Valoa koronteenin päässä

Tällä viikolla heräsin keskellä yötä aivan käsittämättömään vihaan ja vitutukseen. Tuntui, että hallinta joka ainoasta asiasta omassa elämässäni on kadonnut, eikä minkäänlaista pakokeinoa ole näköpiirissä. Pelkäsin, että sekoan totaalisesti ennen kuin tämä tilanne on ohi.

Kello oli vähän vaille neljä ja ajattelin, että tässä tunnetilassa on mahdotonta nukahtaa uudelleen. Aloin siis selata instagramia.

Edellisenä iltana olin osallistunut online-tanssikurssille, johon piti jakaa video omasta tanssista. Valitsin yhden voimakappaleistani eli Thirty Seconds to Marssin City of Angelin. Kuvasin videon ja päätin sen jälkeen tanssia koko biisin loppuun asti.

Jossain vaiheessa tajusin, että biisissä lauletaan: ”I am home. I am home…” Tanssin tunteeni ulos. Laitoin nauhoituksen päälle ja tanssin uudelleen. Hetken mielijohteesta julkaisin tämän videon Facebookissa ja Insta Storyssani.

Tuona hetkenä yöllä vähän ennen neljää huomasin, että Thirty Seconds to Mars oli jakanut tämän videon omalla tilillään. Hämmennyin ja tottakai ilahduin. Siinä hetkessä se ei vielä kuitenkaan kauheasti auttanut oloani, vaan tarvitsin suurempaa todellisuuspakoa eli aloin lukea kirjaa.

Seuraava aamu oli edelleen harmaata sumua. Päivän aikana aloin vähitellen tajuta, että minun suosikkibändini oli tosiaan jakanut minun videoni. Potentiaalinen yleisö oli yli 1,4 miljoonaa. Alkoi hymyilyttää ja lopulta alkoi myös naurattaa aika paljon.

Siinä kohdassa, kun olin syvässä kuilussa, voimabiisini auttoi minua aivan yllättävällä tavalla. Tämä kuulostaa ehkä hassulta, mutta minulle tämä oli käänteentekevä kohta tunnekäyrällä.

Olen kyllä kotona – vastentahtoisesti, vapaus riistettynä.

On silti asioita, joihin edelleen voin vaikuttaa. Voin hyödyntää tämän ajan itseni kehittämiseen. Voin joogata monta kertaa viikossa. Voin miettiä, mikä elämässä on tärkeää. Voin miettiä, mitä haluan tulevaisuudeltani ja voin tehdä sen eteen töitä.

Maailma on ehkä nyt pysähtynyt, mutta lopulta se jatkaa pyörimistään.

Silloin minä kohtaan maailman hymyillen, jopa nauraen.

Miltä ekstrovertista paritanssijasta tuntuu sosiaalinen etääntyminen?

Minä tanssin West Coast Swingiä. West Coast Swing on paritanssi, jossa pareja vaihdetaan tunnilla ja bileissä koko ajan. Minulle parasta tanssimisessa on ehdottomasti bileet, joissa voi tanssia usean ihmisen kanssa ja nauttia siitä, miten voi virrata tanssilattialta musiikin mukana biisistä toiseen. Tärkeää on tietenkin myös tanssiyhteisö, jonka myötä olen saanut elämääni ihmisiä ympäri Suomen.

Minä olen ekstrovertti. Haluan nyt heti sanoa, että ekstrovertti ei tarkoita suinkaan sitä, että olisin puhelias höpöttäjä. Sitä en ole. Ekstrovertti tarkoittaa sitä, että minä saan energiaa ja inspiraatiota, kun olen ihmisten seurassa. Yksin kotona oleminen on välillä kivaa, mutta saatan viettää päiviä ihmisten seurassa ennen kuin kaipaan aikaa ilman ihmisiä.

Miltä tämä tämän hetkinen täysin välttämätön sosiaalinen etääntyminen sitten tuntuu minusta? No. Aivan paskalta.

Sanoin aamulla ystävälleni, että tämä on pahempaa kuin kokemani kodittomuus Venetsiassa, kokemani suhde narsistin kanssa tai kokemani suhde alkoholistin kanssa. Tämä on pahempaa kuin mitä olen koskaan aiemmin kokenut.

On järkyttävää, että virus voi iskeä ja lamaannuttaa käytännössä koko maailman. On huoli taloudesta, on huoli yrittäjistä, on huoli yhdistyksistä, on huoli riskiryhmistä.

Sen lisäksi kun ajattelen sitä, etten voi tietää koska pääsen takaisin ihmisjoukkoihin, olostani tulee voimaton ja ajatteluni muuttuu pelkäksi mustaksi möykyksi. Joudun olemaan tuntemattoman ajan yksin, sosiaalisesti etäällä.

Ajatus siitä, että voin olla kotona, katsoa tv-sarjoja, katsoa leffoja, lukea kirjoja, rauhoittua ja nukkua vaikka kellon ympäri viikonloppuna, on toki ihan mukava. Ainut ongelma on siinä, että se ei ole oma valintani. Teen niin, koska minun täytyy.

Suomi on introverttien maa, jossa oma reviiri on laaja, toisten ihmisten seurasta ei niin välitetä ja kotona on hyvä olla. En minäkään siitä iholle tulemisesta välitä, mutta ihmisistä minä todellakin välitän.

Se onkin se syy, miksi jaksan ottaa toisiin ihmisiin sosiaalista etäisyyttä. En voi toimia itsekkäästi ja valita, että minun elämäni olisi jonkun toisen elämää tärkeämpi. Kun minulla on mahdollisuus tehdä töitä kotona ja harrastaa kotona, niin minun velvollisuuteni on tehdä niin – oli tämä sitten omasta mielestäni miten paskaa tahansa.

Ja mitä minä teen, kun ahdistaa? Tietenkin kirjoitan. Niin ja täytän kalenteriani asioilla, joita voin tehdä yhdessä mutta etäällä. Loppujen lopuksi olenhan minä. Ekstrovertti sitten vaikka WhatsAppissa, jos tilanne niin vaatii!

Niin ja aina, kun on elämässäni suuri kriisitilanne, juon samppanjaa.