Funze de Menta: uusi ja ennennäkemätön spektaakkeli huomenna Caribialla!

Palataan ajassa joulukuuhun. Olin Musikaalimaakarit ry:n pikkujouluissa. Kuuntelin, miten minulle selitettiin silmät loistaen Funze de Mentan uudesta käsikirjoituksesta ja kaikista mahdollisuuksista, miten tarinasta voisi tehdä erilaisia versioita eri yleisöille. Sivulauseessa tiedusteltiin halukkuuttani jatkaa mahdollisissa tulevissa versioissa Lydiana. Olin tietenkin kiinnostunut, koska roolityöni Lydian kanssa jäi syksyllä varsin ohueksi ja hetkelliseksi.

Mentiin pari kuukautta eteenpäin. Sain tekstiviestin, jossa kysyttiin: ”Oletko mukana, jos Funze de Mentasta tehdään Turun Weikkojen kanssa yhteistyössä tanssiversio?” Hetkeäkään miettimättä naputtelin vastauksen: ”Todellakin olen!”

 

Tiesin, että tekstiin ja hahmoihin rakastuneen ohjaajan kanssa näytteleminen on sekä hyvä asia että haaste. Kun ohjaaja tietää roolihahmojen ajatuksetkin, voi käydä sillä tavalla, että ohjaaja myös luo hahmot mieleisikseen, eikä anna näyttelijöille vapautta. Näin ei kuitenkaan käynyt. Näyttelijät saivat itse luoda hahmostaan persoonan. Kukaan ei kuitenkaan ole päässyt treeneissä helpolla. Roolityötä on tehty suurella tarkkuudella, motivaatiolla ja sydämellä niin ohjaajien kuin näyttelijöidenkin puolelta.

Jos joku siis on nähnyt Funze de Mentan aiemman version, se on ihan eri versio kuin se, mikä huomenna tullaan esittämään. Tässä versiossa on uudet ohjaajat, suurimmaksi osaksi uudet näyttelijät, aivan uudet kilpatanssijat, uudet sävellykset ja jopa uusi tarina.

Jos ajattelen itseäni syksyllä Lydiana ja itseäni nyt Lydiana, olen täysin eri hahmo. Jos ajattelen itseäni syksyllä näyttelijänä ja nyt näyttelijänä, olen täysin eri ihminen. Olen oppinut puolessa vuodessa hyvin paljon. Olen oppinut ja vaikuttunut katselemalla muita. Olen oppinut, missä omat rajani menevät ja miten niitä voi venyttää.

Vaikka Funze de Mentaan osallistuminen on tarkoittanut minulle sitä, että vapaailtoja ei viikossa juuri ole ollut, on se ollut kaiken sen arvoista. Eilen kenraaliharjoituksissa minun silmäni loistivat. Mahtavaa olla mukana kaikkien näiden lahjakkaiden ihmisten keskellä tekemässä juuri tätä versiota Funze de Mentasta. Mahtavaa, että me huomenna vihdoin pääsemme esittämään tämän kaikille!

Vaikka musikaalissa on keijuja ja peikkoja, kyse ei missään tapauksessa ole lastennäytelmästä. Itse kutsuisin tarinaa aikuisten saduksi. Funze de Mentassa ja peikkometsässä asustaa varsin moniulotteisia hahmoja, joita on kohtalo heitellyt erilaisiin suuntiin. Samaistuttavia hahmoja on taatusti sekä keijujen että peikkojen heimossa. Joskus tekee mieli mennä kuokkimaan häihin ja joskus tekee mieli huutaa, että rakkaus on kamalaa.

Hypätkää siis ihmeessä huomenna musikaalin maailmaan! Näette jotain, mitä ette ole koskaan nähneet – ettekä tule koskaan enää näkemään!

Mikä tekee blogista kiinnostavan?

Viime viikolla töissä minulta tultiin kysymään vinkkejä kiinnostavista blogeista, koska olen aktiivinen blogien lukija ja kirjoittaja. En kyllä määrittelisi itseäni mitenkään kauhean aktiiviseksi blogien lukijaksi, mutta kirjoittamisen suhteen olen kyllä viime aikoina ollut varsin aktiivinen.
Aloitin oman blogin kirjoittamisen helmikuussa 2011 hetken mielijohteesta. Lily lähetti sähköpostiini mainoksen uudesta blogisivustota, ja päätin samalla hetkellä perustaa sinne blogini. Silloin ajattelin, että en missään tapauksessa laita blogiini koskaan mitään kuvia. Halusin luottaa mielenkiintoisen tekstin voimaan. Halusin myös olla anonyymi, enkä kirjoittanut omalla nimelläni.

No, huomasin nopeasti, että kyllä kuvat ovat tärkeä osa blogipäivityksiä. Kuvattomat tekstit eivät vain houkuttele ketään. Sillä sitten ei periaatteessa kyllä ole merkitystä, liittyvätkö ne kuvat varsinaisesti tekstiin vai ei. Yhteensopivuus on vain bonusta. Tärkeintä on se, että blogipäivitystä on kaunis katsella. Samoin paljastin oman identiteettini varsin nopeasti, ja aloin mainostaa päivityksiäni Facebookissa.
Lily oli hyvä paikka aloittaa kirjoittaminen. Siellä oli valmiiksi yleisöä ja hyvä tunnelma. Vähitellen se kuitenkin muuttui niin paljon naisten juttuja käsitteleväksi sivustoksi, etten tuntenut kuuluvani joukkoon. Sen lisäksi se muuttui sekavaksi, ja tiettyjä blogeja nostettiin toisten yläpuolelle. Siinä tuli välillä sellainen olo, että ”Yhyy, miksei minun blogiani koskaan ylistetä, aina noita samoja vain.” Yksi ex-poikaystäväni totesi lohduttavasti: ”Sä et vaan osaa kirjoittaa semmoista naisten hömppää.” No joo. Sisustaminen, shoppailu, muoti, meikit ja parisuhteen roskakasojen ruotiminen olivat silloin hyvin kaukana ajatuksistani. Aika kaukana ne ovat nykyäänkin. En minä ole naistenlehti-ihminen. Toki siellä Lilyssä on paljon muutakin. Se muu vain tuntui hukkuvan kaiken hutun alle. Käyn siellä kuitenkin yhä aktiivisesti lukemassa ainakin Onnenpäivä ja Laura Loves -blogeja.

Blogini lukijamäärä laski n. 250 ihmisellä sen jälkeen, kun muutin Bloggeriin. Uskomatonta mutta totta. Täällä olen kuitenkin vapaa mistään yhteisöstä. Täällä voin kirjoittaa, mitä milloinkin mieleeni tulee, eikä ole mitään paineita. Blogini linjauksessa ei ole punaisen langan pätkääkään, mutta se on vapauttavaa. Tiedän, että tätä blogia luetaan, ja se on pääasia. Julkisesti bloggaavan ja blogimerkintöjään mainostavan ihmisen on kai turha väittää, että kirjoittaisi vain itselleen. Höpöhöpö, tottakai haluan, että näitä päivityksiä myös luetaan. Sillä, lukeeko tätä 50 ihmistä vai 250 ihmistä, ei ole mitään merkitystä. Pääasia, että lukijoita on. Viisikin riittäisi. Tai edes äiti.
Mikä tekee blogista siis kiinnostavan? Siitä huolimatta, että kauniiden kuvien katselu on kivaa, mielestäni kiinnostavat blogit on kirjoitettu hyvin. Hyvin kirjoitettu teksti inspiroi ja virkistää. Jokaisen blogimerkinnän aiheen ei tarvitse edes olla maatamullistava tai ajatuksia herättävä, kunhan se on kirjoitettu hyvin. 
Hyvin kirjoitettu teksti tuo iloa ja ajatuksia. En juuri koskaan käy lukemassa esimerkiksi Iltalehden tai Ilta-Sanomien uutisia, koska en yksinkertaisesti kestä niitä. En kestä niitä aiheita, enkä kestä sitä kirjoitustyyliä. Siinä mielessä kai valitsin opiskelualani oikein. Minua ei haittaa vapaan keskustelun chat-teksti, mutta jos teksti julkaistaan jossain, niin kyllä sen pitää silloin olla myös hyvää ja taidokasta. Kyllä minäkin tätä tekstiä aika monet kerrat syynään läpi ennen kuin painan julkaise-nappia.

Pakko keksiä uusia ruokia!

Alkuvuodesta taisin kirjoittaa, että huomasin tekevänsi suunnilleen kahta eri ruokaa aina, kun kotona ruokaa teen. Siinä vaiheessa tein kotona ruokaa harvoin. Nyt olen tehnyt kotona ruokaa joka päivä melkein kolme kuukautta. Jälleen olen siinä tilanteessa, että kaikki hyväksikin havaitut ruuat alkavat maistua puulta. Tekisi mieli syödä lähinnä ranskalaisia, sipsejä ja leipää. Oli siis pakko keksiä jotain dieettiin sopivia uusia ruokia, jotta motivaatio pysyisi yllä.
Kaivoin netistä reseptejä ja onnistuin tänään tekemään kahta mainiota ruokaa. Ensimmäinen ruoka oli jopa niin mainiota, että en muistanut kuvata sitä. Nautin koostumuksesta ja nautin mausta. Täydellinen leipähuijaus. Resepti on täysin kopioitu karppaus.infosta.
Juustoleipäset:
2 kananmunaa
1,5 dl mantelijauhetta
2 dl juustoraastetta
1-2 tl leivinjauhetta
Sekoitin ainekset, tein kasoja uuninpellille leivinpaperin päälle ja paista 225 asteessa.
Toinen tekemäni ruoka oli kookospinaattikeitto. Sen ohjeen suhteen käytin itselleni tuttua metodia: soveltamista. Alkuperäinen ohje myös karppaus.infosta.
Kookospinaattikeitto:

Pinaattia sen verran, kun pakastimesta löytyi.
1 sipuli
n. 2 rkl voita
200 grammaa kookoskermaa
maitoa jonkin verran
1 muna
2 tl punaista currytahnaa
vettä jonkin verran
Laitoin pinaatit pakastimesta veteen kiehumaan. Lisäsin joukkoon sipulin ja voin. Lisäsin joukkoon kookoskerman ja sen verran maitoa, että kattila tuli täyteen. Lisäsin currytahnan. Sekoitin astiassa munan koostumuksen rikki ja lisäsin sen keittoon vispilällä sekoittaen. Annoin keiton kiehua muutaman minuutin. Lisäsin valmiiseen keittoon yhden keitetyn kananmunan paloiteltuna.
Molemmat näistä ruuista olivat tosi nopeita tehdä ja tosi hyviä. Juustoleipäset olivat täysin ns. normaalin leivän veroisia ja aivan ihania vastapaistettuina. Kookospinaattikeitto puolestaan maistui sellaisilta thaimaalaisen ruuan mauilta, joita olen yrittänyt välillä ruokiini saada.
Olen muutenkin kuvannut ruokiani paljon viimeisten kuukausien aikana, joten luultavasti jossain vaiheessa kirjoitan tänne parhaat tänä vuonna löytämäni reseptit – tai no minun ollessa kyseessä – parhaat tänä vuonna tekemäni ruokakokeilut.

Onko noi sun ripset aidot?

On ja ei ole.Yhtenä aamuna ystäväni neiti T ja neiti P olivat luonani kahvilla. Katselin heidän ripsiään ja kysyin, ovatko ne aidot. Olivat ne. Samalla Neiti T mainosti minulle ripsihoitoainetta, joka kasvattaa ripsiä. Hän oli käyttänyt sitä ripsiinsä. Siitä asti aloin kertoa kaikille: ”Tiesitkö, että on olemassa sellainen aine, joka kasvattaa ripsiä?!” Hämmentävää mutta totta.
En ole koskaan ajatellut, että ripseni olisivat lyhyet. Ne ovat aina olleet ihan hyvän pituiset ja tummat. Ei ne kuitenkaan läheskään niihin mittoihin yltäneet kuin hoitoaineella käsiteltyinä. Puhuttuani tarpeeksi kauan (ehkä vuoden!) ripsihoitoaineesta päättivät neiti T ja neiti P antaa minulle sellaisen valmistujaislahjaksi. Se tehosi. Ripseni saavat jatkuvaa ihailua osakseen. Toki siihen tarvitaan hoitoaineen lisäksi myös se, että jaksan joka aamu laittaa ripsiväriä. Muuta meikkiä en sitten arkisin käytäkkään, mutta mitäpä siitä, kun silmät kerran säihkyvät?
Jaa, että mitä tämä ripsihoitoaine sitten on? Minä käytän Revitalash-nimistä tuotetta, jonka voi käydä hakemassa Neiti T:n kauneushoitolasta Petite Cabinettesta. Voi sen myös tilata netistä.
Tämä ei ollut maksettu mainos, mutta Revitalashin maahantuoja voi mielellään lähettää minulle uuden hoitoaineen ilmaiseksi, kun edellistä olen käyttänyt jo melkein vuoden. Pelkään, että se loppuu hetkenä minä hyvänsä. 😉

Ensivaikutelmani Berliinistä: ruma mutta persoonallinen

Vuosi sitten huhtikuussa olin Berliinissä. Matkan jälkeen sattuneista syistä reissun kuvat jäivät katselematta, jutut kirjoittamatta ja muistot muistelematta. Kävi kuitenkin sillä tavalla, että varasin viikko sitten juhannusmatkan Berliiniin. Oli siis aika avata virtuaalipölyttyneet arkistot ja käydä läpi viime retken kuvat.

Berliini on taiteilija- ja undergroundmaailman ylistämä paratiisi. Berliiniä ylistävät jopa ihmiset, jotka eivät ole siellä koskaan käyneet. Eivät kuitenkaan pelkästään he, myös kaikki muut. Lähdin siis matkalle hyvin, hyvin suruin odotuksin. Ajattelin, että Berliinin on pakko olla aivan käsittämättömän upea ja taiteellisen heräämisen paikka.

Tottakai tällaisilla odotuksilla varustettuna kaupunki oli pettymys. Minulle kävi ihan samalla tavalla kuin Lontoossa ja Barcelonassa: olin odottanut jotain aivan uskomatonta, mutta petyin. Berliini oli ruma ja sää oli harmaa. Kaikki paikat olivat täynnä graffiteja ja näyttivät epäsiisteiltä. Olin odottanut, että suunnilleen joka kadunkulmassa olisi katutaitelija, mutta mitään sellaista ei ollut. Ilmapiiri oli kaukana taiteellisesta heräämisestä.

Se kuitenkin on Berliinissä totta, että se on täynnä persoonallisia baareja ja ravintoloita. Berliini on myös varsin oman näköisensä kaupunki. Se ei muistuta mitään toista Euroopan maan pääkaupunkia – toisin kuin moni muu Euroopan pääkaupunki. Berliinillä on oma persoonallisuus. Jos minut vietäisiin sinne silmät kiinni, tunnistaisin, missä olen. Se on hyvä asia.

Se, että kaupunki on täynnä persoonallisia ja hyviä baareja ja ravintoloita ei todellakaan ole huono asia. Sehän on paras asia. Minulle lomamatkalla oleminen on lähinnä paljon kävelyä, pysähtymistä kiinnostavissa juottoloissa ja ravintoloissa sekä syömistä, syömistä ja syömistä. Ruokaan ja juomiin en pettynyt.

Tälläkin reissulla lähinnä kävelin ympäri kaupunkia silmät auki. Jos vuoden jälkeen pitäisi muistella, kävinkö jossain nähtävyyksissä, niin muuria lukuunottamatta, en käynyt missään. Sen sijaan kävin aivan liian monessa irkkubaarissa. Onneksi sentään loppumatkan paikallisoppaat veivät kunnollisiin paikkoihin.

Tipu ja supermies kuvastavat Berliiniä: siellä on kaikkea sekaisin.

Kävin tosiaan irkkubaareissa. Irkkuruokaa ja Guinnessia Saksassa? No miksei, jos siihen on kerran mahdollisuus? Noita leipiä katsoessani voisin mennä tuonne uudelleenkin. Ja hei, Suomessa ei ole kelvollisia irkkupubeja. Käyn usein matkoillani myös italialaisissa ravintoloissa, mutta ne ovat usein pettymys.

Nämä kuvat ovat ostospaikkojen (torit, ostoskeskukset, mitä näitä nyt on?!) läheltä bongattuja.

Paikallisoppaat veivät kunnollisiin baareihin kunnollisten oluiden pariin. Kuljimme kävellen pitkiä matkoja määränpäänä aina jokin tietty paikka. Jonkin tietyn paikan takia kuljimme myös metrolla. Oppailla oli selkeä kuva siitä, mihin täytyy mennä. En valita. Muuten olisi varmaan mennyt irkkubaariin.

Yhtenä iltana paikallisoppaat veivät meidät perinteiseen, saksalaiseen Tiergartenquelle-ravintolaan. Se oli tosi hieno hieno ja tosi hyvää ruokaa. Suosittelen.

Naudan pihvi mediumina (daa, tietty!) on suunnilleen lempiruokaani. Tilaan sitä usein ollessani ulkomailla ravintolassa. Sen hinta-laatu-suhde on yleensä aika paljon korkeampi kuin Suomessa. Tästäkään pihvistä ei juuri kokoa puutu, ja hinta oli taatusti alle 20 euroa. Eikä ole edes pilattu liiaksi kiusallisilla vihanneksilla – saati, että olisi ollut joku lämmitetty pakastepihvi.

Sanoinko jo, että olin irkkubaareissa?! Mut C’moon! Oscar Wilde! Jos sen niminen baari on taiteen mekaksi kuvaillussa kaupungissa, niin sinne on PAKKO mennä. Oscar Wilde ei ole koskaan pettymys.

Siitä huolimatta, että en rakastunut Berliiniin ensisilmäyksellä, nautin reissusta todella paljon. Annan kaupungille mielelläni toisen mahdollisuuden. Lontookin parani toisen vierailun jälkeen – ja sitä kaupunkia miltei vihasin ensimmäisellä kerralla. Tälläkin kerralla paikallisopas on luvannut viedä meidät mahtaviin paikkoihin. Luotan siihen. Luotan myös siihen, että keskikesällä Berliinissäkin paistaa aurinko.

Katso myös:

Hostellivinkki Berliiniin

Poseerauksia punaista graffitiseinää vasten

Eräs toukokuun viikonloppu

Olin etukäteen kauhuissani, kun ymmärsin, että lauantaina ei ole suunniteltuja ruokia, eikä tarkkaa aikataulua. Tiesin vain, että toimintaa riittää ja paljon. Olin huolissani siitä, mitä oikein syön, että pysyn hengissä koko päivän. Se on hassua, miten parissa kuukaudessa oppii suunnittelemaan ruokansa ja elämänsä miltei minuuttien tarkkuudella. Totaalinen kalenteriaddiktio ja kyvyttömyys rentoutua? Perjantai-illalla totesin itselleni, että jospa vaikka syön asioita, joita sattuu sillä hetkellä tekemään mieli. On siten ennenkin eletty – viimeiset 29 vuotta itseasiassa.

Päiväni alkoi Impromaakareiden promokuvauksilla. Marssimme mahtavan Arsi Koivulan valokuvattaviksi. Kuvia voi katsella Impromaakareiden Facebook-sivulta. Ohjeeksi annettiin, että meidän pitää näyttää omilta itseiltämme. Siinä onnistuttiin hyvin. Hulluja, ihania sekopäitä. Tykkään. Rakastan. Tosi paljon. Tilatkaa meidät keikalle!

Promokuvauksista vaatteiden sovitukseen. Funze de Menta -musikaali Caribia Areenalla lähestyy. Ennen treenejä sovitimme asuja. Jäi ilmeisesti valokuvissa poseeraamisfiilis päälle, kun halusin itsestäni keijukuvia. Tämä on totaalisen pinnallinen sivurooli. Oikeasti olen peikko, jolla on luonnetta. Sama juttu niin näytelmässä kuin oikeassa elämässäkin. Hahah.

Tässä kuvassa ei ole sutenööri vaan apulaisohjaaja. Tämä vaatetus ei toivottavasti esiinny missään näytelmän kohtauksista.

Treenien jälkeen minulla oli yllättävästi aikaa käydä kotona pakkaamassa Helsingin reissua varten tavarat pussiin. Suuntasin kohti Euroviisuvalvojaisia, joiden ulkohuussista tiesin etukäteen. Mukaan täytyi siis pakata Savetteja ja vessapaperia. Punaviini ja viinilasi eivät kaipaa selityksiä.

Bussimatkalla nukuin – ja laitoin punaista huulipunaa. Tärkeää sekin.

Hyppäsin bussista Ruoholahdessa pois. Tajusin sen mahdollisuuden vasta pysäkillä. Huusin kuskille: ”Anteeksi, mutta minäkin jään tässä”, juoksin ovelle ja huusin: ”KIITOS!” Näin osoitetaan olevansa maalta. Juhlapaikka sijaitsi hautausmaan ja vanhan mielisairaalan lähellä. Miellyttävä miljöö siis kertakaikkiaan.

Ennen live-esityksen alkamista katselimme edellisvuosien Euroviisuja.  Kukapa voisi unohtaa esimerkiksi foliohatut tai ihanan Alexander Rybakin? Euroviisujen alkaessa Norjan edustaja sai odotetut kommentit: ”Ihana mies, joka osaa tehdä käsillään asioita.” ”Ihana norjalainen mies.” ”Ihana mies.”
Conchita Wurst oli meidänkin valvojaisimme ehdoton ennakkosuosikki. Äänestyslinjat paukkuivat Itävallan suuntaan. Olin oikeasti hyvin ylpeä ja liikuttunut siitä, että Suomi antoi Conchitalle 12 pistettä. Hyvä Suomi! Aina ei tunnu, että asuisi kovinkaan suvaitsevassa tai edistyksellisessä maassa, mutta nyt tuntui. Myös Conchitan onni voiton hetkellä oli liikuttavaa katsottavaa. Paras voitti – tänäkin vuonna.

Jokin täysin käsittämätön päähänpisto sai minut vastaamaan neiti E:lle keskellä yötä, että tottakai voimme jäädä juhlapaikalle nukkumaan. Noin viiden tunnin unet kylmällä puulattialla vessapaperirulla tyynynä ei ole yleensä se yö, jollaista itselleni toivon. No, tulipahan taas todistettua, että vessapaperirulla kannattaa ottaa mukaan paikkaan kuin paikkaan.
Heräsimme aamulla yhdeksän aikoihin ja aloimme siivoamaan juhlapaikkaa. Siivoamiseen kuuluu olennaisesti edellisillalta jääneiden siidereiden jakaminen. Näytin kuulemma ihan spurgulta (vai narkkarilta?) aurinkolasit päässä ja siideri kourassa. No, olin tosiaan nukkunut edellisyön paljaalla lattialla…
Päätin soittaa toiselle Helsingin Neiti E:lle. Totesin, että olen ihmisraunio, joten voinko tulla kylään. Neiti E sanoi, että tottakai voin ja totesi, ettei hänellä ole mitään ruokaa, mutta käy huoltoasemalta hakemassa maitoa. Otin menestyksekkäästi metron ja bussin. Bussista jäin väärällä pysäkillä pois. Navigaattori eksytti minut, joten otin bussin oikealta pysäkiltä eteenpäin. Päädyin väärään paikkaan ja soitin hädissäni neiti E:lle: ”Mä oon täällä jossain tietyömaalla ja mun akku loppuu kohta.” Hän tuli ja pelasti minut.

Kuvassa aamiainen neidin luona, joka totesi, ettei hänellä ole mitään ruokaa. Taianomaisesti hän kuitenkin loihti täydellisen aamiaisen. Hän oli myös lämmittänyt saunan minua varten. Täydellinen hoito uudeksi ihmiseksi kokoamisessa.

Kun elämä jälleen tuntui voittavan, vei neiti E minut kartanoon lonkerolle. Terassikausi tuli siinä samalla avattua.
 
Seuraava askel oli hypätä takaisin paikallisbussiin ja suunnata kohti Putte’s pizza & baria. Neiti E:n näkeminen oli niin hauskaa, että aloin vakavasti harkita bussini missaamista. Olin siis ostanut valmiiksi lipun takaisin Turkuun, koska joukkoliikenteellä matkustaminen on aivan hemmetin kallista tässä maassa.

Neiti E totesi minulle, että ”Sä tuut niin tykkäämään tuosta vessasta. Mee sinne, niin tiedät miksi.” Oikeassa oli hän. Mahtava vessa. Mahtava oli myös pizza. Kuvassa on se versio, jonka päälle Neiti E ei ole vielä jakanut omia rucoloitaan. Hän kyllä pelasti minut yhden päivän aikana niin monella eri tavalla, että taitaa olla palvelusten velkakirja täynnä. Onneksi maailmankatsomuksemme jakamisesta on yhteinen. 
Ja oikeastaan juuri siksi päätin jättää menemättä bussiini. Oli ihanaa keskustella, jakaa kuulumisia, mielipiteitä, näkemyksiä. Ihana ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Kuukausien ja kilometrien erosta huolimatta on mahtavaa tietää, että toinen on olemassa. Ja se ymmärtää minua ja sen kanssa voi yhdessä todeta: ”Lupaamme, ettemme enää toimi näin. Ei enää koskaan.” Ei se viiden (?) vuoden takainen Botellon ja bondaus välittömästi ollut mitään harhaa.

Kun päätin jäädä Helsinkiin, päätin myös tupeerata tukkani. Yksi parhaista krapulalääkkeistä on muuten laittautuminen. Voi huijata itseään, että on kaunis ja hyvässä fiiliksessä. Suosittelen.

Halusin maistaa hyvää olutta, joten neiti E vei minut Black Dooriin. Hyvää olutta sieltä sai. Suosittelen. Siellä oli tarjolla myös vähemmän hyvää jääkiekkoa, mutta se ei ole baarin vika.

Niin siinä sitten kävi, että lähdin Turkuun vasta maanantaiaamuna. Aamujunassa nukuin ja jäin kaipaamaan minibistron tarjoamaa kahvia päästyäni Kupittaalle. Suorastaan syöksyin kotiin tekemään aamiaisen ja päivän eväät. Klo 10.00 piti olla töissä ja takaisin ruodussa ruokavalion, treeniaikataulujen ja kalenterin suhteen. Ja niin minä olinkin.

Irtiotto teki hyvää! Kiitos Neiti E x 2, Euroviisut 2014, Helsinki sekä kaikki tapaamani ihmiset!

Vappu 2014

Vappu. Ihana, rakas, lempijuhlani, joka on huomaamattaan täynnä perinteitä. Tänä vuonna suunnittelin Vapun ruokia valehtelematta useamman viikon ajan. Dieetin varrella tuli mieleen yhtä sun toista ruokaa, jota on ihan pakko saada Vappuna. Aamiaisellani oli marjarahkaa, juustokakkua, simaa, kahvia, kuohuviiniä ja vettä.
 
Juustokakkua tosiaan. Päätin joskus alkuvuodesta, että tänä vuonna opettelen leipomaan juustokakkua. Serkkuni Herra A vinkkasi, että amerikkalainen juustokakku on uunissa tehtävä kakku, johon ei tule liivatetta. Päätin kokeilla sitä. Hivenen sovelsin löytämääni ohjetta. Pyysin kaikilta maistajilta palautetta, ja palautteen perusteella onnistun seuraavalla kerralla tekemään täydellisen juustokakun. Olen siitä vakuuttunut. Ei se siis huonoa tälläkään kertaa ollut, mutta aina voi ylittää itsensä.

Ystäväni Neiti T kutsuu joka vappuaamu grillaamaan klo 10. Totesin paikalle päästyäni, että söin aamiaisen, joten olen aika täynnä. ”Söit aamiaisen ennen tätä?!” ”No joo, kun on nää tankkauspäivät..” ”Jaa, no sitten…”

Perinteiset grilliherkut. Itse jaksoin lopulta syödä vain kaksi makkaraa. Halloum-juusto jäi odottamaan. Minut saa siis kutsua grillaamaan sitä juustoa!

Herkkuja, ystäviä ja aurinkoa. Ei voisi Vappu paremmin alkaa.

Neiti T:llä on vakuuttava määrä merkkejä haalarissaan. Itse menetin haalarini käyttöoikeuden, kun valmistuin vuosi sitten. Ei se haalari kyllä ollut viime vappunakaan päällä – en edes muista, koska olisi viimeksi ollut.

Ajatukseni oli, että otan tänä vuonna paljon kuvia järjestelmäkamerallani, kun sellaisen kerran omistan. Salaa haaveilen, että blogini olisi täynnä tyylikkäitä ja laadukkaita kuvia. Ei tule tapahtumaan ikinä. Todennäköisesti julkaisen toisen Vappu-päivityksen, jossa on niitä iPhone-kuvia. Vapun synkempi puoli.

Siinä synkemmässä (vain valokuvien laadullisella tasolla) päivityksessä kerron, mitä aamugrillauksen jälkeen tapahtui. Nyt hyppään loogisesti seuraavaan aamun ja hassujen hattujen bileisiin. Piknikin aikaan satoi ja oli kylmä, joten siirsimme piknikin minun luokseni. Kuvassa on viikkokausia himoitsemiani minikarjalanpiirakoita. Ne olivat super hyviä. Jokaisen aamiaisbuffetin kohokohta ehdottomasti. Kuvassa myös lempikuohuviiniäni Jeioa. Se on tehty Coneglianossa viinikoulussa, jossa kävin lukioikäisenä vierailulla. Prosecco on hyvää aina.

Hassujen hattujen bileet taisi olla kuvassa olevan rouvan idea neljä (?) vuotta sitten. Heidän taloudessaan on paljon hassuja hattuja. Ihmiset eivät jaksa olla Vartiovuorella iltaan asti. Näiden kahden faktan tuloksena hassujen hattujen bileet keksittiin. Väsymys, ruoka, ihmiset ja hassut hatut: toimivat vuodesta toiseen.

Isoäitini antoi minulle pääsiäisenä munan, jonka jaoin mieluusti ystävieni kanssa. Jättimunan sisältä paljastui kaksi sammakkoja, joista toisen kieli on mittanauha. Kukka sen sijaan on kynä. Kyllä ovat käteviä nämä nykyajan yllätykset. Lapsena ollessani oli kyllä sammakoita, mutta ne olivat paljon pienempiä.

Tämän vuoden oudoin ruoka: astronauteille kehitetty kuivattu trio-jäätelö. Kyllä se jäätelöltä maistui, mutta omituista se silti oli. Jäätelöä on ollut mukana vain yhdellä avaruuslennolla, koska jäätelö murenee helposti, eikä painottomassa tilassa leijailevat murut ole kovin toivottuja.

Jotkut saattavat hieman fanittaa vaahtokarkkeja. Ei puhettakaan, että karkkeja olisi jäänyt syömättä.

Hatut mahdollistavat monen eri identiteetin ottamisen yhden päivän aikana. Tässä kuvassa Neiti A on selkeästi lentoemäntä. Seuraavaksi hän tarjosi rooliin sopivasti matkust..ihmisille kahvia.

Herra J syvemmän taiteellisen identiteetin jäljillä?

Nokun sitä shampanjaa ja vaahtokarkkia aina kehutaan. Prosecco ja vaahtokarkki olivat myös yhdessä ihan hyviä.

Juicekin kävi kylässä.

Neiti A on ensimmäinen ihminen, joka on ollut hassujen hattujen bileissä alle 1-vuotiaana. Hyvä neiti A! 

Kyseinen peruukki kävi kaikkien päissä. Se on kertakaikkisen outo peruukki, mutta kuitenkin aivan mahtava.

Maailman kaunein Neiti N.

”Nyt sä voit päättää, ootko sä aikaasi edellä vai jäljessä?”
Täytyy myöntää, että joskus toisten ihmisten blogeja lukiessani mietin, että olisipa hienoa, jos minunkin elämäni näyttäisi noin upealta ja kauniilta kuin niiden bloggaajien elämä näyttää.
Todellisuus on kuitenkin se, että ei minun elämäni ole sellaista pintakimallusta, enkä haluakaan sen olevan. Minulla on ympärilläni iso kasa ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt monta Vappua. Ihmisiä, joille voin suoraan sanoa, mitä mieltä mistäkin asiasta on. Ihmisiä, jotka eivät tuomitse sekoiluani tai sekoilemattomuuttani. Ihmisiä, jotka ovat olleet elämässäni pitkään ja jotka toivottavasti pysyvätkin pitkään.
Se on arvokasta, että saa sanoa juuri ne jutut, jotka ensimmäisenä mieleen tulevat. Poliittisesta korrektiudesta viis! Monet itkut ja naurut olen näiden ihmisten edessä kokenut. Niistä kaikista huolimatta he yhä tulevat luokseni. Se on onnea se. Ihmiset: olette parhaita nyt ja aina.

Pääsiäismaisemia

Vapun jälkeen kroppani suorastaan kiljuu: ”Luulitko tosiaan, että maailmasta loppuu ruoka, ellet syö sitä taukoamatta kahta päivää putkeen?” Tämä on siis juuri oikea hetki seesteisten luontokuvien katselulle. Rauhoita mieli. Rehoita keho.
Äiti ja hänen miehensä ovat ahkeria laavulla kävijöitä. Niinpä totesin, että minäkin haluan paistamaan makkaraa laavulle. Pääsiäisen säät suosivat ja makkarakin oli A-luokan makkaraa ostettuna kulkukauppiaalta. Todellakin: makkaran myyntiä kotiovella. Mahtavaa.
Ennen makkaran paistamista kävimme pienellä kävelyllä metsässä.
Metsistä tulee mieleen sekä lapsuus että partioretket.
Hyvät maisemat hippasille tai piilosille.
Purot ja metsälammet olivat aina suosikkejani. Menin usein lapsena retkelle jonkin vesistön ääreen. Missään muualla ei maistu eväsleivät niin hyviltä kuin metsässä puron ääressä.
Suksenjärvi – tuo lintubongareiden suosikkipaikka. Itselleni oli hivenen pettymys todeta, että järvi onkin oikesti suo. Lintujen bongaaminen olisi onnistunut hieman paremmin, jos olisi ollut kiikari.
Hassu koira meinasi valita väärän reitin lintutornista alas.
Ja vaikka metsässä tuoksuu hyvältä ja siellä on mukava käydä, niin uskalsin todeta seuraavana päivänä: ”Mä haluaisin nähdä meren.” Äidit ovat ilmeisesti sitä varten, että toteuttavat lapsensa kaikki toiveet, joten merta katsomaan minut vietiin.
Oli ihana auringonpaiste, ja meri oli ihmeellisen tyyni.
Seuraavalla kerralla pääsen kuulemma mukaan veneeseen ja nostamaan verkkoja. Ihanaa.
Luontopolun alussa oli tämmöinen kortti. Hieman ehkä jää epäselväksi, että mitä leijonia tässä kiitetään ja mistä?
 Äiti ja koira kalliolla.
Minä puussa. En ole koskaan uskaltanut kiivetä kovin korkealla puissa. Nössö mikä nössö.
Meri kimalsi ja mieli oli tyyni.