Operaatio Atlantis, Sparta & napakoru

Minua pelottaa kirjoittaa tämä julkaisu. Vähemmän pelottavaa olisi ottaa itsestään rumia kuvia ja lätkäistä niitä netti täyteen. Se nyt on kuitenkin jo niiiiiin nähty minun kohdallani.
Nyt on kyse jostain aivan muusta. Minä aion virallisesti luvata, että treenaan mahani sellaiseen kuntoon, jossa voin lunastaa teinivuosien haaveeni. Ajattelin silloin, että jos minulla joskus on nätti maha, hankin napalävistyksen.
Maha on se kohta kehostani, jota eniten inhoan. Laktoosi-intoleranssi, ärtyvä suoli, kuukautiset, stressimaha: mitä näitä tekosyitä nyt pömppömahalle on? Oikea syy on laiskuus. Laiskuus siinä, että en minä jaksa alkaa miettiä, mitä minä söisin. En jaksa. En. En. En.
Minun yksi uuden vuoden lupauksistani oli, etten ota stressiä liikunnasta. Sattui kuitenkin niin, että Atlantis Musikaali ja Spartan Sport Center antoivat minulle mahdollisuuden treenaamiseen musikaalin esityskauteen asti. Minussa on kuulemma motivaatiota ja virtaa. Onkohan se kaunis tapa sanoa, että juoksen vaikka pää edellä päin puuta, jos sitä vain kutsutaan treeniksi?
Tämä tilanne on aiheuttanut minulle melkoisen identiteettikriisin. Minä salilla? Ei sillä, ettenkö tykkäisi olla siellä. Kyllä toiminnallinen harjoittelu salilla kivaa on. Se on henkireikä, jolloin voi ajatella ainoastaan fyysistä suoritusta ja unohtaa kaiken muun. Se on vain niin jotain, mitä en ole koskaan aiemmin edes ajatellut harrastavani.
En epäile sitä, ettenkö treenaisi tunnollisesti. Kyllä minä aion treenata. Otan tosissani kunnian, joka minulle on annettu. Se onkin sitten aivan toinen juttu, että miten minä saan ruokavalioni muuttumaan häilyvän ajatuksen tasolta käytäntöön. Ideoita otetaan vastaan. Itse en keksi muuta kuin oman riittävästä ravinnostani huolehtivan matkakokin palkkaamisen.
Täytyy ajatella napakorua. Mitäpä siitä Logomon lavalla vähissä vaatteissa esiintymisestä, mutta se napakoru. Teinivuosien haave toteen!
Tämä päivitys on kirjoitettu Atlantis Musikaalia ja Spartan Sport Centeriä lämmöllä ajatellen.