Monenlaisia teatterilaisia

Sukellettuani takaisin syviin teatterimaailman aaltoihin olen huomannut, että ihmisillä on hyvin erilaisia syitä tehdä teatteria. On ihmisiä, jotka haluavat olla kuuluisia. On ihmisiä, jotka haluavat olla muiden silmissä cool. On ihmisiä, jotka haluavat kohdata pelkonsa. On ihmisiä, jotka tekevät kaiken sydäntään kuunnellen.
Viimeisen ryhmän ihmiset ovat niitä, jotka tulevat paikalle ensimmäisinä ja lähtevät viimeisinä. He pinnistävät voimansa äärimmilleen, vaikka olisi syystä tai toisesta huono päivä. He ovat niitä, jotka elävät ja hengittävät täysillä jokaisen hetken sekä treeneissä että lavalla. He myös ovat niitä, jotka eniten kannustavat toisiaan.
Usein minulta kysytään, miten jaksan joka päivä mennä treeneihin töiden jälkeen. Kysymys on mielestäni outo. Tottakai jaksan, kun itse ihan vapaaehtoisesti olen tähän lähtenyt. Se on sitä, mitä töiden jälkeen haluan tehdä. En tiedä mitään parempaa. Jos asia olisi toisin, en tekisi sitä. Suuri syy jaksamiseeni on se, että saan tehdä teatteria ihmisten kanssa, jotka tekevät sitä rakkaudesta.
Kateus, ylimielisyys, pätemisentarve ja muut myrkylliset tunteet ovat osa tätäkin maailmaa. Jotkut kokevat, että toisten menestys on itseltä pois. Kilpailu on kovaa. Pitää olla hyvä kaikessa, mukana kaikessa ja tökkiä kyynerpäillä muut ihmiset pois tieltä! Niiden tunteiden vallassa on yhdentekevää, onko muilla tai itselläkään enää kivaa. Pääasia on, että on ensimmäisenä lavalla ja yleisön edessä.
Ne asiat saivat minut vuosia sitten ahdistumaan ja lähtemään pois. En halua olla inhottava ihminen. Mietin, enkö halua tarpeeksi, kun en tuo itseäni tarpeeksi esiin. Nyt olen huomannut, että ihmiset kyllä näkevät toistensa läpi. Sillä on merkitystä, mitä ihmisen sisällä on.

Operaatio Atlantis, Sparta & napakoru

Minua pelottaa kirjoittaa tämä julkaisu. Vähemmän pelottavaa olisi ottaa itsestään rumia kuvia ja lätkäistä niitä netti täyteen. Se nyt on kuitenkin jo niiiiiin nähty minun kohdallani.
Nyt on kyse jostain aivan muusta. Minä aion virallisesti luvata, että treenaan mahani sellaiseen kuntoon, jossa voin lunastaa teinivuosien haaveeni. Ajattelin silloin, että jos minulla joskus on nätti maha, hankin napalävistyksen.
Maha on se kohta kehostani, jota eniten inhoan. Laktoosi-intoleranssi, ärtyvä suoli, kuukautiset, stressimaha: mitä näitä tekosyitä nyt pömppömahalle on? Oikea syy on laiskuus. Laiskuus siinä, että en minä jaksa alkaa miettiä, mitä minä söisin. En jaksa. En. En. En.
Minun yksi uuden vuoden lupauksistani oli, etten ota stressiä liikunnasta. Sattui kuitenkin niin, että Atlantis Musikaali ja Spartan Sport Center antoivat minulle mahdollisuuden treenaamiseen musikaalin esityskauteen asti. Minussa on kuulemma motivaatiota ja virtaa. Onkohan se kaunis tapa sanoa, että juoksen vaikka pää edellä päin puuta, jos sitä vain kutsutaan treeniksi?
Tämä tilanne on aiheuttanut minulle melkoisen identiteettikriisin. Minä salilla? Ei sillä, ettenkö tykkäisi olla siellä. Kyllä toiminnallinen harjoittelu salilla kivaa on. Se on henkireikä, jolloin voi ajatella ainoastaan fyysistä suoritusta ja unohtaa kaiken muun. Se on vain niin jotain, mitä en ole koskaan aiemmin edes ajatellut harrastavani.
En epäile sitä, ettenkö treenaisi tunnollisesti. Kyllä minä aion treenata. Otan tosissani kunnian, joka minulle on annettu. Se onkin sitten aivan toinen juttu, että miten minä saan ruokavalioni muuttumaan häilyvän ajatuksen tasolta käytäntöön. Ideoita otetaan vastaan. Itse en keksi muuta kuin oman riittävästä ravinnostani huolehtivan matkakokin palkkaamisen.
Täytyy ajatella napakorua. Mitäpä siitä Logomon lavalla vähissä vaatteissa esiintymisestä, mutta se napakoru. Teinivuosien haave toteen!
Tämä päivitys on kirjoitettu Atlantis Musikaalia ja Spartan Sport Centeriä lämmöllä ajatellen.

Muutama ajatus ystävyydestä

Olen tutustunut vuosien varrella moniin erilaisiin ihmisiin. Olen kerännyt ympärilleni ymmärrystä, ajatuksia sekä paljon viisautta ja naurua.
Eräs fiksuimmista tuntemistani ihmisistä sanoi minulle tänään: ”Terhi, emme me todellakaan tuomitse sinua. Me vain olemme kiinnostuneita kuulumisistasi ja olemme onnellisia kanssasi.” Siinä on mielestäni ystävyyden tärkein ydin. Kuuntelussa ja aidossa onnellisuudessa toisen puolesta.
Ystävä kuuntelee, vaikka omat yöunet jäisivät vähiin. Ystävä halaa silloin, kun halausta eniten kaipaa. Ystävä kannustaa, kun on jo itse valmis luovuttamaan. Ystävä osaa antaa tilaa ja jättää rauhaan tarpeen vaatiessa. Ystävä ymmärtää, koska toiselle täytyy tuoda ruokaa tai gintonic. Ystävä jakaa sänkynsä ja jääkaappinsa sisällön. Ystävä ei vaadi mitään. Ystävä on vierellä halun eikä velvollisuuden vuoksi.
Joitain ystäviäni näen usein, joitain harvoin – joitain en välttämättä edes kerran vuodessa. Siitä huolimatta tiedän, että voimme jatkaa keskustelua siitä samasta pisteestä, johon se viime kerralla jäi.
Ajattelen joitain ystäviäni huomattavasti useammin kuin näen heitä. Heillä on omat kiireensä ja minulla on omani. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemme olisi enää ystäviä. Ystävyyteen kuuluu ymmärrys siitä, että aina ei ehdi nähdä. Ei, vaikka haluaisi – ja se on ihan ok.
Vaikka en aina ole mallikelpoinen ihminen tai ystävä, kannan montaa ihmistä sydämessäni. Vaalin siellä yhteisiä muistojamme ja odotan, että tiemme jälleen kohtaavat.

Television katselun harvinainen huvi

Raskaan työpäivän jälkeen on mukava jättää aivot eteisen hattuhyllylle ja istua sohvalle tuijottamaan televisiota. Kuulostaako tutulta? Minusta ei.
Minä menen kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen harrastuksiini, joissa vietän yleensä ainakin kolme tuntia. Usein päästessäni kotiin syön jotain nopeasti ja painun nukkumaan.
Olen siis täysin vieroittunut televisiokulttuurista. En tiedä mitään mainoksia, tv-hahmoja, enkä televisiosta tuttuja vitsejä. Olohuoneessani ei ole televisiota vaan kirjahylly.
Omistan kyllä television. Nyt jo – puolen vuoden jälkeen – siihen on viritetty televisiokanavat. Antennijohtokin ulottuu juuri ja juuri seinään, mutta siihen saattaa kompastua. Teoriassa siis voisin tuijotella tv:tä.
Käytännössä en tiedä, koska tuijottelisin tai miksi tuijottelisin. Joka kerta, kun katson televisiota jonkun toisen luona, ajattelen: ”Mitä ihmettä oikein katson?” Televisio-ohjelmat ovat nykyään todella outoja. Tosi-tv:tä milloin mistäkin älyttömästä aiheesta. Viikonlopun suosikkini oli Varaston metsästäjät. Ihan oikeasti? Seuraavaksi varmaan tulee Kaappien penkojat, jossa tutustutaan ihmisten makuuhuoneiden kaappeihin.
Kuitenkin. Juuri siksi, että televisio on minulle todella harvinainen huvi, sen katsominen on todella rentouttavaa. Ei ole paineita tehdä mitään fiksua tai pitää yllä järkevää keskustelua: voi vain upota television maailmaan ja kommentoida sitä. 
Viime aikoina olen saanut pari kertaa muuttaa yhdeksi yöksi kavereideni luokse tuijottamaan televisiota. Joulukuussa katsoimme True Bloodia koko tuotantokauden verran, ja eilen katselimme satunnaista televisiovirtaa.
Molemmat viikonloput olivat mahtavia ja rentouttavia. Jotain sellaista, jonka tekemiseen turhautuisin nopeasti yksin kotona. Hyvä, kun ehdin välillä edes Supernaturalia katsoa – ja sitäkin maksimissaan kaksi jaksoa kerrallaan.
Elämäni on täynnä suorittamista? Ehkä, mutta rakastan sitä. Joskus silti rakastan ihan vain sitäkin, kun ei tarvitse tehdä mitään. Siihen on vain vaikeampi antaa itselleen lupa.

Päiväkirja viikon lukukiellosta

Päivä 1:

Käyn luovuuskurssia. Tämän viikon teemana on lukukielto. Ajattelin aluksi, että ei se nyt niin kauhean vaikeaa ole jättää kirjojen lukemista yhdeksi viikoksi. Ystäväni Neiti K kuitenkin totesi, että sosiaalisen median lukeminen lasketaan myös lukemiseksi. Täytyy siis sulkea IRC, Facebook ja WhatsApp. 
Ensimmäinen reaktioni oli kiukku. Mitä hittoa? En minä käytä niin paljon sosiaalista mediaa. Ei se häiritse muuta elämääni. Se vain hankaloittaa elämääni, jos en saa tietoa eri harrastusryhmien päivityksistä. Olin raivoissani. Tämä tehtävä tekisi mieli jättää tekemättä.
Neiti K sanoi: ”Kyllä sä pystyt siihen!” No niin pystynkin, mutta en halua. Mitä, jos vaikka menetän jonkun tosi tärkeän viestin sen takia, etten ole tavoitettavissa? Hengitin hetken ja mietin, että eihän minulle nyt oikeasti tule sosiaaliseen mediaan mitään niin tärkeää, joka ei voisi odottaa viikkoa. Kyllä ihmiset voivat tärkeissä asioissa soittaa tai lähettää tekstiviestin. Enkä minä ole niin tärkeä ihminen, että minun pitäisi olla 24/7 saavutettavissa. Ei kukaan ole.
Tekstiviestit ja tärkeät sähköpostit olen sallinut itselleni. Tärkeät sähköpostit määritän lähettäjän ja otsikon perusteella. En halua esimerkiksi menettää jotain työsähköpostiin tullutta tietoa. Tekstiviestejä minulle ei lähetä normaalisti kuin äiti.
Tehtävän tarkoitus on kai se, että  lukemiselta jää aikaa tehdä jotain muuta – jotain sellaista, mihin ei yleensä ole aikaa. En edelleenkään usko siihen. Luultavasti minulla on enemmän aikaa ainoastaan nukkua, koska jätän aamu- ja iltalukemiset väliin. Sekin on tosin hyvä asia, sillä olen jo pari viikkoa valitellut ainaista aamuväsymystä. Ehkä siihen tulee muutos.
Kun ei ole kännykkä jatkuvasti kädessä, keskittyy paljon paremmin ympärillä oleviin ihmisiin. Ruokatunnillakin juttelin työkavereideni kanssa ehkä enemmän kuin koskaan. Nykyään ihmiset muutenkin tuijottavat enemmän kännykkäänsä kuin toisiaan.
Tässä on kyse myös vapaudesta. Vapaudesta tehdä, mitä huvittaa. Vapaudesta olla tavoittamattomissa. Vapaudesta olla itsensä kanssa. Vapaudesta vain olla.
Ensimmäisen päivän jälkeen tunnelmani on optimistinen. En aio julkaista tätä päivitystä kuin vasta viikon jälkeen. Toivottavasti ehdin päivittää muinakin päivinä tunnelmiani. Elämäni on täynnä tekemistä – lukulakostani huolimatta.

Päivä 3:

Puhuin eilen 1,5 tuntia puhelimessa. Heti, kun pääsin kotiini, puhelin soi. Puhuin tunnin neiti K:n kanssa. Hän totesi, että vaikutin tosi suivaantuneelta, kun kuulin lukulakosta. No niin olinkin, suorastaan vittuuntunut. Sanoin kuitenkin, että kaikki on ihan ok tällä hetkellä. Juttelimme tunnin. Heti, kun olin lopettanut sen puhelun, herra P soitti. Juttelin hänen kanssaan puoli tuntia. Herra P on niitä harvoja ihmisiä, jotka soittavat minulle. Jotenkin puhelimessa juoruaminen on jäänyt muistoksi yläasteajoilta. Silloin roikkui puhelimessa helposti tuntikausia. Puhelimessa puhumiseen pitää keskittyä ihan eri tavalla kuin esimerkiksi Facebookin chattiin. Chatin kanssa samaan aikaan voi olla meneillään vaikka mitä muitakin askareita. Puhelimessa ollessaan ei kauheasti muuta pysty tekemään kuin puhumaan. Herää taas kysymys, että miten vähän sitä oikeastaan normaalisti keskittyy niihin ihmisiin, joiden kanssa on tekemisissä?  

Kun sain puheluni herra P:n kanssa päätökseen, soitti neiti H olevansa oven takana. Hetken kuluttua seuraamme liittyi myös herra T. Katselimme Pii:n elämän, joka oli varsin ihana elokuva. Neiti K:n mielestä leffatkin ovat lukulakon aikana kiellettyjä, koska englanninkielisissä leffoissa on tekstitys. Kurssikirjassa ei kuitenkaan kielletty television katsomista, joten en perunut jo aiemmin sovittua leffailtaa. En koe kauheasti eroa siinä, olisinko katsonut suomalaista leffaa ilman tekstejä vai tekstitettyä englanninkielistä leffaa. Ei se kuitenkaan periaatteessa lukemista ole, vaan katselua. 

Tänään aamulla oli ehkä ensimmäistä kertaa ikävä sosiaalista mediaa. Tekisi mieli selailla Facebookkia ja höpötellä chatissa. Ei auta! Tämä blogiin kirjoittaminen toimikoon vastaavana toimintona. Loppupäiväksi onkin sitten tiedossa ihan oikean elämän tekemistä! 

Päätin, etten lue aiempien päivien tekstiä ennen kuin vasta julkaistessani tämän koko päivityksen. Siten mahdolliset erilaiset tunnelmat välittyvät sellaisena kuin ne olivat.

Päivä 4:

Ensimmäistä kertaa alkoi ihan tosissaan ahdistaa. Hiljaisessa asunnossa yksin, kaihtimet ja väliovi kiinni. Tuli todella yksinäinen olo. Ihan kuin olisin suljettuun tilaan pakotettu eläin, jota alkaa seinät ahdistaa. Oli vain minä ja minun ajatukseni. Katselin vainoharhaisesti ympärilleni ja kuuntelin toisista asunnoista tulevia ääniä. Omat haamut pelottavat eniten.

Tajusin, että sosiaalisen median ollessa auki aina, voin luoda itselleni kuvitelman, jossa minulla on seuraa. En oikeastaan ole koskaan yksin, kun sosiaalisessa mediassa on iso joukko ihmisiä, joihin voin pitää yhteyttä.

Ahdistuksen kasvaessa mietin, heitänkö koko lakon hiiteen. Oli pakko laittaa musiikki päälle ja avata tietokone, jotta voin päivittää tätä blogia. Se helpotti.

Selkeästi on inhottavampaa olla pakotettuna yksin omassa rauhassaan kuin silloin, kun se on oma päätös. Kyllä minä tiedän, että voisin soittaa tai lähettää tekstiviestejä, jos kaipaisin seuraa. Kuitenkin klo 22.26 sunnuntai-iltana haluaa jättää muut rauhaan.

Nyt on kuitenkin neljännen päivän ilta. Voiton puolella olen.

Päivä 7:

Enää tämä päivä ennen kuin avaan taas ovet sosiaaliselle medialle. Hivenen ahdistaa, että miten monta ilmoitusta ja vastaamatonta viestiä siellä odottaa. Facebook on lähettänyt sähköpostia, että ”sinulla ilmoituksia, joihin et ole reagoinut.” Vai niin.  Pitäisikö ihan laittaa huomenna herätys tuntia ennen, jotta ehtisi käydä kaikki viestit läpi? Hahah. En nyt sentään oikeasti usko, että siellä on kovin montaa viestiä, joihin oikeasti pitää reagoida heti.

Onko tämä lukutauko sitten antanut minulle enemmän aikaa? On ja ei ole. Olen siivonnut nopeammin ja nukkunut enemmän. Mitään mystistä tuntien lisäaikaa en ole elämääni saanut. Se on tosi hyvä huomio. Voin todeta olevani aktiivinen ihminen, joka on Facebookissa lähinnä niinä hetkinä, kun ei ole muutakaan tekemistä. Sosiaalinen media on myös aina ollut minulle tietynlainen rentoutumiskeino. Kun tulen pitkän päivän jälkeen kotiin, on mukavaa rentoutua koneen ääressä ja selailla läpi Facebookin uutisvirtaa tai ircin keskusteluja. Se on minulle sama asia kuin jollekin television ääressä istuminen. Aivot narikkaan hetkeksi!

Se on sitten taas eri juttu, että pitääkö minun olla sosiaalisessa mediassa tavoitettavissa koko ajan. Ei tarvitse. Voinkin miettiä tämän lakon jälkeen, onko tarpeellista, että Facebookin ilmoitukset ja chatin viestit tulevat heti näkyviin puhelimeeni. Chat-viestit ehkä, ilmoitukset eivät todellakaan. Sitä keskittyy huomattavasti paremmin siihen, mitä tekee, kun ei muutaman minuutin välein tarkista, onko Facebookissa jotain ilmoituksia.

Tämä lukulakko tuli oikeastaan ihan sopivaan hetkeen. Minua oli jo jonkin aikaa ärsyttänyt suunnattomasti se, että puhelimeni näyttää parhaassa tapauksessa kolmea tekstiviestiä, neljää WhatsApp-viestiä, kuutta chat-viestiä ja vielä kymmentä ilmoitusta Facebookissa. Tämä kaikki samaan aikaan, kun yritän olla tapaamassa jotain ystävääni.

Rajoitus tuli tarpeeseen – ja selvisin!