Funze de Mentan esityksestä on vajaa kuukausi. Silti se tuntuu jotenkin ikuisuudelta. Kuitenkin aikaa on kulunut niin vähän, ettei oikein osaa ymmärtää, että joinain viikkoina illoissa voi olla myös vapaita tunteja. Salitreeniin menee 45 minuuttia. Se on vähän verrattuna teatteritreeniin, joka kestää 3-4 tuntia.
Näitä kuvia katsoessa tulee sellainen fiilis, että kaikki hengailivat suhteellisen rauhallisina, laittautuivat ja valmistautuivat illan esitykseen. Se on totta. Meillä oli tunteja aikaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö viime minuuteilla olisi tullut paniikki ja kiire. Kuuluu asiaan. Menin vahingossa lavalle sukkahousut jalassa. Hups. Tein hukassa olevasta mikrofonistani kaikkien ongelman. Anteeksi. Onneksi muistin myös todeta, että tärkeintä on pitää hauskaa.
Radio Rock Areenan lava oli ihan käsittämättömän kokoinen. Yleisö istui kolmessa eri suunnassa. Heitä oli noin neljäsataa. En ole ikinä aiemmin esiintynyt niin isolla lavalla ja niin isolle yleisölle.
Se oli kivaa. Kaikki meni hyvin ja rennosti siihen asti, kunnes tuli taistelulaulun vuoro. En ollut aiemmin oikeastaan edes miettinyt sitä, että laulan. Se oli osa rooliani ja osa näytelmää. Siinä ennen taistelulaulua sydämeni kuitenkin pamppaili miljoonaa ja miltei tärisin. Päässäni pyöri vain se, että paikalla on neljäsataa ihmistä ja laulun on pakko mennä hyvin. Se on tärkeä laulu ja sitä ei saa mokata. En toki laula sitä laulua kokonaan yksin, mutta yksikin säkeistö on iso juttu minulle.
En mokannut. Se meni hyvin. Se oli niin suuri henkilökohtaisten pelkojen ja traumojen voitto, että voin kutsua sitä yhdeksi elämäni tärkeimmistä hetkistä. Sitä on ehkä vaikea ymmärtää, jos ei näe pääni sisälle. Vuosien päänsisäinen toisto siitä, etten osaa laulaa muuttui ajatukseksi siitä, että lauloin juuri 400 ihmisen edessä.
Siitä syystä hehkutin esityksen jälkeen lähinnä sitä laulamista. Todellisuudessa se oli kokonaisvaltaisesti tosi kiva rooli. Oli hauskaa puhua älytöntä murretta (anteeksi raumalaiset) ja olla aivan älyttömän pöljä peikko. Tunsin luoneeni Lydian roolin täysin uudelleen verrattuna syksyiseen. Ja niin minä loinkin. Se oli mahtavaa.
Oli hienoa saada osallistua Funze de Mentaan uudelleen, koska se oli jäänyt omassa päässäni niin kovin kesken syksyllä. Nyt sain antaa kaikkeni ja ylittää itseni.
Työryhmä oli mahtava. Täynnä itsensä ylittäjiä ja erittäin mukavia ihmisiä.
Kiitos kaikille, jotka olivat luomassa Funze de Mentaa. Kiitos työkavereille, jotka olivat isolla joukolla todistamassa sitä hetkeä, kun ylitin itseni. Kiitos kaikille, jotka laittoivat kannustavia viestejä, vaikka eivät pääseetkään paikan päälle.
Nyt peikkometsä on hiljentynyt ja matka jatkuu kohti tarunhohtaista Atlantista ja uusia, yllättäviä haasteita…
Palataan ajassa joulukuuhun. Olin Musikaalimaakarit ry:n pikkujouluissa. Kuuntelin, miten minulle selitettiin silmät loistaen Funze de Mentan uudesta käsikirjoituksesta ja kaikista mahdollisuuksista, miten tarinasta voisi tehdä erilaisia versioita eri yleisöille. Sivulauseessa tiedusteltiin halukkuuttani jatkaa mahdollisissa tulevissa versioissa Lydiana. Olin tietenkin kiinnostunut, koska roolityöni Lydian kanssa jäi syksyllä varsin ohueksi ja hetkelliseksi.
Mentiin pari kuukautta eteenpäin. Sain tekstiviestin, jossa kysyttiin: ”Oletko mukana, jos Funze de Mentasta tehdään Turun Weikkojen kanssa yhteistyössä tanssiversio?” Hetkeäkään miettimättä naputtelin vastauksen: ”Todellakin olen!”
Tiesin, että tekstiin ja hahmoihin rakastuneen ohjaajan kanssa näytteleminen on sekä hyvä asia että haaste. Kun ohjaaja tietää roolihahmojen ajatuksetkin, voi käydä sillä tavalla, että ohjaaja myös luo hahmot mieleisikseen, eikä anna näyttelijöille vapautta. Näin ei kuitenkaan käynyt. Näyttelijät saivat itse luoda hahmostaan persoonan. Kukaan ei kuitenkaan ole päässyt treeneissä helpolla. Roolityötä on tehty suurella tarkkuudella, motivaatiolla ja sydämellä niin ohjaajien kuin näyttelijöidenkin puolelta.
Jos joku siis on nähnyt Funze de Mentan aiemman version, se on ihan eri versio kuin se, mikä huomenna tullaan esittämään. Tässä versiossa on uudet ohjaajat, suurimmaksi osaksi uudet näyttelijät, aivan uudet kilpatanssijat, uudet sävellykset ja jopa uusi tarina.
Jos ajattelen itseäni syksyllä Lydiana ja itseäni nyt Lydiana, olen täysin eri hahmo. Jos ajattelen itseäni syksyllä näyttelijänä ja nyt näyttelijänä, olen täysin eri ihminen. Olen oppinut puolessa vuodessa hyvin paljon. Olen oppinut ja vaikuttunut katselemalla muita. Olen oppinut, missä omat rajani menevät ja miten niitä voi venyttää.
Vaikka Funze de Mentaan osallistuminen on tarkoittanut minulle sitä, että vapaailtoja ei viikossa juuri ole ollut, on se ollut kaiken sen arvoista. Eilen kenraaliharjoituksissa minun silmäni loistivat. Mahtavaa olla mukana kaikkien näiden lahjakkaiden ihmisten keskellä tekemässä juuri tätä versiota Funze de Mentasta. Mahtavaa, että me huomenna vihdoin pääsemme esittämään tämän kaikille!
Vaikka musikaalissa on keijuja ja peikkoja, kyse ei missään tapauksessa ole lastennäytelmästä. Itse kutsuisin tarinaa aikuisten saduksi. Funze de Mentassa ja peikkometsässä asustaa varsin moniulotteisia hahmoja, joita on kohtalo heitellyt erilaisiin suuntiin. Samaistuttavia hahmoja on taatusti sekä keijujen että peikkojen heimossa. Joskus tekee mieli mennä kuokkimaan häihin ja joskus tekee mieli huutaa, että rakkaus on kamalaa.
Hypätkää siis ihmeessä huomenna musikaalin maailmaan! Näette jotain, mitä ette ole koskaan nähneet – ettekä tule koskaan enää näkemään!
Olin etukäteen kauhuissani, kun ymmärsin, että lauantaina ei ole suunniteltuja ruokia, eikä tarkkaa aikataulua. Tiesin vain, että toimintaa riittää ja paljon. Olin huolissani siitä, mitä oikein syön, että pysyn hengissä koko päivän. Se on hassua, miten parissa kuukaudessa oppii suunnittelemaan ruokansa ja elämänsä miltei minuuttien tarkkuudella. Totaalinen kalenteriaddiktio ja kyvyttömyys rentoutua? Perjantai-illalla totesin itselleni, että jospa vaikka syön asioita, joita sattuu sillä hetkellä tekemään mieli. On siten ennenkin eletty – viimeiset 29 vuotta itseasiassa.
Päiväni alkoi Impromaakareiden promokuvauksilla. Marssimme mahtavan Arsi Koivulan valokuvattaviksi. Kuvia voi katsella Impromaakareiden Facebook-sivulta. Ohjeeksi annettiin, että meidän pitää näyttää omilta itseiltämme. Siinä onnistuttiin hyvin. Hulluja, ihania sekopäitä. Tykkään. Rakastan. Tosi paljon. Tilatkaa meidät keikalle!
Promokuvauksista vaatteiden sovitukseen. Funze de Menta -musikaali Caribia Areenalla lähestyy. Ennen treenejä sovitimme asuja. Jäi ilmeisesti valokuvissa poseeraamisfiilis päälle, kun halusin itsestäni keijukuvia. Tämä on totaalisen pinnallinen sivurooli. Oikeasti olen peikko, jolla on luonnetta. Sama juttu niin näytelmässä kuin oikeassa elämässäkin. Hahah.
Tässä kuvassa ei ole sutenööri vaan apulaisohjaaja. Tämä vaatetus ei toivottavasti esiinny missään näytelmän kohtauksista.
Treenien jälkeen minulla oli yllättävästi aikaa käydä kotona pakkaamassa Helsingin reissua varten tavarat pussiin. Suuntasin kohti Euroviisuvalvojaisia, joiden ulkohuussista tiesin etukäteen. Mukaan täytyi siis pakata Savetteja ja vessapaperia. Punaviini ja viinilasi eivät kaipaa selityksiä.
Bussimatkalla nukuin – ja laitoin punaista huulipunaa. Tärkeää sekin.
Hyppäsin bussista Ruoholahdessa pois. Tajusin sen mahdollisuuden vasta pysäkillä. Huusin kuskille: ”Anteeksi, mutta minäkin jään tässä”, juoksin ovelle ja huusin: ”KIITOS!” Näin osoitetaan olevansa maalta. Juhlapaikka sijaitsi hautausmaan ja vanhan mielisairaalan lähellä. Miellyttävä miljöö siis kertakaikkiaan.
Ennen live-esityksen alkamista katselimme edellisvuosien Euroviisuja. Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi foliohatut tai ihanan Alexander Rybakin? Euroviisujen alkaessa Norjan edustaja sai odotetut kommentit: ”Ihana mies, joka osaa tehdä käsillään asioita.” ”Ihana norjalainen mies.” ”Ihana mies.”
Conchita Wurst oli meidänkin valvojaisimme ehdoton ennakkosuosikki. Äänestyslinjat paukkuivat Itävallan suuntaan. Olin oikeasti hyvin ylpeä ja liikuttunut siitä, että Suomi antoi Conchitalle 12 pistettä. Hyvä Suomi! Aina ei tunnu, että asuisi kovinkaan suvaitsevassa tai edistyksellisessä maassa, mutta nyt tuntui. Myös Conchitan onni voiton hetkellä oli liikuttavaa katsottavaa. Paras voitti – tänäkin vuonna.
Jokin täysin käsittämätön päähänpisto sai minut vastaamaan neiti E:lle keskellä yötä, että tottakai voimme jäädä juhlapaikalle nukkumaan. Noin viiden tunnin unet kylmällä puulattialla vessapaperirulla tyynynä ei ole yleensä se yö, jollaista itselleni toivon. No, tulipahan taas todistettua, että vessapaperirulla kannattaa ottaa mukaan paikkaan kuin paikkaan.
Heräsimme aamulla yhdeksän aikoihin ja aloimme siivoamaan juhlapaikkaa. Siivoamiseen kuuluu olennaisesti edellisillalta jääneiden siidereiden jakaminen. Näytin kuulemma ihan spurgulta (vai narkkarilta?) aurinkolasit päässä ja siideri kourassa. No, olin tosiaan nukkunut edellisyön paljaalla lattialla…
Päätin soittaa toiselle Helsingin Neiti E:lle. Totesin, että olen ihmisraunio, joten voinko tulla kylään. Neiti E sanoi, että tottakai voin ja totesi, ettei hänellä ole mitään ruokaa, mutta käy huoltoasemalta hakemassa maitoa. Otin menestyksekkäästi metron ja bussin. Bussista jäin väärällä pysäkillä pois. Navigaattori eksytti minut, joten otin bussin oikealta pysäkiltä eteenpäin. Päädyin väärään paikkaan ja soitin hädissäni neiti E:lle: ”Mä oon täällä jossain tietyömaalla ja mun akku loppuu kohta.” Hän tuli ja pelasti minut.
Kuvassa aamiainen neidin luona, joka totesi, ettei hänellä ole mitään ruokaa. Taianomaisesti hän kuitenkin loihti täydellisen aamiaisen. Hän oli myös lämmittänyt saunan minua varten. Täydellinen hoito uudeksi ihmiseksi kokoamisessa.
Kun elämä jälleen tuntui voittavan, vei neiti E minut kartanoon lonkerolle. Terassikausi tuli siinä samalla avattua.
Seuraava askel oli hypätä takaisin paikallisbussiin ja suunnata kohti Putte’s pizza & baria. Neiti E:n näkeminen oli niin hauskaa, että aloin vakavasti harkita bussini missaamista. Olin siis ostanut valmiiksi lipun takaisin Turkuun, koska joukkoliikenteellä matkustaminen on aivan hemmetin kallista tässä maassa.
Neiti E totesi minulle, että ”Sä tuut niin tykkäämään tuosta vessasta. Mee sinne, niin tiedät miksi.” Oikeassa oli hän. Mahtava vessa. Mahtava oli myös pizza. Kuvassa on se versio, jonka päälle Neiti E ei ole vielä jakanut omia rucoloitaan. Hän kyllä pelasti minut yhden päivän aikana niin monella eri tavalla, että taitaa olla palvelusten velkakirja täynnä. Onneksi maailmankatsomuksemme jakamisesta on yhteinen.
Ja oikeastaan juuri siksi päätin jättää menemättä bussiini. Oli ihanaa keskustella, jakaa kuulumisia, mielipiteitä, näkemyksiä. Ihana ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Kuukausien ja kilometrien erosta huolimatta on mahtavaa tietää, että toinen on olemassa. Ja se ymmärtää minua ja sen kanssa voi yhdessä todeta: ”Lupaamme, ettemme enää toimi näin. Ei enää koskaan.” Ei se viiden (?) vuoden takainen Botellon ja bondaus välittömästi ollut mitään harhaa.
Kun päätin jäädä Helsinkiin, päätin myös tupeerata tukkani. Yksi parhaista krapulalääkkeistä on muuten laittautuminen. Voi huijata itseään, että on kaunis ja hyvässä fiiliksessä. Suosittelen.
Halusin maistaa hyvää olutta, joten neiti E vei minut Black Dooriin. Hyvää olutta sieltä sai. Suosittelen. Siellä oli tarjolla myös vähemmän hyvää jääkiekkoa, mutta se ei ole baarin vika.
Niin siinä sitten kävi, että lähdin Turkuun vasta maanantaiaamuna. Aamujunassa nukuin ja jäin kaipaamaan minibistron tarjoamaa kahvia päästyäni Kupittaalle. Suorastaan syöksyin kotiin tekemään aamiaisen ja päivän eväät. Klo 10.00 piti olla töissä ja takaisin ruodussa ruokavalion, treeniaikataulujen ja kalenterin suhteen. Ja niin minä olinkin.
Irtiotto teki hyvää! Kiitos Neiti E x 2, Euroviisut 2014, Helsinki sekä kaikki tapaamani ihmiset!
Eräänä aamuna Facebookiini oli tullut viesti: ”Haluaisitko lähteä Funze de Menta -musikaaliin mukaan? Älä mieti liikaa, vaan innostu!” Mietin varmaan 30 sekuntia ja suostuin. Ei minulle nyt joka päivä musikaaliroolia tarjota!
Roolihahmoni oli Lydia-peikko. Kuvailin häntä käsikirjoituksen lukemisen jälkeen: ”Se on semmonen angstinen ja elämäänsä kyllästynyt peikko.” Useampi kuin yksi henkilö kysyi: ”Onko se sun luonnerooli?” Mitä ihmettä? Miten kaverini oikein näkevät minut?!
Eikä se Lydiakaan oikeastaan angstinen ole. Enemmänkin itsepäinen ja suojelevainen. Hän puolustaa rakkaitaan vaikka lihanuija kädessään heiluen. Roolihahmollani on luonnetta!
Näytelmän peikot puhuivat Rauman murretta – tai Rauman giält. Se se vasta haaste olikin! Etelä-Pohjanmaan murre ei voisi juuri kauempana Rauman murteesta olla. Kyl maar se sit jotenki suju. Tai sit mää vaan presenteerasin hullu.
Yksissä treeneissä ohjaaja totesi, että haluaa erääseen kohtaukseen lisää keijuja. Yhtäkkiä huomasin olevani keiju. Rooli oli täysin päinvastainen kuin peikkoroolini. Keiju oli nuori, naiivi ja flirttaileva. Ei siis ollenkaan niin kuin minä. Heh, heh, ei-pä.
Kuvaan siitä mies!
No, kyllä se peikkoheimon päänä oleminen kuitenkin oli enemmän luonneroolini kuin prinsessamaisen keijukaisen rooli. En minä osaa olla prinsessa! Siinä voisikin olla sopiva haaste tuleviin teatterikoitoksiini.
Kyseessä oli musikaali. Musikaalissa lauletaan. Minähän en ole mikään laulaja! Tolkutin itselleni, että en tee asiasta ongelmaa. Paukutin päähäni sanoja ja rytmiä. Lohduttauduin ajatuksella, että olen kuitenkin peikko.
Lopulta lauloin yhdessä muiden kanssa. Musiikin ammattilaisten mielestä laulu olisi voinut mennä paremmin. Itselleni se oli kuitenkin suuri henkilökohtainen voitto. En olisi vielä viisi vuotta sitten voinut kuvitellakaan laulavani ääneen yleisön edessä. Olisin minä suutani voinut liikutella, mutta että oikein äänen laulaa. Hui, apua!
Tein sen, ja siitä on matka kohti parempaa. Seuraavalla kerralla pysyn ehkä hivenen paremmin rytmissä. Seuraavalla kerralla ehkä jo tiedän jotain laulutekniikastakin.
Funze de Mentan porukka oli lahjakasta, rohkeaa ja ennakkoluulotonta. Oli mahtavaa, miten hyvin minut otettiin mukaan ryhmään, jossa suurin osa tunsi toisensa entuudestaan. Heille se oli nostalginen matka takaisin. Minulle se oli kaikki uutta ja hämmästyttävää.
Olen ylpeä itsestäni. Tuntui kuin olisin kehittynyt näyttelijänä todella paljon sen jälkeen, kun kesäkuussa astuin kesäimprovisaatioryhmään. Ennen sitä oli pitkä tauko, jolloin en tehnyt minkäänlaista teatteria. Sinä aikana minun itsetuntoni on kohonnut, ja uskallan lavallakin kohdata maailman.
Tämä oli minulle hyvin tärkeä projekti. Otin sen vastaan haasteena, jossa minulla on mahdollisuus kehittää itseäni ja hyppiä mukavuusalueideni toiselle puolelle. Joka toisen harjoituksen jälkeen olin onnellinen. Joka toisen harjoituksen jälkeen kirosin ja mietin, miksi ihmeesä teen tätä.
Esityksen jälkeen on helppo muistaa, miksi teen tätä.
Matkapaloja 