Walesissa vaeltamisen viimeisessä osassa vinkkaan sopivista majoituspaikoista!
Beddgelert.
Siskoni sanoin kylä ”näyttää Emmerdalelta”. Suojeltuja söpöjä rakennuksia ja upea kivisilta. Pieni paikka, joka käytännössä elää vaellusturismista, mutta on silti onnistunut säilyttämään omaleimaisuutensa. Ei Starbuckseja, vaan seurakuntalaisten kukkafestivaalit ja vapaaehtoisten mummojen pyörittämä shop, jonka alakerta on tulvillaan käsitöitä ja yläkerrasta löytyy käytettyjen kirjojen myyntihylly (muista varoa päätäsi, 1600-luvulta peräisin oleva rakennus on matalakattoinen!). Majoitu: Colwyn Guest House. Suojellussa rakennuksessa siistit huoneet. Vastaavat yhteydenottoon nopeasti, ystävällinen emäntä, tukeva aamiainen kuuluu edulliseen hintaan (aina plussaa vaellusreissuilla) ja mainio sijainti useiden vaellusreittien risteyskohdassa.
Caernarfon.
Kaupungin keskipisteenä on Edward I:n rakennuttama linna 1200-luvulta. Sisällä todella laaja historiakatsaus, ja lähestulkoon jokaiseen torniin pääsee. Linna tunnetaan myös Walesin prinssi Charlesin virkaannimittämisen juhlapaikkana. Kaupungissa on Walesin pienin pubi sekä omalaatuisin näkemäni pesula.
Majoitu: Totters. Ystävällinen pariskunta pyörittää majapaikkaa, joka on aivan Menai-salmen rannalla. Parisataa vuotta vanhassa talossa on vielä vanhempi, 600 vuotta vanha kellarikerros, josta löytyy keittiö ja aamiaistila. Keskustassa, bussipysäkit mm. Bangoriin (josta junayhteys muualle) ja Snowdonin juurelle kävelymatkan päässä.
Barmouth.
Merenrantakaupunki. Jos tiedät The Smitshien Everyday is like Sunday -biisin musiikkivideon, saat kuvan Barmouthista. 😀 Upea ranta. Lähtöpiste usealle vaellusreitille Snowdonian kansallispuiston alueella. Osa myös Wales Coastal Path -reitistöä. Kaupungista löytyy myös tupa, jossa väitetysti Jasper Tudor ja tuleva Henry VII piileskelivät ennen Bosworthin taistelua. Historiageekeille hunajaa. Rantabulevardi yhtä B&B -paikkojen rivistöä.
Majoitu: Halvalla (alle 40 euroa yö) pääsee majoittumalla muun muassa Seascapessa, joka ei tarjoa aamupalaa, mutta sijaitsee käytännössä rannalla. Tuppukylää isompana turistikaupunkina Barmouth tarjoaa majoitusvaihtoehtoja kylpylästä airbnb:hen; halvimmillaan kokonaisen mökin voi saada noin 50 punnalla / yö (hae vaikkapa 2A Cambrian Street).
Ja jokerina pohjalla Anglesey.
Caernarfonista pääsee noin vartissa Bangoriin, josta puolestaan pääsee nopeasti junalla Angleseyn saarelle ja Holyheadin (kymriksi Caergybi) satamakaupunkiin. Seutu ei ole enää Snowdonian kansallispuiston alueella, mutta jylhää nummea ja rinteitä kiivettäväksi on tarjolla täälläkin. Eikä Snowdonista pääse eroon Holyheadissakaan – komea vuori häälyy taivaanrannassa, kun kiipeät vaikkapa Mynydd Tŵr -vuoren huipulle.
Majoitu: Witchingham B&B. Holyhead on satamakaupunki, josta lähtee suorat lauttayhteydet mm. Dubliniin, joten majoitusvaihtoehtoja riittää. Itse ”heitin tikkaa” kun valitsin majapaikkaani. Witchingham osottautui ihan passeliksi; hintatasoltaan ei halvin, mutta ei myöskään missään tapauksessa kallein. Huone oli siisti, aamupala kuului hintaan ja ikkunasta näki merelle.
Vaikka Snowdonin huipulla olisi sateista ja sumuista, alempana laaksossa sää saattaa helliä vaeltajaa. Joten jos itse vuorelle kapuaminen siirtyy sääolojen vuoksi, ei silti kannata jäädä sängyn pohjalle peukaloitaan pyörittelemään. Suosittelen vilkaisemaan myös seudun muita vaellusreittejä, mihin kylään tai majapaikkaan sitten päädytkään.
Esimerkiksi Beddgelertin kylän ympäristössä on useampia päivävaelluksille sopivia rengasreittejä. Jylhien maisemien ja mutaisten polkujen ”Aberglaslyn, Llyn Dinas and Cwm Bychan Trail” oli mainio tapa verrytellä jalkoja Snowdonia varten. Ja jos tuuri käy, voit löytää luolan jonne Merlin on haudannut aarteen. 😉 Lähettyvillä on myös museoksi muutettu vanha kaivos. Vierailija pääsee käytännössä kävelemään vuoren läpi – vaihtelua vuorten ylittämiseen!
Näillä Snowdonin liepeillä sijaitsevilla reiteillä on myös se etu, että muuta väkeä on huomattavasti vähemmän kuin itse vuorella, joka vetää kävijöitä varsinkin aurinkoisina päivinä. Itse kiersin tuon Cwm Bychanin viiden tunnin reitin näkemättä ristin sielua.
Samoin kävi aivan Snowdonian kansallispuiston reunamilla, kun kiersin Barmouthista lähtevän Bwlch y Llanin 10 kilometrin lenkin. Yllättävänkin jyrkkärinteinen reitti oli maisemiltaan upea – syystäkin se tunnetaan myös Panorama Walkina – ja jätti halun palata testaamaan lisää Barmouthin ympäristön polkuja.
Ja vielä muistutus oikeista varusteista. Vaikka National Trust pitää todella hyvää huolta reiteistä, ei eksyminen ole mahdotonta. Ota mukaan aina hyvä kartta, lyhyillekin rengasreiteille – kännykkäverkon ulkopuolella gps-paikantimisesta ei ole apua. Ei kannata myöskään luottaa siihen, että ”löytäähän sitä nyt aina takaisin kylään”. Nummilla ja rinteillä voi helposti haksahtaa kiertämään kehää, varsinkin vähäänkään sumuisemmalla säällä.
Älä. Lähde. Liikkelle. Tennareilla. Mikään ei ärsytä paikallisia enempää, kuin huonosti varustautuneet turistit, jotka kuvittelevat conversien olevan vaelluskengät ja farkkujen ulkoiluhousut. Heille se on osoitus siitä, ettei kävijä osaa kunnioittaa kohdettaan. Vettä pitävä takki on minimivaatimus, vaelluskengät tai vähintäänkin tukevat ulkoilulenkkarit pitävät huolen, ettei jalka lipeä mutaisilla rinteillä. Sillä kyllä, välillä rinteet ovat lähes pystysuoria. Reppuun kannattaa varata takin alle lisäpitkähihainen, sillä vaikka alhaalla laaksossa olisi lämmin, rinteillä tuuli puhaltaa usein kylmästi.
En lähde enää itse ilman vaellussauvaa rinteille. Auttaa ylöspäin mennessä, mutta erityisesti alastullessa, kun töpöjalkaisena jalansijaa joutuu kurottelemaan, eikä käsillä saa mistään tukea.
Vesipullo ja energiapatukka taskuun. Järki päähän. Vaikka reitti on merkitty, nummilla risteilee niin ihmisten kuin lampaidenkin tallaamia kapeita polkuja hieman sinne sun tänne. Osasta ei voi olla varma, onko kyseessä polku, vai vaikkapa sateen uurtama puronuoma. Älä huumaannu maisemista, vaan mieti polun haarautuessa, minne lähdet. Jos olet epävarma, hyvä vinkki on katsoa, kummalla polulla näkyy enemmän mutaan painuneita jalanjälkiä. Jos aiemmin seudulla kulkeneet ovat valinneet polun A, kannattaa sinunkin suunnata sinne.
Mutta älä myöskään turhaan pelkää. Yksikseen pärjää vallan mainiosti. Ja se täydellinen hiljaisuus, kun ympärillä aukeaa syvänvihreä nummi.. sitähän tänne lähdettiin hakemaankin. 🙂
On ihmisiä, jotka rakastavat suurkaupunkien kuhinaa ja ihmisvirtaa ympärillään. Sitten on ihmisiä kuten minä, jotka lomillaan hakeutuvat pikkuruisiin kyliin, metsiin, vuorille ja mahdollisimman kauas toimivasta kännykkäverkosta.
Jos kuulut tähän jälkimmäiseen porukkaan, tässä vinkkejä, miten pääset nollaamaan aivosi Pohjois-Walesissa, Snowdonian kansallispuistossa.
Ensimmäisessä osassa kerron itse Snowdon-vuoresta reitteineen, toisessa osassa vinkkejä muille poluille ja lopuksi tärpit majapaikkoihin.
Snowdon-vuori Snowdonian kansallispuistossa
Snowdonian kansallispuiston keskipiste ja kruununjalokivi on Snowdon-vuori. Reilun kilometrin korkuinen huippu on koko Yhdistyneen kuningaskunnan korkein vuori heti Skotlannin Ylämaan eteläpuolella. Ensimmäiset maininnat vuoresta ovat vuodelta 1095, ensimmäinen kirjallinen raportti vuorelle kiipeämisestä löytyy jo vuodelta 1639.
Se historiasta. Sittemmin Snowdonista on muodostunut suosittu vaelluskohde, sillä sen huipulle pääsee kuutta virallista (plus yhtä epävirallista) reittiä pitkin. Reittien vaikeusasteet vaihtelevat viktoriaanisesta päiväreippailusta todella riskaabeliin, joten jokaiselle löytyy varmasti sopiva.
Itse olen kulkenut virallisista reiteistä viisi. Ensimmäisenä kapusin vaikeimmasta päästä olevan Watkin’s Pathin. Siellä oli mennä henki, tai vähintään terveys. Ei voi suositella huonolla säällä. Ja sää vaihtelee vuorella todella nopeasti, joten älä tee kuten minä. Sen sijaan käänny takaisin, jos näkyvyys heikkenee kesken matkan. Oikeasti. Älä ota riskejä.
Erään majapaikkani isäntä kertoi soittavansa vuosittain pelastushelikoptereita typerien turistien perään, kun vuorelle eksynyttä matkaajaa ei kuulukaan takaisin. Onnekseni selvisin ilman helikopteria, mutta vain todella hyvällä tuurilla. Jos kuitenkin kiinnostaa tämä uhkarohkeus, niin voit lukea tarinani tästä: Snowdon. Sateessa. Eli tarina siinä, miten vaelluksilla ei kuulu toimia.
Vuorella – tai sitä ympäröivissä kylissä – ei ole myöskään puhelinverkkoa kaikkialla, joten avun saanti voi olla vaikeaa.
Jos et halua ottaa riskejä, voit kokeilla helpointa Llanberis Pathia, joka alkaa nimensä mukaisesti Llanberiksen kylästä. Parintuhannen asukkaan kylä on Snowdonin juurella olevista asutuskeskuksista suurimpia, joten siellä on seudun parhaat palvelut. Löytyy retkeilytarvikekauppaa ja take away -ravintoloita. Itse Llanberiksen reitti on selkeä ja leveä, joten eksymisen (tai putoamisen) riskiä ei ole.
Watkin’sin ja Llanberiksen reittien välimaastossa vaikeustasoltaan ovat muun muassa Pyg Track ja Miners’ Track. Molemmat maisemiltaan huimaavia. Kuntoa ja vaellussauvaa vaaditaan, mutta ihan kiipeilemään ei näillä reiteillä joudu.
Pygin ja Minersin lähettyviltä lähtee myös se epävirallinen reitti, Crib Gochin huipun kautta kiertävä polku. Tänne ei kannata mennä ilman kunnon kiipeilykokemusta, eikä varsinkaan yksin. Reitti on syystäkin epävirallinen. Itseltäni Crib Goch on vielä kokematta, mutta jonain päivänä…
Majapaikka valitaan reitin perusteella
Jokainen reiteistä lähtee hieman eri puolilta Snowdonin rinteitä. Siksi kannattaakin selvittää etukäteen, mille reitille haluaa, ja valita majoituksensa sen mukaan. Esimerkiksi Pyg ja Miners lähtevät Pen-Y-Passin solasta, jonne pääsee sukkulabussilla Llanberiksesta, mutta reittien yhteisessä alkupäässä on myös hostelli vaeltajia varten. HC-kiipeäjän valinta, sillä hostellin ja parkkipaikan lisäksi muita palveluita ei lähtöpisteessä ole.
Watkin’s lähtee puolestaan läheltä Beddgelertin pikkuriikkistä kylää, missä on huonot kännykkäyhteydet, pari baaria, majoituspaikkoja ja kioskin kokoinen kyläkauppa. Niin, ja mahdollisesti kuningas Arthurin hautapaikka siinä nurkilla. 😀
Seudun isoin kaupunki, noin 9 000 asukkaan Caernarfon, tarjoaa sitten jo enemmän palveluita (pesulasta tatuointistudioon) ja nähtävyyksiä. Caernarfonista pääsee myös sukkulabussilla käytännössä jokaisen Snowdonin virallisen reitin alkupisteeseen. Snowdon Sherpa -bussipalvelut tulevat tutuksi, jos majoitut Caernarfonissa.
Mutta jos sitä yllämainittua rauhaa ja hiljaisuutta hakee, suosittelen vaikkapa suloista Beddgelertiä. Kannattaa myös huomioida, että mitä kauemmaksi Snowdonilta majoitut, sitä enemmän pitää varata aikaa siirtymisiin = vähemmän aikaa varsinaisella vuorella.
Ja kuka nyt ei haluaisi vain istua ja tuijottaa näitä maisemia?
Kyllä, kaikki on enemmän kuin hyvin. Ja ilmeisesti se näkyy päällepäin, sillä hymyilen kuin hangon keksi.
Edessäni kohoaa valtava, 75000 ihmistä vetävä Principality -stadion, ja piakkoin näen Walesin pelaavan MM-kisoissa. Tunnelma pääkaupungissa Cardiffissa on, kliseitä käyttäen, sähköinen. Rätisevä, hypähtelevä, kupliva.
”Should I check your papers then?” Tällä kertaa naureskeluvuorossa on stadionin olutpisteen setä, kun hämmennyn mahdollisuudesta viedä kaljaa katsomoon. Eikä vain yhtä, vaan neljäkin kerrallaan. ”In Finland this wouldn’t be allowed”, selitän. ”Why’s that? You are not 18?”, setä virnistää silmää iskien.
Päästyäni paikalleni on pakko vetää syvään henkeä. Näkymä kentälle on upea, ympärillä penkit alkavat pikkuhiljaa täyttyä. Juttelen vieressä istuvan seurueen kanssa. Kun heille selviää, että olen Suomesta, he haluavat tietää kumpaa joukkuetta kannatan.
Tiedättekö sen hetken, sen tunteen, kun kyseenalaistat kaikki siihen mennessä tekemäsi ratkaisut ja tajuat, että jos onni nyt pettää, hommassa voi käydä ihan helvetin huonosti?
Itse tutustuin tähän jännään olotilaan viime vuonna Walesissa, kun huohotin läpimärkänä perse ja selkä vuorenseinämään painautuneena. Vasen kourani puristi kallion iljanteista sammalta ja oikea käteni tarrasi siihen yhteen ainoaan kivenulokkeeseen, joka ei irronnut koskettaessa.
Pystyin siirtämään jalkojani vain pienen askeleen kerrallaan, siltä varalta että vaelluskenkien alla oleva liuskekivien kerros lähtisi valumaan hallitsemattomasti kohti kengänmitan päässä odottavaa sumua. Sumua, jonka luona alkaisi äkkiputous ja pelkkää tyhjää.
Mutta pakko oli mennä takaisin alaspäin, sillä ylöskään ei päässyt.
Seuraamani ”polku” olikin puronuoma, ja se oli tyssännyt pystysuoraan vesiputoukseen. Eli takaisin omia jälkiä kohtaan, jossa minun oli hetkeä aiemmin pitänyt päättää, jatkanko polkua A vai polkua B. Kumpikaan ei näyttänyt houkuttelevalta. Olin päätynyt vaihtoehto B:hen, sillä se näytti kuitenkin jotenkin järkevämmältä – A nousi suoraan ylös kahden lohkareen välistä, ja vaikka minä suht kapoisena siitä raosta mahtuisinkin, mites rotevammat retkeilijät? Eihän tuo voi olla se oikea reitti, surely?
Polku B – eli se puronuomaksi osoittautunut – kiersi rinteestä työntyvän ison lohkareen, ja reuna kulki hyvin läheltä pudotusta. Siinäpä tuli mietittyä, että jos lipsahtaisin, kierisinkö rinnettä alas, vai tippuisinko suoraan tyhjyyteen, ja jos tippuisin, niin kuinka korkealta ja onpa hyvä että tuo sumu peittää näkyvyyden koska muuten jähmettyisin varmasti paikoilleni.
Muuten, on jännä katsella kun sadepisarat nousevat _ylöspäin_ tuulen voimasta, ja siinä kädenmitan päässä, naaman tasolla, joku lokki, myrskylintu, mikä lie, leijuu paikallaan vastatuulessa. Että heippa vaan sullekin Lenni Lokinpoikanen.
Päästyäni takaisin kohtaan, jossa oikea polku vielä erottui, istuin alas ja pohdin, että mitähän sitä tekis. Reitti siihen mennessä oli ollut pirullinen, mutta nyt olin ekaa kertaa pisteessä, etten tiennyt, mihin jatkaa.
Paluureittikin saattaisi tosin katketa, sillä sateessa ja sumussa kaikki näytti samalta. Huononäköisenäkin näin paremmin ilman laseja kuin pisaroita valuvilla ja jatkuvasti huurtuvilla linsseilläni. Palaisinko varmasti omia jälkiäni?
Kännykkäverkkoa ei ollut, ja naurahdin ääneen, kun mietin puhelua jollekin Walesin super puma -pelastuskopterille. Ei aavistustakaan, missä olen ja kuinka kaukana huipusta. ”Hei, hakekaa mut täältä, diolch ja popty ping.”
Muita retkeilijöitä ei näkynyt, ja se reitin alkupäässä tapaamani englantilaismieskin oli ilmeisesti kääntynyt takaisin, kun tuttua hahmoa ei näy… ei mutta mikä herrajumala sieltä tulee?!? Neonvihreä reppusuoja vilkkui hernerokkasumun keskellä kuin majakka! Setähän jatkoi sittenkin! En olekaan yksin!
Olimme tavanneet tämän sedän kanssa reitin alkupäässä, ja kohteliaasti juttelimme hetken hylätyn kaivoksen raunioilla. Hän oli kiivennyt Snowdonille kahdeksan kertaa, mutta tätä vaikeinta reittiä nyt ensimmäistä kertaa. En oikein osannut tulkita hänen ilmettään, kun kerroin olevani ensi kertaa Snowdonilla ja heti tällä reitillä. Tuolloin ei vielä satanut, ja reitti oli selvästi näkyvillä, joten jatkoimme matkaa. Hyvin brittiläis-suomalaisittain tosin, sellaisen sadan metrin hajuraolla. Personal space ja silleen, please. Välillä minä etenin kärjessä, välillä hän, kaikessa hiljaisuudessa. Kun reitin ”hankala” osuus alkoi ja sää paheni, hän ilmoitti pohtivansa vesitauon verran, jatkaako matkaa.
Tässä vaiheessa minun olisi – olisi – pitänyt ottaa neuvosta vaarin ja kääntyä takaisin. Mutta ei. Salamia naamaan ja ylös! Reitti oli kuitenkin vielä jotenkin näkyvillä ja setä itse arveli hyvin tarkan suunnistuskarttansa perusteella, että matkaa on enää 1/4 jäljellä. Mitään maastomerkkejä emme tosin sään takia nähneet, mutta neljäsosa… sehän on vain kullinluikaus, nevan yli niin että heilahtaa, uraa! Heilautin kättä ja puskin seuraavan lohkareen yli.
Ja nyt, pikakelaus kohtaan, kun minä istun sateessa ja setä yhyttää minut. Kohtelias nyökkäys. ”Tämä olikin vaikeampaa kuin luulin, hukkasin polun matkalla tänne kolme kertaa”, setä tunnustaa. No älä. Päätämme silti jatkaa ja sanon, että se polulta näyttävä B vesiputouksineen ei ainakaan ole vaihtoehto. Eli puskemme A:n lohkareiden läpi. Minä nelinkontin, koska pelkään että tuuli puhaltaisi minut muuten kumoon. Konttaaminen johtui osaltaan myös rinteen jyrkyydestä – kädensijoiksi sopiviin kiviin oli helpompi tarttua lähes polvillaan ollen – mutta olen myös tuhannen naatti. Seisaaltaan etenemiseen ei liikene enää energiaa.
Välillä testaamme eri reittejä samanaikaisesti ja huudamme tuulen yli kysyäksemme toisiltamme, miltä toisen reitti näyttää. Se aiempi sadan metrin etäisyys on nyt kutistunut muutamiin metreihin. Roikun väkisin sedän kintereillä, vaikka tekisi mieli vain istua alas, ja hän kääntyy vähän väliä katsomaan, että pysyn perässä. Reittineuvotteluita lukuunottamatta emme muuta puhu. Paitsi yhdessä vaiheessa naurahdamme kuivasti, että olemmehan oikealla reitillä, koska menemme koko ajan ylöspäin.
Yhtäkkiä edessämme on kuin onkin oikeasti polun näköinen kaistale. Etäisyys huipulle on yhä arvoitus, mutta enää jalan alla ei luista niljakkaita irtokiviä. ”Tämä on todella rankempaa mitä luulin”, setä sanoo toistamiseen, ja minä vain nyökkään.
Ja sitten. Opaskivi! Sanottakoon, että KOKO HIIVATIN MATKALLA EI OLE OLLUT ENSIMMÄISTÄKÄÄN OPASMERKKIÄ. Ei kylttejä, ei kivipaaseja, ei kiviin maalattuja täpliä. Tai jos niitä on ollut, niin ne ovat kyllä sateenhuuhtomina jossain laakson pohjalla.
Mutta, nyt, opaskivi, kahden reitin risteyskohdassa. Huipulle ei ole siis enää pitkälti, ja setä jää ottamaan kuvaa kivestä. Vannotamme toisillemme, ettemme mene alas samaa reittiä. Kerron, että alun perinkin olin ajatellut valita toisen, aavistuksen helpomman polun paluumatkalle. Setä nyökkää. Jatkan eteenpäin. Polku on nyt leveä ja näkyvillä. Ja sitten, sumun keskeltä kuin tyhjästä, ta-daaaaa! Huipun kahvilan seinä. Purskahdan nauruun. Ehkä vähän hysteeriseen sellaiseen.
Sisällä helpompaa reittiä tulleet juttelevat iloisesti. Minä tärisen kauttaaltaan. Kassajonossa huomaan, että setä on myös päässyt perille. Käyn kiittämässä siitä, että hänkin päätti jatkaa matkaa. Oikeasti minun teki mieleni hypätä sedän kaulaan ja kiittää käytännössä henkeni pelastamisesta, tai ainakin huipulle auttamisesta, mutta sen sijaan näytän kahvilasta ostamaani vaellussauvaa kuin lapsi jotain töherrystä vanhemmalleen. See, olen ihan pro. Setä nyökkää taas. Minä nyökkään. Personal space, brittiläis-suomalainen yhteistyö sujuu.
Tajuan, etteivät vaatteeni kuivu saman viikon aikana vaikka kuinka joisin teetä, joten otan uuden sauvani ja poistun. Setää ei näy. Tajuan, etten edes kysynyt hänen nimeään. Hitto.
Toinen reitti, ”the secret one”, on alkuun kuin hölkkä lähipuistossa. Toki rinteet ovat jyrkät, mutta polku on selvä ja kivetön. Hetken kuluttua se levenee jo pienen traktorin mentäväksi ja sateesta huolimatta olo on lämmin. Kännykkäänkin tulee taas kenttää ja raportoin kotiin olevani matkalla alas. Tämäkin reitti on yhtä autio kuin ylöstullessa, mutta niin paljon selkeämpi kuin…. eiku.
Juuri kun olin ehtinyt iloita selvästä polusta, sumu, sade ja muta tekevät tepposensa. Ei mitään poluntapaistakaan edessä, pelkästään sumussa määkiviä lampaita ja mutaista laidunmaata. Haeskelen kenkienjälkiä ja etenen niiden mukaan. Irlannissa kikka toimi, kyl kai sitten Walesissakin. Jossain vaiheessa kahlaan joko puroa tai tulvivaa polkua pitkin, mutta alaspäin mennään, mitä välii. Kartastani ei ole mitään apua. Se on sateen mössäämä, ei edes kunnollinen suunnistuskartta, enkä sumussa näkisi kuitenkaan maamerkkejä.
Lopulta, kun kiukku alkaa jo nostaa päätään, polku muuttuu taas kunnon poluksi ja olo helpottuu. En päätyisikään jonkun farmarin takapihalle, vaan sinne minne pitääkin, eli maantien varteen odottamaan paikkuria lähikylään. Polku levenee hiekkatieksi. Ensimmäiset maatalot tulevat esiin. Sadekin loppuu. Hetkeksi.
Maantien varressa. Hytisen ja odotan bussia. Jos oikein tulkitsin osittain kymriksi, osittain englanniksi kirjoitettua lappusta pysäkillä, bussin pitäisi olla kohdilla 25 minuutin kuluttua. Ei ole. Hytisen lisää. Hampaat alkavat lyödä loukkua. Tämä on Pohjois-Wales, ei ne aikataulut nyt niin pidä näillä aakeilla jylhillä seuduilla… lopulta, vain reilut 10 minuuttia myöhässä bussi kaartaa esiin. Sitä ennen olen jo yrittänyt kännykällä etsiä lähintä kylää, jonne lähteä taapertamaan sateessa, mutta eihän sitä hiton kenttää ole. Taaskaan. Karttanikin kattoi vain vuoren reitit, ei lähialueita. Sanon bussikuskille olevani hyvin, hyvin iloinen hänet nähdessäni. ”Oliko noin paha retki?”, kuski kysyy. ”No eiiiiiii”…
Majapaikkaani päästyäni omistaja näkee läpimärän ja mutaisen olemukseni, ja huokaisee. Hän kertoo, kuinka hän on joutunut soittamaan pelastustyöntekijät ainakin kolmesti, kun hänen luonaan yöpynyt retkeilijä on eksynyt Snowdonilla. Yhtä tyttöä jouduttiin etsimään oikein urakalla, sillä kännykkäyhteyden puutteessa paikallistus ei oikein onnistunut. Tai jotain. Juon teetä, kuivaan hiuksiani ja olen hiljaa. Olin kertonut omistajalle päivän olleen rankka, mutta jätin kertomatta, kuinka rankka. Minähän en olisi yhtä tyhmä hupakko kuin ne pelastetut tyypit.
No enpä.
Seuraavana päivänä sisuunnun. Koska vuorelle on myös helpompi, ei-niin-itsepäisen-tyhmille- turisteille tarkoitettu turistireitti, aion lähteä ylös uudestaan. Aurinko paistaa, ja haluan nähdä huipun. Edellispäivän tuntien vaellus tuntuu jaloissa, mutta reitti on jyrkkyydestään huolimatta helppo kulkea, ja hammasta purren kiskon itseni lihaskivusta välittämättä perille. Ja kas, huippu on jälleen kietoutunut paksuun sumuun. ”Yllätys”. Syön pienen lounaan, ja toivon näkeväni englantilaissedän. No such luck. No, ainakaan nyt ei enää sada.
Alastullessa päivä muuttuu jopa lämpimäksi. Nauran ääneen kun muistelen aamuista kohtaamistani. Aivan reitin alussa olin jutellut japanilaisryhmää luotsaavan oppaan kanssa. Yllättäen hän hihkaisi ryhmänsä kasaan. ”Hei kaikki, tämä nainen on Suomesta. Hän käveli maanantaina Watkinsin reitin.”
Hassua, kun 20 japanilaista äännähtää ”Uuuuuuu” kuin yhdestä suusta. Joku ottaa kuvan.
Jos aloittaisin kuvailemalla, että tämän tarinan keskiössä oleva ottelu on kuin Suomi-Ruotsi jääkiekkomatsi, se antaisi vain haalean kuvan tulevasta. Kun urheiluselostaja itkee telkkarissa, että koko kansa on Kimi Räikkösen takana, niin ei se oikeastaan pidä paikkaansa. Veikkaan, että suurin osa suomalaisista ei välitä Räikkösen sijoituksista.
Mutta Walesissa, siellä kun puhutaan koko kansasta, puhutaan _koko_ kansasta. Varsinkin, kun Walesin rugbymaajoukkue kohtaa naapurinsa Englannin, on ottelua pohjustettu jo viikkoja etukäteen. Pelipäivän aamuna paikallislehden otsikko toteaa, että häviö Englannille olisi pahempaa kuin yksikään maailmanlopun asteroidi. Jep, sellainen on kuulemma parhaillaan suuntaamassa Maapalloa kohti, mutta pistetääs nyt asiat hei tärkeysjärjestykseen – tänään pelataan MM-rugbya! Englantia vastaan!
Olin saapunut reilun kymmenentuhannen asukkaan pikkukaupunkiin muutamaa päivää aiemmin Walesin pääkaupungin Cardiffin humusta. Viikkoa aiemmin olin käynyt katsomassa livenä pari MM-kisojen rugbyottelua, mutta Englanti-Wales -ottelun hetkessä loppuunmyydyistä lipuista ei kannattanut edes haaveilla. Mutta mitäpä väliä, ottelu näytettäisiin suorana missä tahansa pubissa. Pitäisi vain valita, mihin niistä astelen.
Majapaikkani sijaitsi luoteis-Walesissa, jossa Walesin oma kieli, kymri, on vallitsevampi kuin eteläosissa maata. Näillä seuduin myös kansallistunne on – jos vain mahdollista – vielä voimakkaampaa kuin etelässä. Siksipä ”aitoa paikallisuutta” etsivänä matkailijana suuntasin saamani vihjeen perusteella pubiin, joka tunnettiin pikkukaupungin sisälläkin poikkeuksellisen walesilaismielisenä ja kymrinkielisenä.
Pubissa minulle nyökkää tiskin takana nappisilmäinen pikitukka, ja kysyy kymriksi jotain. Oletettavasti juomatoivettani. Koska osaan sanoa kymriksi lähinnä hätänumeron (nau-nau-nau, kiitos poliisisarjan Y Gwyll), minun on pakko pahoitellen pyytää juomaani englanniksi.
Ei elettäkään kohti oluthanoja. ”Mitä väriä aiot pitää tänään ylläsi?”, pikitukka kysyy.
”Punaista, tietysti”, vastaan. Pikitukka sulaa hymyyn ja ryhtyy kaatamaan juomaa. Olen selvästikin tullut oikeaan pubiin.
Paikka on vielä lähes tyhjä, joten valkkaan hyvän paikan valtavan tv-ruudun edestä. Vähitellen väkeä alkaa saapua. Kaikilla punainen paita. Kaivan kassistani oman Walesin lipun esiin, takkini olen riisunut jo aiemmin, jotta pikitukkakin näkee maajoukkuepaitani. Vaihdan viestejä englantilaisen tuttavani kanssa. Olemme molemmat hermostuneita ja viestit ovat sen mukaisia. Olisi vähättelyä sanoa, että tunnelma pubissa on sähköinen. Huomaan, että jalkani taputtaa lattiaa. Vieressä istuva nainen hymyilee leveästi. ”Me too”, hän virnistää ja osoittaa tärräävää jalkaansa.
Peli alkaa. Englanti johti tiukkaa peliä alusta lähtien. Pöytiin kannetaan olutta. Lattioille kaatuu olutta. Voin rehellisesti sanoa, etten ole tätä peliä ennen, enkä sen jälkeen, kokenut vastaavaa huumaa. Rugbya. Huutoa. Epätoivoa. Lisää olutta. Rehellisesti voin sanoa myös, etten muista pelistä paljoakaan yksityiskohtia.
Paitsi noin viimeisestä kymmenestä minuutista. Yllättäen, Wales kirii kahden pisteen päähän. Sitten tasoihin. Pubin huuto on muuttunut kaikennieleväksi mölinäksi. Ja sitten.
Rangaistuspotku Walesille.
Potku tehdään puolesta välistä kenttää.
Pubissa voisi kuulla sen kuuluisan nuppineulan tipahtavan lattialle.
Potku lähtee… kaartaa…. kantaa… kantaa…. ja menee maaliin!
25-28! Paikka räjähtää! Ihmiset hyppivät sohvilla. Kaikki halaavat kaikkia. Minulle puhutaan kymriä. Huomaan itsekin puhuvani kymriä. Kukaan ei välitä. Peliä on jäljellä vielä muutama minuutti, mutta kukaan ei välitä siitäkään. Kun loppuvihellys lopulta tulee, alkaa pöydillä tanssiminen. Kaikki nauravat kuin uskonnollisen hurmoksen kourissa, Tom Jones pauhaa ja pubiväen karjuma ”Aiiii jaiii jaiiiiiiii Delilaaaaaaaah” kantautuu varmaan naapurikylään saakka. Minulta lähtee ääni.
Sanalla sanoen, meno on mielipuolista. ”Torilla tavataan” ja ”Den glider in” tungettuna yhteen pieneen walesilaispubiin.
Yht’äkkiä huomaan ihmismeren pyörityksessä pyörätuolissa istuvan vanhan miehen. Hänet on parkkeerattu sohvan päätyyn. Kumarassa oleva, vähintään 90-vuotiaalta näyttävä mies vaikuttaisi olevan yksikseen. Hän pitelee käsiään rinnallaan kuin itseään suojaten, kyynelet valuvat hänen silmistään. Menen kysymään, onko kaikki kunnossa. Eiväthän remuavat rugbyfanit ole tönineet häntä? Tarvitsisiko hän hieman happea ja tilaa? Ymmärrättehän englantia?
Mies katsoo ylöspäin minuun ja hymyilee. Kaikki on kuulemma hyvin. Entä kyyneleet?
”I’m just so, so happy. So happy.”, vanhus saa sanottua ääni murtuen.
Niin. Kerroinko jo, että isäntämaa Englanti tipahti kotikisoistaan Walesin voiton vuoksi.
Suolaa haavoihin, tai mannaa taivaasta. Riippuu kummalta puolelta rajaa asiasta kysyy.
Matkapaloja 