Ronja Ryövärintytär on yksi minuun eniten vaikuttaneista kirjoista. En vain koskaan aiemmin ollut lukenut sitä itse. Ala-asteella opettaja luki sitä meille. Samoihin aikoihin näin kirjasta tehdyn näytelmän Vaasan kaupunginteatterissa, ja katselin tv-sarjaa innoissani.
Ala-astevuosistani on vierähtänyt jokunen tovi, uskokaa tai älkää. Ronja Ryövärintytär tarttui käteeni kirjamessuilla pari vuotta sitten. Pari viikkoa sitten päätin vihdoin lukea kirjan ihan itse.
Se oli todella outoa, miten kirjan tapahtumat palautuivat elävästi mieleeni. Ihan kuin olisin aivan hetki sitten elänyt Ronjan maailmassa. Muistin tapahtumia ja repliikkejä ulkoa. Muistin miten kakkiaisille huudettiin, ja miten olin luonut Karhuluolan leikkikentälle.
Ronja on rohkea ja itsenäinen. Ronja rakastaa luontoa ja opettelee olemaan pelkäämättä. Hän vie itsensä kuilun partaalle rohkaistuakseen. Hän ei tarvitse mitään eikä ketään, mutta siltikin hän rakastaa koko maailmaa.
3. Mennä roadtripille Yhdysvaltoihin – mieluiten Impalalla. 😉
4. Mennä Australiaan vähintään kuukaudeksi.
5. Kiertää maapallon ympäri.
Noin! Nyt halukkaat matkaseuralaiset voivat ilmoittautua minulle!
Viime aikaiset matkani ovat olleet varsin spontaaneja ja suunnittelemattomia. Nykyiset matkahaaveeni sen sijaan edellyttävät suunnittelua ja rahan säästämistä.
Kuvittelen, että minulla on nyt aikaa suunnitella ja säästää rahaa seuraavaan matkaan, koska ex tempore -matkojen toteuttaminen ei ehkä tule kyseeseen ennen lokakuuta.
Kuubaa olen miettinyt jo pitkään. Osa kavereistani on käynyt siellä, ja kaikki Kuubasta lukemani jutut houkuttelevat minua sinne. Olen kuullut pelkkiä kehuja. Olen varma, että siellä pääsisi osaksi sellaista tunnelmaa, jota ei voi muualla maailmassa kokea.
Olenkin tässä miettinyt, että ellen saa matkaseuraa, onko Kuuba turvallinen paikka matkustaa yksin. Ainakin sinne matkustaessa täytyy olla matkasuunnitelma, eikä voi vaan mennä ja ihmetellä paikan päällä, mitä tekee ja mihin majoittuu. Suunnitelman avulla matkasta varmaan saa myös enemmän irti.
Islannin ympäri kiertäminen on jäänyt kummittelemaan mieleeni siitä asti, kun olin viiden päivän matkalla Reykjavikissa. Haluan nähdä enemmän! Islannin luonto pitää kokea kaikessa monipuolisuudessaan.
Roadtrip Yhdysvaltoihin on ehkä näistä suunnitelmista haastavin. Ei sen takia, että siihen olisi vaikea löytää seuraa, vaan sen takia, että se vaatisi useamman ihmisen sovittamaan aikataulunsa yhteen ja haluamaan samoihin paikkoihin. Ehkä Jared Padalecki ja Jensen Ackles voisivat viedä minut privaattiajelulle? Supernatural on koko matkan suurin innostaja.
Australia on kaukana, eikä sinne kannata lähteä lyhyemmäksi ajaksi kuin kuukaudeksi. Australiassa minua sekä houkuttaa että kauhistuttaa eläimet. Lisäksi australialaiset ihmiset vaikuttavat tosi mukavilta ja rennoilta. Siellä on varmasti helppo tutustua uusiin ihmisiin.
Ja tottakai minä haluan kiertää maapallon ympäri! En 80 päivässä, vaan vuodessa. Tämä on listan viimeinen haave. Se vaatii suunnittelua, rahaa ja ennen kaikkea aikaa.
Jos kaikki menee niin kuin nyt kuvittelen, aloitan haaveideni toteuttamisen kohdasta yksi…
Tämäkin kirja menee kategoriaan vihdoin sain luettua.
Syynä lukemisen vaikeuteen ei ole ollut vaikealukuisuus tai tylsyys. Kirja vain on puutteellinen kopio tv-sarjasta, jonka olen katsonut monta kertaa. Mitään yllätyksiä lukukokemus ei tarjonnut. Mikään henkilöhahmo ei syventynyt, eikä salaisia motiiveja paljastunut. Kirjan parasta antia taisi olla sivuosassa oleva vampyyri Bubba. Se hahmo oli ymmärrettävästi jätetty pois tv-sarjasta.
True Blood on yksi suosikkisarjoistani, ja erityisesti sarjan ensimmäinen kausi on aivan mahtava. Tv-sarjassa on paljon mielenkiintoisempia henkilöitä ja parempi juoni kuin kirjassa. Voi toki olla, että tv-sarjaan on otettu vaikutteita muista kirjasarjan osista. Tämän ensimmäisen kirjan ja sarjan ensimmäisen kauden perusteella sanon silti, että tv-sarja voittaa kirjan 100-0.
Sen verran kuitenkin vampyyreja fanitan ja olen utelias, että aion lukea vielä kirjasarjan seuraavan osan. Osasyynä lukemiselleni on toki se, että seuraava osa löytyy kirjahyllystäni. Sen lisäksi muiden toteamukset: ”Jos sä fanitat Ericiä, niin kannattaa lukea niitä kirjoja” ovat vakuuttaneet minut. Voi, kyllä minä Ericiä fanitan! Hän on suosikkivampyyrilistallani kakkonen. Ykkönen on tietenkin Lestat.
Kävipä niin, että halusin oppia tekemään ruokaa pinaatista. Samaan aikaan muistin, että on olemassa kiusauksia. Googlasin vähän ja totesin, että useassa ohjeessa kehoitetaan yhdistämään pinaatti ja lohi. Niin päätin tehdä, ja näiden sattumusten jälkeen tein vahingossa tosi hyvää ruokaa.
Kokeilkaa tekin! Näistä aineksista se syntyi:
Kirjolohta n. 150 grammaa Yrttimaustettua salaattijuustoa paketillinen Ruokakermaa 2 dl Peruna-sipuli-sekoitusta 500 grammaa Pinaattia n. 150 grammaa Juustoraastetta
Sekoita kaikki kuivat aineet yhteen, kaada päälle kermaa ja lisää pinnalle juustoraastetta.
Pidin kiusausta uunissa 225 asteessa n. 50 minuuttia.
Ensimmäinen osa oli mielestäni hyvä ja kiinnostava, vaikka henkilöt olivat ärsyttäviä. Toinen osa oli huomattavasti tylsempi, mutta kolmas osa oli kaiken tylsyyden huippu. Viimeisten sivujen kahlaaminen läpi vaati suuria henkisiä ponnistuksia. Teoksesta olisi voinut ottaa puolet pois. Silloin se olisi ollut mukavan tiivis. Tai oikeastaan E. L. James olisi voinut ihan vain lopettaa kirjoittamisen ensimmäisen osan jälkeen.
Fifty Shades of Greyssa kiinnostavinta on S/M-suhde. Se on kuitenkin hyvin pienessä roolissa ensimmäisen osan jälkeen. Henkilöhahmot ovat todella pinnallisia ja ärsyttäviä. Kirjasarja kertoo tarinan epäterveestä parisuhteesta, jota eletään rahan ja kimalluksen ympäröimässä maailmassa.
Kirjoissa on hyviä teemoja, joiden käsittely jää vajaaksi. Kirjailija ei ole jaksanut perehtyä valitsemiinsa aiheisiin, vaan keskittyy tarjoamaan sivutolkulla samanlaisia seksikohtauksia.
Kirjasarjaa oli yhtä turhauttavaa lukea kuin Christian Greyn kaltaisen miehen kanssa olisi seurustella.
Koska olimme pakettimatkalla, päätimme osallistua matkatoimiston järjestämälle saarikierrokselle. Kierroksella toimi oppaana suomalainen nainen, joka on vuosia sitten avioliiton myötä muuttanut Kyprokselle. Hänellä oli siis paljon omakohtaista tietoa saarivaltiosta.
Ensimmäinen kohteemme oli Nikosia, Kyproksen pääkaupunki. Se on Euroopan ainoa kahtia jaettu pääkaupunki. Toisella puolella on turkkilaisten valloittama laiton valtio, ja toinen puoli kuuluu Kyprokselle.
Kävimme vierailemassa ortodoksikirkossa. Meille kerrottiin, että kirkossa ei saa istua jalat ristissä, sillä se on epäkunnioittavaa Kristuksen ristiä kohtaan.
Opas kertoi Kyproksen olleen milloin minkäkin valtion vallan alaisena. Luonnollisestikaan historiantuntemukseni ja muistini eivät riitä kertomaan, mitä kaikkia vaiheita saarivaltio on kokenut. Joka tapauksessa kuvassa on kaupungin muuri.
Kuvassa on patsas, josta en osaa sanoa yhtään mitään. heheh.
Turkin valtaaman puolen rajalla oli taideteos, jossa ihmisoikeusjulistus on rikottu seipäin. Tarkoitus oli käydä turkkilaisten puolella, mutta minuun iski kauhea ahdistus kahtiajaon aiheuttamista ihmisoikeusrikkomuksista, ja yritin kääntyä takaisin. Selän kääntämällähän tunnetusti ongelmat katoavat.
Olin kuitenkin kulkenut niin pitkälle, että raja oli ylitettävä. Rajalla pyydettiin leima kertakäyttöiseen viisumiin. Passiin ei saanut missään tapauksessa ottaa leimaa, sillä leima olisi mitätöinyt passin. Turkin valtaaman alueen itsenäisyyttä ja sitä myötä leimaa ei ole tunnustanut mikään muu valtio kuin Turkki.
Nikosiasta suuntasimme vuoristoon. Vuoristossa ilma oli jonkin verran raikkaampaa ja kasvillisuus korkeampaa ja vihreämpää. Melko kitukasvuista ja kuivaa se kasvillisuus kuitenkin mielestäni oli. Ei ihan verrattavissa Suomen metsiin.
Matkaan kuului perinteinen kyproslainen ruoka, josta minulla ei tietenkään ole kuvaa, koska keskityin tärkeimpään asiaan: syömiseen. Ruoka ja viini olivat tosiaan kaikkialla hyviä. Sen lisäksi asiakaspalvelu oli todella ystävällistä – jopa turistien täyttämässä Aiya Napassa. Oppaamme sanoikin meille, että jos palvelu on huonoa, ei pidä jättää tippiä. Tällöin ravintolalle menee viesti perille siitä, että jotain on vialla.
Viimeinen vierailukohteemme oli pieni kylä, jossa oli viinitila. Maistoimme paikallista viinaa ja jälkiruokaviiniä. Sitä toin itselleni tuliaiseksi pienen pullon, jota en ole vieläkään juonut. Olisi siis aiheellista pitää kyproslainen ruokailta. Kuka ilmoittautuu hyväksi kokiksi? 😉
Olimme päättäneet vuokrata jonain päivänä ajoneuvon ja ajella sillä vähän Ayia Napaa kauemmaksi. Tarjolla oli autoja, mönkijöitä ja …vehkeitä. Kyseessä on kai jonkinlainen mopoauto, jossa ei ole kattoa. Emme keksineet suomenkielistä sanaa (onko sellaista edes?), joten kutsuimme ajoneuvoa vehkeeksi.
Kyproksella on vasemmanpuoleinen liikenne. Se sai meidät molemmat olemaan hyvin tarkkoina sen suhteen, että mihin suuntaan risteyksissä piti ryhmittyä. Vehje ei kulkenut kovin kovaa vauhtia, mutta täysi nopeus tuntui avohytissä aika kovalta vauhdilta.
Valitsimme ajelupäiväksemme päivän, jolloin oli pilvistä. Riittävän lämmin siellä oli auringonpaisteen rajallisuudesta huolimatta. Kyproksen luonto oli kuivaa, ja kasvisto niukkaa.
Kaunis saari se joka tapauksessa on. Miten mikään saari, jossa on kiveä, kalliota ja merta kaikkialla, voisi edes olla jotain muuta kuin kaunis?
Meille annettiin tietty reitti, jonka saimme vehkeen kanssa ajella. Minnekään kauas ei saanut lähteä. Ajelimmekin siis lounaalle johonkin lähikaupunkiin, ja kiersimme kaikki muutkin lähikaupungit. Ei niissä juuri mitään nähtävää ollut, emmekä käyneet edes Lidlissä, mutta ajelu itsessään oli kivaa. Päädyimme jonnekin pikkukaupunkiin kokiksille. Siellä kahviossa oli kylän miehet pelaamassa korttia, ja voin sanoa, että sain aika paljon katseita osakseni.
Luonnon silta. Kuka uskaltaisi kävellä siitä? Hullujen ideoiden estämiseksi paikka oli aidattu.
Olen vuorotyössä, joten olen yleensä töissä silloin, kun muilla on vapaata. Välillä joudun siis hieman soveltamaan, miten saan yhdistettyä työn ja juhlan. Uuden vuoden aattona työt loppuivat klo 18, ja seuraavana päivänä piti jälleen töihin klo 10.45. Siihen väliin mahtui kuitenkin kaikki tärkeimmät asiat. Kyse on tehokkaasta ajankäytöstä. 19.30 tapasin ystäväni neiti K:n Teatterisillalla ja n. klo 20.30 oli kuohuviinit kaadettu.
Opin vasta joitain vuosia sitten, että suomalaiset syövät uutena vuotena nakkeja ja perunasalaattia. Se ei ole koskaan kuulunut meidän perheen uuden vuoden perinteisiin. Tänä vuonna ateria koostui kylmistä prinssinakeista, perunasalaatista ja tsatsikista. Kaikki suoraan paketista lautaselle. Ainakin on helppo illallinen.
Ennustaminen ja korttipelit sen sijaan ovat kuuluneet uuden vuoden perinteisiin silloin, kun asuin vielä Pohjanmaan kodissani. Uusi vuosi oli rauhallista yhdessäoloa ja ilosten ennustusten ennustamista.
Minä en usko mihinkään yliluonnolliseen – en siis myöskään ennustuksiin. Kaikki yliluonnollinen kuitenkin kiehtoo minua ja on äärimmäisen mielenkiintoista. Korteista ennustaminen on siinä mielessä aika hyvä ennustustapa, että kortteja voi tulkita haluamallaan tavalla omaan elämään sopivasti. Se kai siitä tekeekin suosittua.
Minulle ennustettiin tulevan vuoden tärkeiksi hahmoiksi kahta vaaleaa miestä ja yhtä tummaa naista. Toinen miehistä on hyvä ja toinen paha. Minun pitää järjen avulla oppia tunnistamaan, kumpi on hyvä ja kumpi paha. Tumma nainen on hyvä ja hän liittyy vahvasti teatteriharrastukseeni. Teatteriharrastukseni ennustettiin olevan menestys. Lisäksi minulle ennustettiin varallisuutta, ellei joku mies tule tielleni. Mitä tästä sitten opin? Sen, että välttele miehiä ja keskity teatteriin! Hah!
Lähitulevaisuuteeni ennustettiin oikeamielistä ja välittävää vaaleaa naista, juhlintaa ja onnea. Olin jo päättänyt, että jään kotiin neiti K:n lähtiessä seuraavaan paikkaan. Ennustus kuitenkin ohjasi minut neiti H:n luokse! En ollut aiemmin edes käynyt neidin uudessa asunnossa, joten jo oli aikakin.
Valintani osoittautui mainioksi, sillä kerrankin olin seurassa, jolle riitti ilotulitusten ihaileminen ikkunasta. Kammoan humalaisia ihmisiä, jotka ampuvat ilotulitteita. Olen viettänyt ainakin kaksi vuodenvaihdetta itsekseni, kun muut ovat menneet ulos katselemaan ilotulitusta. Jaoimme toiveemme uutta vuotta koskien, kohotimme kuoharilaseja ja katselimme taivasta.
Neiti H:n ja neiti M:n siirtyessä paikalliseen yökerhoon minä lähdin kävelemään kotiin. Vähän jännittää, kun odotukset tämän vuoden suhteen ovat niin korkealla…
Kuten kaikki varmaan tietävät: fanitan vampyyreita. Löysin Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin Vitsauksen (The Strain) työpaikan vaihtotorilta. Takakannessa mainittiin vampyyrit, joten kirja oli hetkessä minun.
Yksi tärkeimmistä asioista, joita arvostan kirjoissa, on kirjojen kieli. Juoni voi olla kökkökin, jos kirja on kielellisesti hyvä. Samoin edes hyvä juoni ei välttämättä pelasta, jos kieli on huonoa. Vitsauksen kieli oli erittäin hyvää ja kuvaavaa. Heti ensimmäisistä sivuista lähtien mieleeni piirtyi tarkkoja kuvia kirjan tapahtumista ja tapahtumapaikoista. Ihan kuin päänsisäinen elokuva olisi lähtenyt pyörimään.
Tarina seurasi melko uskollisesti Bram Stokerin Draculan juonta. Jopa henkilöhahmot olivat Draculasta lainattuja. Tapahtumat oli sijoitettu nykyaikaan, ja vampyyreista oli Mestaria lukuunottamatta tehty varsin epäkarismaattisia ja ällöttäviä hahmoja. Mieleeni piirtyi varsin kauheita kuvia useaan kertaan.
Tarina kertoi sekä taistelusta maailman pelastamiseksi että henkilökohtaisista taisteluista. Kirjan ihmishahmot olivat kiinnostavasti kuvattu. Joistain piti ja joitain inhosi välittömästi. Se kertoo siitä, että ihmisten luonnetta on kuvattu onnistuneesti.
Vitsaus on trilogian ensimmäinen osa. Isompi tarina jäi kesken. Tilasin välittömästi seuraavat osat kotiini. Ensimmäisen osan jälkeen olen sitä mieltä, että perinteista vaikuttuminen on luonut yhden parhaista vampyyritarinoista, jotka on kirjoitettu.
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka pitävät kauhukirjallisuudesta ja inhoavat sitä, että vampyyreista on tehty romanttisia ja välillä jopa auringossa kimaltelevia hahmoja.
Matkapaloja 
