erilainen. Kirja on kuvaus ihmismielen erilaisista tasoista. Elokuvan voisi olettaa olevan perinteinen kauhutrilleri.

Ajatuksia herättävä kirja on aina lukemisen arvoinen. Suosittelen.

Paikka Vapaana – kirja elämän synkkyydestä

Sain jokin aika sitten luettua J.K. Rowlingin kirjan Paikka Vapaana (The Casual Vacancy). Kirja kuvaa pikkukaupungin elämää. Kukaan kaupungin asukkaista ei ole onnellinen. Jokaisella on toinen toistaan suurempia salattuja tai julkisia ongelmia.
Valitsin alkuun sanat ”sain luettua”. Se kertoo jonkin verran lukukokemuksestani. Kirja oli periaatteessa ihan kiinnostava, mutta sen synkkyys oli ahdistavaa. Olisin toivonut, että edes jollain henkilöllä olisi ollut jonkinlainen toivo paremmasta.
Olen asunut elämästäni suurimman osan pienellä paikkakunnalla, eikä Turkukaan mikään suurkaupunki ole. En kuitenkaan koe, että elämä olisi kummallakaan paikkakunnalla niin suvaitsematonta ja ikävää kuin J.K. Rowlingin luomassa paikassa on. Ihmisillä on tottakai ongelmia, mutta todellisessa elämässä niihin on välillä myös ratkaisuja. Ahdistavinta kirjassa oli se, että ongelmattomat ja positiiviset ihmiset puuttuivat kokonaan. Kaupunkiin oli kerääntyneet kaikki ongelmat, joita ihmisillä voi kuvitella olevan.
Ongelmien kuvaus herättää pohtimaan sitä, mikä yhteisöissä ja yhteiskunnissa on vikana: itsekkyys. Ihmiset ajattelevat vain itseään ja omia ongelmiaan, eikä toiset ihmiset ja heidän auttaminen kiinnosta. Mieluummin ongelmat halutaan pyyhkiä pois silmistä. Tätä kuvastaa hyvin se, miten kirjan Pagford halusi erottaa itsestään pahamaineisen Fieldsin alueen. Ikään kuin ongelmat katoaisivat silmät sulkemalla.
Otin kuvan tänä aamuna työmatkallani. Lauantaiaamuna kaupunki oli hiljainen. Yhtäkkiä näin edessäni tontun. Huomasin vasta lähempänä, että tonttu pitää kädessään asetta. Kuvassa oleva tonttu voisi ihan hyvin asua J.K. Rowlingin luomassa Pagfordin kaupungissa.