Berliini: Miten sujui juhannusaatto?

 Matka alkoi Kupittaan asemalta klo 7.25. Kaksi huonosti nukkunutta ja väsynyttä naista astui bussiin ja lähti kohti Helsinkiä. Neiti P oli valmistautunut edellisenä iltana stressaamalla ja juoksemalla kaupassa hakemassa sopivia pikkupulloja nesteiden säilytykseen. Minä olin valmistautunut korkkaamalla juhannuksen ensin Neiti M:n kanssa ja sitten näyttelijäporukan kanssa. Ei lyhyelle reissulle tarvitse ottaa mukaan juuri mitään. Lisäksi matkalaukussa pitää aina olla tilaa tuliaisille, koska joka kerta tulee ostettua jotain. Pääasia, että passi on voimassa. Hammasharja on bonusta. Hammastahnan unohdin jälleen kerran.

Lentoa valitessamme päädyimme ottamaan iltapäivälennon, ettei tarvitsisi lähteä matkaan keskellä yötä. Neiti P kuitenkin totesi, että olisi ollut miltei sama lähteä keskellä yötä kuin tuohon aikaan. Oman kokemukseni mukaan se oli kuitenkin aivan eri. Olin vain väsynyt, en kuolemanväsynyt. Junalla matkustaessa olisimme voinut nukkua pitempään, mutta hinta olisi ollut huomattavasti kalliimpi.

Helsingissä meillä oli siis aikaa enemmän kuin tarpeeksi. Kamppi oli suhteellisen hiljainen ostoskeskus siihen aikaan. Pysähdyimme aamiaiselle Café Picniciin. Ei kauhean persoonallinen vaihtoehto, mutta pidin heidän aamiaistarjouksestaan. Kohtuulliseen hintaan sai capuccinon, sämpylän ja appelsiinimehun. Siitä alkoi matkani kohti epäterveellisten ruokien maailmaa. Plussaa myös siitä, että jokaisessa pöydässä oli pistorasia. Pitihän se älypuhelun jo siinä vaiheessa laittaa lataukseen.

Tutkimme lentokentän tarjontaa parin tunnin ajan. Lentokentät ovat melkoisen ankeita paikkoja. Ja todella kalliita. Luin joskus jutun siitä, miten maailman lentokentät alkavat yhä enemmän panostaa siihen, mitä niillä on tarjota. Miten olisi kohtuullisen hintainen kuohuviini?

Törkeästi kuvasin Muumikorttia aivan ilmaiseksi. Muumeissa elää viisaus.

Ennen lentoa oli välipalan aika. Riemuni määrä oli suuri, kun löysin myymälästä rahkaa. Ei tarvinnutkaan syödä toista leipää! Kyllä vaan, tässä vaiheessa vielä koitin syödä terveellisesti. Vakuutan teidät kuitenkin siitä, että terveelliset ajatukset katosivat siinä vaiheessa, kun kone laskeutui Saksaan.

 Lentokentällä täytyy aina ottaa kuva, joka laitetaan Facebookiin. Eihän ihmiset muuten tajua niistä lukuisista matkapäivityksistä, että nyt se on menoa eikä pelkkää meininkiä!

Siinä me juotiin siideriä päivällä. Juhannusaattona. Lentokentällä. Ei niin kovin perinteinen Juhannus. Eikä se Juhannukselta kyllä tuntunutkaan missään vaiheessa. Onneksi minulla on kyseiseen juhlaan viha-rakkaus-suhde. Kaikki uudet vaihtoehdot sen viettämiselle otetaan ilolla vastaan.

 Moi! Mä olen Desigualin mainostyttö – ja sekaisin. Ei siis mitään uutta Berliinin hotellihuoneen katon alla. Hotellihuoneessamme oli paljon vikaa, mutta onneksi vietimme siellä vain yöt. Hotellit ovat ankeita paikkoja. Olen lukenut juttuja, joissa ylistetään hotellihuoneita. En voi mitenkään samaistua. Hotellit ovat kliinisiä ja tylsiä. Kuolettavan tylsiä.

Olimme valmiita kohtaamaan Berliinin kadut – tai oikeastaan ravintolat. Ruokaa, ruokaa, ruokaa ja ruokaa. Se oli suunnitelmani alusta asti. Minulle loma tarkoittaa lähinnä sitä, että saan syödä, juoda ja hengailla rauhassa.

Seuraamme liittyi neiti J, joka asuu Berliinissä. Näin thaimaalaisen ravintolan ja hihkaisin: ”Thai-ruokaa! Rakastan Thai-ruokaa! Mennään sinne!”

Tilasin vietnamilaisia kevätrullia ja sushia. Thai-ruokaa tosiaan… Rullat olivat aika erikoisia. Eivät pahoja eivätkä hyviä. Söin silti hyvällä ruokahalulla molemmat. Ihan vaan alkupaloiksi.

Sushi sen sijaan oli aivan super hyvää. Sain tämän kokoisen annoksen ihan hyvin ahmittua, koska ei sitä voinut mitenkään jättää lautaselle. Erityisesti lohet olivat aivan ihania. Sen jälkeen olin todella, todella täynnä.

Aamulla olin saanut australialaiselta CouchSurfing-kaveriltani viestin: ”Kuulin, että olet viikonlopun Berliinissä. Minä myös. Olisi kiva nähdä!” Ja niin me nähtiin! Kahden vuoden jälkeen. Suomalainen ja australialainen yhtäaikaa Berliinissä. Se oli hienoa. Australialaisen herran mukana seuraamme liittyi myös saksalainen ja venäläinen herra.

Jännitimme, mitä muovipussista paljastuu.

VASTALEIVOTTU KAKKU! Mitä sanoinkaan siitä, että olin sushin jälkeen täynnä? No kyllä sitä vähän kakkua voi silti syödä.. Se oli vielä jopa lämmintä. Mitä kuvittelette, että meille tapahtui, kun kaivoimme oman jälkiruuan esiin ja aloimme syödä sitä ravintolassa? Väärin. Meille tuotiin lautasia ja lusikoita. Se se vasta on asiakaspalvelua.

Ravintola Koy (Rigaer Strasse 26, Friedrichshain) on kaikin puolin suositeltava ravintola. Ihanaa ruokaa ja ihanaa palvelua.

Olin kriminaali ja join olutta metroasemalla ja metrossa. Buahahaha.

Herrat kutsuivat meidät kanssaan valokuvanäyttelyyn, joka järjestettiin toisella puolella kaupunkia. Matkustimme sinne ainakin puoli tuntia metrossa. Oman kokemukseni mukaan Berliinissä on ihan normaalia hypätä metroon, matkustaa toiselle puolelle kaupunkia, käydä siellä jossain ja matkustaa taas toiselle puolelle kaupunkia. Aika viitseliästä, kun itse jäisin varmasti hengaamaan vain yhteen kaupunginosaan.

Valokuvanäyttely veti sanattomaksi. Siellä olivat myös kuvassa olevat hammastahnapurkit. Olin kuitenkin iloinen, että menimme sinne. Se oli ”mitä ihmettä oikein olen katsomassa” -kokemus. Vain Berliinissä. Taidetta tai tekotaidetta. Ihan sama. Onneksi paikassa oli baari.

Minun ja Neiti J:n tulkinta taiteesta: duckfaces!

Minun tulkintani ilosta: Aperol Spritz! Onni on ystävät, jotka eivät osaa olla kuvissa perusnaamalla. C’moon, kuka jaksaa poseerata? Peukku nyt ainakin pitää olla pystyssä.

Illan viimeinen paikka oli baari nimeltä Ä. Se oli kiva paikka. Minun silmissäni hyvin berliiniläinen paikka. Hieman rähjäinen ja aikansa elänyt. Halpa ja kodikas. Istuimme siellä ja paransimme maailmaa.

Ä:ssä oli T ja Terhi. Taide on luotu.

Kesken järjettömän pitkän metromatkan hotellillemme pysähdyimme Alexanderplatzilla, jossa myytiin mm. leivoksia. Pitihän sellainen nyt syödä. Ilman sitä ei olisi mitenkään pärjännyt. Örgh.

Katso myös:

Ensivaikutelmani Berliinistä: Ruma mutta persoonallinen

Hostellivinkki Berliiniin

Poseerauksia punaista graffitiseinää vasten

Ai niin, terveellisellä ruokavaliolla on terveysvaikutuksiakin!

”Mä tajusin, että mä syön terveellisesti myös sen takia, että voin paremmin, enkä vain mahaläskieni takia.” -Minä 

”Voitko kirjoittaa tuon itsellesi jonnekin ylös?” -Neiti T

Kirjoitan siitä blogimerkinnän. 
Myönnän nyt täysin avoimesti, että aloin syödä terveellisesti pelkästään siitä syystä, että halusin pienemmän mahan. Terveellisellä ruokavaliolla oli tasan yksi määränpää: vyötärön kaventuminen. Tästä syystä ruokavalion noudattaminen on välillä ollut aivan järkyttävän raskasta ja vaikeaa. Päässä on pyörinyt vuorotellen ajatuksia siitä, että miksi ihmeessä yritän pienentää mahaani, joka ei ole mitenkään liian suuri. Vuorotellen ajatukset ovat taas olleet sitä mieltä, että mahani todellakin on liian suuri ja miksei se pienene, vaikka noudatan ruokavaliotani tiukasti.
Vietin juhannuksen syöden mitä tahansa. Siihen mitä tahansa syömiseen liittyi paljon vehnää ja sokeria. Ylläoleva tiramisu oli sunnuntain viimeinen ruoka-annos. Se ei ollut edes erityisen hyvää, ja olin jo täynnä. Söin sen silti kokonaan. Kun nyt kerrankin sai syödä, mitä huvittaa.
Sunnuntain ja maanantain välinen tuskaisa yö muistutti minua elämästä, jota olin aiemmin elänyt. Mahaan sattui aivan järkyttävästi. Aiemmin minulle oli ihan normaalia, että maha oli enemmän tai vähemmän sekaisin tai kipeä joka päivä. Erityisen sekaisin tai kipeä se oli matkustuspäivinä ja päivinä, jolloin söin ulkona. Aina silloin, kun söin kerralla paljon.
Ravintolaillat, baari-illat, yhteiset ruokaillat, ruuattomat pitkät treenit. Maha aina täynnä ilmaa. Ei ihme, että teki mieli pitää laukkua tai käsiä tai mitä tahansa mahan edessä. Siihen olotilaan oli kuitenkin täysin tottunut, koska se oli normaalia. Totesin vain, että minulla nyt sattuu olemaan sellainen maha, joka reagoi vähän kaikkeen sillä tavalla.
Ja niin minulla onkin. Nyt vasta tajuan, että siihen voi kuitenkin vaikuttaa todella paljon ruokavaliolla. Kun syön säännöllisesti terveellistä ruokaa, mahani voi paljon, paljon paremmin. Normaalina päivänä se ei ole täynnä ilmaa, sekaisin tai kipeä. Se on ihan normaali. Aivan kuin muilla ihmisillä.
Nyt voin todeta, että ei minun tarvitse laihtua. Mahaläskit ovat ihan ok. Mahakivut eivät kuitenkaan ole ok, joten alan kiinnittää vielä paljon tarkempaa huomiota siihen, mikä on mahalleni hyväksi. Lääkäri totesi minulle ollessani 10-vuotias, että minun täytyy syödä enemmän vihanneksia, jos haluan eroon mahakivuista. Se on hyvä, että vihdoin 30-vuotiaana tajuan sen.

Resepti: Kookoslätyt

Saanko esitellä: Lauantain aamiaiseni, kookoslätyt ja pakastemarjat.
Minulta on toivottu, että kirjoitan reseptejä niistä terveellisistä ruuista, joita syön. Tarkoitus on. Haluan kuitenkin kirjoittaa vain sellaiset reseptit ylös, jotka ovat oikeasti tosi, tosi hyviä. Nämä kookoslätyt ovat sellaisia.
Reseptin pohjalla käytin karppaus.infon reseptiä. Se väittää, että reseptissä on neljä annosta. Minä söin kyllä kaiken kerralla. Olisi siitä kai voinut jakaa, mutta suosittelen kyllä tuplaamaan reseptin, jos haluaa tehdä lättyjä kahdelle.
Kookoslätyt
1 dl vettä
3 rkl kookosjauhoja
1,5 dl rasvatonta maitoa
3 rkl mantelijauhoja
3 munaa
ripaus suolaa
vähän kookosöljyä
Annoin taikinan vetäytyä vajaan puoli tuntia. Paistoin lätyt kookosöljyssä. Hyvää oli.
Jos jotain olisin tehnyt eri tavalla, niin en olisi laittanut pakasteesta mansikoita lättyjen sekaan. Söin ne lähinnä jäisenä jälkiruokana enkä lättyjen kanssa. Mustikat toimivat hyvin suoraan pakastimestakin.

Funze de Menta – Behind the scenes

Funze de Mentan esityksestä on vajaa kuukausi. Silti se tuntuu jotenkin ikuisuudelta. Kuitenkin aikaa on kulunut niin vähän, ettei oikein osaa ymmärtää, että joinain viikkoina illoissa voi olla myös vapaita tunteja. Salitreeniin menee 45 minuuttia. Se on vähän verrattuna teatteritreeniin, joka kestää 3-4 tuntia.
Näitä kuvia katsoessa tulee sellainen fiilis, että kaikki hengailivat suhteellisen rauhallisina, laittautuivat ja valmistautuivat illan esitykseen. Se on totta. Meillä oli tunteja aikaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö viime minuuteilla olisi tullut paniikki ja kiire. Kuuluu asiaan. Menin vahingossa lavalle sukkahousut jalassa. Hups. Tein hukassa olevasta mikrofonistani kaikkien ongelman. Anteeksi. Onneksi muistin myös todeta, että tärkeintä on pitää hauskaa.
Radio Rock Areenan lava oli ihan käsittämättömän kokoinen. Yleisö istui kolmessa eri suunnassa. Heitä oli noin neljäsataa. En ole ikinä aiemmin esiintynyt niin isolla lavalla ja niin isolle yleisölle.
Se oli kivaa. Kaikki meni hyvin ja rennosti siihen asti, kunnes tuli taistelulaulun vuoro. En ollut aiemmin oikeastaan edes miettinyt sitä, että laulan. Se oli osa rooliani ja osa näytelmää. Siinä ennen taistelulaulua sydämeni kuitenkin pamppaili miljoonaa ja miltei tärisin. Päässäni pyöri vain se, että paikalla on neljäsataa ihmistä ja laulun on pakko mennä hyvin. Se on tärkeä laulu ja sitä ei saa mokata. En toki laula sitä laulua kokonaan yksin, mutta yksikin säkeistö on iso juttu minulle.
En mokannut. Se meni hyvin. Se oli niin suuri henkilökohtaisten pelkojen ja traumojen voitto, että voin kutsua sitä yhdeksi elämäni tärkeimmistä hetkistä. Sitä on ehkä vaikea ymmärtää, jos ei näe pääni sisälle. Vuosien päänsisäinen toisto siitä, etten osaa laulaa muuttui ajatukseksi siitä, että lauloin juuri 400 ihmisen edessä.
Siitä syystä hehkutin esityksen jälkeen lähinnä sitä laulamista. Todellisuudessa se oli kokonaisvaltaisesti tosi kiva rooli. Oli hauskaa puhua älytöntä murretta (anteeksi raumalaiset) ja olla aivan älyttömän pöljä peikko. Tunsin luoneeni Lydian roolin täysin uudelleen verrattuna syksyiseen. Ja niin minä loinkin. Se oli mahtavaa.
Oli hienoa saada osallistua Funze de Mentaan uudelleen, koska se oli jäänyt omassa päässäni niin kovin kesken syksyllä. Nyt sain antaa kaikkeni ja ylittää itseni.
Työryhmä oli mahtava. Täynnä itsensä ylittäjiä ja erittäin mukavia ihmisiä.
Kiitos kaikille, jotka olivat luomassa Funze de Mentaa. Kiitos työkavereille, jotka olivat isolla joukolla todistamassa sitä hetkeä, kun ylitin itseni. Kiitos kaikille, jotka laittoivat kannustavia viestejä, vaikka eivät pääseetkään paikan päälle.
Nyt peikkometsä on hiljentynyt ja matka jatkuu kohti tarunhohtaista Atlantista ja uusia, yllättäviä haasteita…

Parvekkeeni heräsi henkiin

Pääsiäisenä satuin selailemaan sisustuslehtiä. Niissä puhuttiin parvekkeista. Ymmärsin, että minulla sattuu olemaan parveke, jota en viime kesänä juurikaan käyttänyt. Tänä kesänä parveke pitäisi ottaa hyötykäyttöön. Aloin heti selaila kännykällä Huuto.nettiä ja etsiä sopivaa parvekesisustusta. Halusin parvekkeelle pirteitä hippivärejä.

Parvekkeella viihtymiseen vaikuttaa suuresti se, että siellä on mukavat tuolit. Tyynyttömät puutuolit eivät houkuttaneet, joten pehmeyttä täytyi lisätä. Vihreän peiton ja tyynyt löysin tarpeettomina lapsuudenkodistani. Pöytäliinan ja toisen peiton löysin sieltä Huuto.netistä. Peittojen alle selkänojiin laitoin myös tyynyt, jotta nojaaminenkin olisi miellyttävää.

Menin jopa niin pitkälle, että ostin parvekkeelle kukan. Sävyihin sopiva sekin! Se löytyi ihan K-citymarketin valikoimista ollessani ruokaostoksilla. Se on elänyt ja kukoistanut jo monta viikkoa. Kerrankin saan jonkun kasvin pysymään hengissä.
Nyt minä todellakin käytän parvekettani. Juon siellä mm. aamiaiseni vapaapäivinä.

 Luen siellä Teuvan paikallislehdessä olevat kuumat uutiset.

Kirjoitan tätäkin päivitystä. Tajusin tänään, että koska parvekkeelleni paistaa ilta-aurinko, voin aamupäivällä ihan hyvin istua parvekkeella tietokoneen kanssa. Ei nämä tuolit ehkä ergonomiset ole, mutta aina voi nostaa jalat tuolille, laittaa tietokoneen kiinni ja alkaa lukea kirjaa.

Pari laihdutusvinkkiä

Kolme kuukautta dieettiä takana. Ihmiset ovat kyselleet siitä paljon ja pyytäneet vinkkejäkin. On vaikea antaa jollekin muulle jotain selkeitä vinkkejä. Minun ruoka- ja treeniohjelmani on luotu minulle ja minun elämääni sopivaksi.

Yksi tärkeimpiä ajatuksia on kuitenkin se, että mikään ei tapahdu hetkessä. Kyse on elämäntapojen muuttamisesta terveellisemmäksi. Tuntuu hassulta korostaa itsestäänselvää asiaa ihan niin kuin kuka tahansa muukin tästä aiheesta puhuva. Se on vain totuus. Raskas, vaikea ja ahdistava totuus.
Toivoisin, että olisin näiden kuukausien aikana jo saavuttanut tavoitteeni ja voisin marssia tavoitefarkuissa ylpeänä pitkin kaupunkia. Ei se vain ole niin yksinkertaista. Vuosien huonon ruokavalion tekemät vahingot eivät hetkessä katoa.
Kaksi asiaa voin kuitenkin sanoa vinkkeinä:
1. Lopeta sokerin syöminen. Jos et voi tehdä sitä kokonaan, syö sokeria vain kerran viikossa, kun pidät herkkupäivän. Sen jälkeen, kun poistin sokerin ruokavaliostani miltei kokonaan, minulla ei ole ollut minkäänlaisia iho-ongelmia. Ei ainuttakaan finniä. Olen myös paljon virkeämpi. Nykyään, jos syön liikaa sokeria, maha kipeytyy ja olo muuttuu muutenkin todella huonoksi ja väsyneeksi. Olen huomannut, että meillä on töissä ihan älyttömästi sokerileivonnaisia tai karkkeja tarjolla – monta kertaa viikossa! Sitä voi ajatella, että ei se pari karkkia päivässä missään tunnu, mutta kyllä se tuntuu, jos niitä syö joka päivä. Ja ihan oikeasti, nauttiiko niistä karkeista muka, jos niitä saa syödä 365 päivää vuodessa?
2. Syö säännöllisesti terveellistä ruokaa. Syö 2-4 tunnin välein koko päivän ajan. Tällöin ei tule ahmineeksi liikaa, kun ei ehdi tulla älytön nälkä. Silloin on myös helpompi panostaa ruuan laatuun, kun ei ahmi mitä tahansa epäterveellistä sen takia, että on nälkäkiukun partaalla.
Yksi vasta-argumentti kaikille dieeteille on se, että haluaa nauttia elämästä, ja ruoka on tärkeä osa nautintoa. Niin onkin. Myös minulle. Voin kuitenkin väittää, että nautin tällä hetkellä ruuasta paljon, paljon enemmän kuin silloin, kun söin mitä tahansa. Minulla on joka päivä mahdollisuus panostaa siihen, mitä syön. Herkkupäivistä sitten puhumattakaan, kun oikeasti nautin niistä mauista, jotka ovat vuosia olleet liian jokapäiväisiä. Esimerkiksi keksit. En tykännyt kekseistä. Nyt olen ihan innoissani, jos herkkupäivänä saan keksejä.

Bonusvinkki: Hanki kaveri, joka tsemppaa sinua huonoina hetkinä. En pystyisi tähän ilman Neiti T:tä. Sekin on karu totuus.

Neljäntienristeys: yksi parhaista lukemistani kirjoista

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys kertoo yhden perheen tarinan neljästä eri näkökulmasta. Tarinassa käsitellään häpeää, vahvuutta, ulkomaailman odotuksia ja sitä, miten ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. Aina ei osaa sanoa sitä, mitä haluaisi sanoa. Joskus on vain pakko vetää naamio kasvoille ja teeskennellä. Välillä se naamio tuntuu liian raskaalta kantaa. Samassa perheessä voi asua ihmisiä, jotka eivät tunne toisiaan.
Raskaita tunteita, ajatuksia ja kohtauksia. Realismia ja aitoa elämää. Myös onnenhetkiä ja tarkkaa kuvausta käytännön elämästä ennen sotaa ja sen jälkeen.
Pidin kirjasta todella paljon. Se oli kielellisesti hyvin taidokas, ja tarina piti otteessaan. Naishahmojen vahvuus ilahdutti minua. Pidin myös siitä, miten jokainen omalla tavallaan kapinoi ulkopuolisia odotuksia vastaan. Neljä eri kertojaa toi tarinaan  sellaista syvyyttä, jota ei olisi voinut yhden kertojan avulla saada aikaan.
Vaikka tarina sijoittuu menneisyyteen, herättää se paljon ajatuksia myös nykyisyydessä. Edelleen ihmisillä on salaisuuksia, joista he tuntevat häpeää. Häpeän syyhän usein on se, ettei koe mahtuvansa kulttuurin vaatimaan muottiin. Vielä on valitettavasti matkaa siihen, ettei muoteilla olisi merkitystä.