Tallinna: pari matkavinkkiä

Julkaistu Lilyssä 19.12.2012

Koska olimme viettäneet suomalaista lomaa Tallinnassa yhden päivän ajan, koitimme tehdä seuraavana päivänä jotain muuta.

No, päivän aloittaminen kolmen eri alkoholikaupan hintoja vertailemalla ei ole ehkä se paras lähtökohta tehdä jotain muuta.

Pakollisten tuliais-ostosten jälkeen ehdotin, että ottaisimme bussin jonnekin, koska meillä molemmilla oli yksi käyttämätön bussilippu. Matkakaverini ei innostunut ajatuksesta, mutta päädyimme kuitenkin ajamaan raitiovaunulla nro 2. Halusin nähdä, olisiko matkan varrella jotain kiinnostavaa, mihin voisi jäädä. No ei oikein ollut. Näimme kuitenkin paikan nimeltä Sitsi ja useita kauniita taloja. Nyt tiedämme, että siellä suunnassa Tallinnaa ei välttämättä ainakaan talvella ole kauheasti nähtävää.

Hyppäsimme pois raitiovaunusta ilmeisesti bussiaseman kohdalla ja kuljimme tunnelista vanhaankaupunkiin. Tunneli oli koristettu taiteella.

Vanhassakaupungissa tarkoitus oli kokea yksi matkustamisen kohokohdista: syödä. Päädyimme matkan teemaamme sopivasti syömään torin laidalle olevaan italialaiseen ravintolaan. En nyt googlaamisesta huolimatta löydä ravintolan nimeä, mutta siinä torin laidalla se oli. Minua varoitettiin, että pizza ei olisi mitenkään erityistä. Kyllä se vaan oli hyvinkin erityistä! Yksi parhaista pizzerioista, joissa olen ikinä ollut. Menkää siis sinne. Kyllä te löydätte.

Ennen pizzeriaa silmiimme osui ylläoleva Depeche Modelle omistettu baari. Pakkohan sinne oli mennä. Baarissa ei ollut ketään muita, mutta sekös ei meitä haitannut. Istuimme siellä katsellen ja kuunnella Depeche Moden musiikkia, kunnes oli aika juosta (!) laivaan.

Miten sen aina unohtaa, että laivan ovet suljetaan kuitenkin vähän aiemmin kuin sen on tarkoitus lähteä? Joka tapauksessa, suosittelen käymään siellä DM Baarissa. Se oli kiva paikka. Lisätietoja on täällä: http://www.depechemode.ee/bar/

 

Suomalainen Tallinna

Julkaistu Lilyssä 18.12.2012

Tämä on kertomus siitä, miten Tallinnassa voi matkustaa ilman, että huomaa olevansa Suomen ulkopuolella. Kahden suomalaisen naisen Tallinnan matka alkaa tietenkin kuohuviinillä. Odotimme kuitenkin laivaan asti – toisin kuin useat muut suomalaiset. Jo terminaalissa matkustajat toivotettiin tervetulleiksi ja todettiin, että tax freessa tavataan koko pitkän päivän ajan. Koko pitkän päivän ajan? 2,5 tuntia se laivamatka kesti. Siitä vietimme tax freessä ehkä 10 minuuttia. Matkan aikana toinen meistä ehti potea merisairautta ja toinen meistä löytää uuden elämänrakkauden.

Vessassa oli ikkuna, josta näkyi aaltoileva meri. Sinne se Suomi jäi.

Sokos Hotelli Virun superior-huoneen  ikkunasta näkyi vanhakaupunki ja lumisade. Yöllä ikkunasta näkyi selkeästi myös keskellä kaupunkia ollut laiva. ”Onko toi laiva?” ”Näyttää kyllä, mutta ehkä se on talo.” ”Ei, kyllä se on pakosta laiva.” Aamulla totesimme, että kyllä se taisi kuitenkin olla talo. En kyllä ole vieläkään ihan varma.

Suomalainen nainen on blondi! Blondiudestani on viime aikoina käyty useita kiistoja. En kuulemma ole blondi. Väitän niin vain Facebookissa. Taitaa siis Instagram tehdä jälleen tepposet. Oikeasti olen ihan brunetti – ja sisäisesti joko punapää tai mustapää. Päätinkin jossain vaiheessa iltaa, että ”Seuraavalla kerralla minä kyllä blondaan hiukseni kokonaan, niin ei kenenkään tarvitse väittää, etten olisi tarpeeksi blondi!” No, katsotaan.

Muse oli Tallinassa. Jonotimme sinne muiden suomalaisten seurassa ja palelimme. Suomalaisittain kaipasimme pulloa lämmikkeeksi. Matkapullo oli jäänyt hotellihuoneeseen.

Onneksi suomalaisella on aina mukana älypuhelin (huom! suomalainen ihailee Ameriikkaa). Sillä voi sitten viihdyttää itseään ennen keikan alkua. Tämän kuvan oli tarkoitus olla taidekuva. Lopputulos näyttää siltä, millaisia kuvia teinit laittoivat joskus irc-galleriaan. Lopputulos näyttää siis säälittävästi siltä, että naiset ovat jumahtaneet teiniaikoihin. Luultavasti ne teinitkin kuvittelivat ottaneensa taidekuvia.

Myös lattian kuvaaminen on tosi hyvä idea. Sen voi tehdä samalla kun jonottaa anniskelupisteeseen, joita on paikan päällä huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Niitä ei myöskään ole millään tavalla rajattu. Sinne vaan virolaista kaljaa tai siideriä ostamaan. Hintakin oli ihan jotain muuta kuin mihin Suomessa on tottunut. Suomalaisten suosimalla keikalla jonot olivat joka tiskille pitkät.

Siinä jonossa voi sitten kuvata itseään. ”Jee, me ollaan menossa keikalle.” ”Otetaan vähän lisää kuvia, kun ei se lämppärikään ole vielä aloittanut, vaikka piti aloittaa 45 minuuttia sitten” Oli muuten huono lämppäri. Emme jaksaneet jäädä katsomaan. Menimme mieluummin kuvaamaan itseämme peilin kautta.

Viime hetken laittautumiset täytyi tallentaa. Kaikesta tästä huolimatta pari suomalaista poikaa sanoivat keikan jälkeen: ”Ollaanko me Suomessa, vai mitä?” ”No juomat ovat ainakin halvempia.” ”Niin, ja naiset kauniimpia.” Hienoa sinä suomalainen mies, osasit tappaa keskustelun! Seuraavana päivänä mumisin katkerasti: ”Vain suomalainen mies voi sanoa jotain tuollaista..”

Musen keikasta kerron ihan toisessa päivityksessä. Tässä kerron sen, että keikan jälkeen pari suomalaista poikaa kysyivät meiltä: ”Hei, tekin varmaan yövytte Virussa. Jaetaanko taksi?” Jaoimme. Taksin hinta oli kyllä ihan suomalainen. Hotellissa totesimme, että nähdään yökerhossa – siellä muiden suomalaisten joukossa. Emme kuitenkaan lähteneet yökerhoon. Jäimme sänkyyn istumaan, juttelemaan ja tuijottamaan MTV:tä. Rentouttavaa se oli. Ja todella epäsuomalaista.

Aamiaispöydässä totesin: ”Meinasin ihmetellä, missä karjalanpiirakat ovat. Sen jälkeen muistin, ettemme me olekaan Suomessa.”  Karjalanpiirakat olivat toisessa pöydässä. Totesin myös, että melkein harmittaa, ettei ole krapula. Melko epäsuomalaista sekin.

Joulukuusi oli tyylikäs. Sellaisia harvoin näkee Suomessa? Koska olimme niin kaukana kotoa, oli koko matkan mukanamme iso säkki turkinpippureita. Ne ovat minulle jo perinteeksi muodostuneita matkaeväitä.

Aberdeen & Lontoo: Konserttimatkalle joulukuussa

Julkaistu Lilyssä 4.12.2012 
 

Ensi viikon tiistaina lähden Neiti H:n kanssa Tallinnaan katsomaan Musea. Nyt on siis hyvä hetki muistella kahden vuoden takaista konserttimatkaamme Aberdeeniin ja Lontooseen. Toivon tästäkin matkasta tulevan muilta osin yhtä mahtavan, mutta sen jäätävän kylmyyden voisin haluta välttää.

Matkamme alkoi Tampereelta. Meidän oli tarkoitus lentää Edinburghiin. Lentokentällä meille todettiin, että Edinburghissa on niin huonot sääolosuhteet, että lentokone ei ole päässyt vielä lähtemään. Odottelimme ja odottelimme.

Siinä odotellessamme aloimme huolestua siitä, kulkevatko junat Edinburghista Aberdeeniin ollenkaan. Vieressä oleva tyttö soitti ystävälleen ja kertoi olevansa myöhässä. Ystävän oli tarkoitus hakea tyttö Edinburghista Aberdeeniin. Kysyimme tytöltä varovasti, voisimmeko saada myös kyydin. Asia järjestyi. Olimme tästä erittäin kiitollisia. Ihmiset todella auttavat toisiaan hädän hetkellä! Saimme kyydin miltei kotiovelle asti.

Myöhemmin selvisi, että junat eivät olisi kulkeneet. Olisimme saattaneet missata koko keikan ilman tämän suomalaisneidon ja skotlantilaismiehen ystävällisyyttä. Suuri kiitos siis heille!

Aberdeenissä sohvasurffasimme suomalaisen tytön luona. Häneen iski hirveä kuume. Hän kuitenkin totesi, että ei voi itse liikkua minnekään, mutta voimme ottaa avaimet ja asua vapaasti heidän olohuoneessaan. Näin teimme ja olimme jälleen kiitollisia. Luminen Skotlanti oli kaunis, mutta sisällä oli jäätävän kylmä. Suomesta ostetut kengät kastuivat jatkuvasti, ja baareissa hakeuduinkin lämpöpatterin viereen kuivattamaan sukkia. Sitä en vieläkään ymmärrä, miten paikalliset tytöt pystyivät kulkemaan pelkissä minimekoissaan ja korkkareissaan ympäri kaupunkia. Heillä täytyy olla mystinen kylmyydensietokyky – tai sitten liikaa sisäistä villapaitaa yllä.

Valmiina keikalle! Tukka näyttää siltä kuin sitä ei olisi pesty viikkoon. Totuus taitaa olla se, että matkalla satoi lunta. Kävin suihkussa, vaikka emme oikein osanneetkaan laittaa lämmintä vettä päälle. Mikäs siinä kylmässä suihkussa käydessä, kun oli muutenkin ihan syväjäässä koko ajan.

Ihmettelimme koko matkan keikkapaikalle, että mikseivät paikalliset käytä ulkotakkia kävellessään. Syy selvisi perillä: siellä ei ollut narikkaa! Oma ratkaisuni oli ostaa uusi kangaskassi ja tunkea ulkotakki sinne. En halunnut ottaa riskiä, että sen olisi joku ottanut mukaansa, jos olisin jättänyt sen johonkin nurkkaan lojumaan. Edelleen: skottien kylmyydensietokyvyn on pakko olla erityinen.

Yläkuvassa ollut smurffimies oli siis tietenkin Jared Leto.

30 Seconds to Mars veti hienon keikan. Skottilainen yleisö oli kohteliasta ja hillittyä. Se oli kovin söpöä, että jos törmäsin johonkin ihmiseen, hän pyysi minulta anteeksi. Yleisö olisi siis suomalaisesta näkökulmasta voinut olla paljon, paljon villimpi. Bändi kuitenkin kiitteli yleisöä ja totesi sen olleen kiertueen paras. Jos näin oli, niin miten hillitty meno muilla keikoilla on mahtanut olla?

Konserttimatkamme seuraava kohde oli Lontoo. Siellä majoituimme hostellissa, joka oli lämmin.

Juuri muuta en paikasta sitten muistakaan. Tai no sen, että matkaseuralaiseni oli kovin vainoharhainen, kun meidän piti jättää matkatavarat säilytyshuoneeseen. Itse olen tottunut jättämään tavarat hostellihuoneisiin vartioimatta. En ole ehkä kehittänyt vaatteisiini niin suurta tunnesidettä, että asia häiritsisi minua. Syynä saattaa myös olla se, että pakkaan usein mukaani vaatteita, jotka voin tarvittaessa heittää menemään, jotta tuliaisille olisi tilaa.

Lontoossa olimme katsomassa Suedea. Bändi oli Neiti H:lle erittäin tärkeä. Minäkin pidin konsertista kovasti, vaikka en tuntenut bändin tuotantoa etukäteen. Pidin myös Lontoosta. Se oli huomattavasti miellyttävämpi paikka kuin ensimmäisellä kerralla, kun siellä olin.

Joulukuu ja keikat – ne kuuluvat yhteen. Näissä tunnelmissa on mukava odottaa ensi viikkoa. Niin ja Tapaninpäivääkin. 🙂

Mestre: Ostoksia ja ruokaa

Julkiastu Lilyssä 27.10.2012

Tässä budjetti-vinkki Venetsiaan matkustaville turisteille: hankkikaa majoitus Mestrestä. Me majoituimme Hotel Columbossa, joka oli Mestren aseman lähellä Margheran kaupunginosassa. Maksoimme 50 euroa kahden hengen huoneesta / yö. Sen lisäksi maksoimme muutaman euron veroa kaupungille siitä hyvästä, että majoituimme siellä. Venetsian puolella samanlaiset huoneet olisivat olleet ainakin 10 euroa kalliimpia.
Matkustaminen Mestrestä Venetsiaan on yksinkertaista. Junia ja busseja kulkee koko ajan – busseja myös yöllä jokaisena viikonpäivänä. Yksi matka maksaa vähän yli euron. Siinäkin säästää, jos kulkee junilla ja busseilla samaan tapaan kuin me – maksaa vain puolista matkoista. Meille nimittäin kävi joitain kömmähdyksiä matkan varrella. Ensimmäisenä iltana olimme katsoneet, koska viimeinen juna Venetsiasta Mestreen lähtee. Olimme ostaneet molemmille kaksi junamatkaa sitä iltaa varten. Menimme rautatieasemalle ja oikealle laiturille, mutta minkäänlaista junaa ei lähtenyt minnekään. Lähdimme siis päättäväisesti kohti bussiasemaa, ja hyppäsimme ensimmäiseen bussiin, jossa luki Meste F.S.
Normaalisti en koskaan suostu matkustamaan pummilla, koska pelkään kuollakseni, että tarkastaja tulee ja käräyttää minut. Muistan olleeni ihan kauhuissani, kun jouduin kerran Helsingissä matkustamaan yhden metrovälin ilman lippua. Reissuilla se ei kuitenkaan tunnu haittaavan. Ajattelimme, ettei kukaan tarkastaja öisin busseissa ole – eikä ollutkaan. Pääsimme näppärästi Mestren asemalle.
Seuraavana päivänä olimme sen verran fiksuja, että ostimme yömatkustusta varten bussiliput. Ostin neljä bussilippua, jotka virkailija näppärästi laittoi yhdelle kortille. Olin unohtanut, että näinhän he yleensä tekevät. Seuraavan kerran, kun menimme bussiin, emme tietenkään osanneet ottaa siitä kortista kuin yhden matkan. Taisimme kortin avulla matkustaa kahdesti siten, että leimasimme sen vain kerran ja vasta kolmannella kerralla onnistuimme leimaamaan sen kahdesti. Näin tuimme Venetsian joukkoliikennettä vähän kyseenalaisesti.
Teimme myös ostokset Mestressä. Mestren keskustassa ovat kaikki liikkeet näppärästi samassa paikassa, ja hinnat ovat Venetsiaa edullisemmat. Ylläolevat kengät ovat yksi ostoksistani. Kengät maksoivat 20 euroa, ja arvelin, että tähdet lähtevät heti irti. Olin oikeassa. Kylvän tähtiä tasaisesti. No, ovat nuo kengät ihan kivat ilman tähtiäkin.
Jokaisella reissulla on pakko järjestää piknik. Viimeisenä iltana sää oli ulkona melko huono ja minä olin flunssainen, joten päätimme pitää piknikin hotellihuoneessamme. Olihan siellä jopa MTV meitä viihdyttämässä. Melkoista viihdettä se olikin. Silloin nimittäin sattui tulemaan joku karaoke-ohjelma, joka tarkoitti sitä, että jokaisessa musiikkivideossa oli tekstitykset. Tekstityksiä seuraamalla huomasin, että Jovanotti lauloi: ”Suurin spektaakkeli the big bangin jälkeen on me… sinä ja minä.” Siis ihan oikeasti? Överiyden multihuipentuma, joka toimii vain Italiassa.
 Me myös söimme pääasiassa Mestressä. Todellista budjettimatkailua. Viimeisenä päivänä kävimme Mestren keskustassa lounaalla, ja suosittelen paikkaa kovasti. Nimi ja osoite:

Venetsia 2012

Julkaistu Lilyssä 21.-22.10.2012

Kulttuuria ja nostalgiaa

Matkaamme kuului yllättäen myös kulttuuria. Kävimme Galleria Continissa katsomassa Giuseppe Venezianon tekemiä teoksia. Ne olivat ajatuksia herättäviä ja kauniita. Pidin teosten värimaailmasta kovasti. Galleriaan ei ollut pääsymaksua, joten päätimme vain mennä sisään, kun ikkunasta kurkkimisen jälkeen oli mielenkiinto herännyt. Venetsia on täynnä kaikenlaisia taidenäyttelyitä, mutta tämä taisi sopia meille parhaiten. 

Venetsiassa kävellään aina ja paljon. Tällä kertaa kävelimme kuitenkin huomattavasti enemmän kuin olisi ollut tarpeellista. Tajusin nimittäin, etten enää osaa suunnistaa suorinta tietä kaikkialle. Hortoilin ja menin sisäisen intuitioni mukaan. Neiti A seurasi kiltisti, eikä edes valittanut. Jossain kohtaa hän tosin totesi, että voisi olla kiva istua, kun jalat alkavat kipeytyä. 

Tämä on sairaala. Tämä on yksi niistä paikoista, jotka pitää aina Venetsian vieraille esitellä. Sairaalan ympäristö paljastui tällä kertaa myös lasten leikkipaikaksi, koska aukiolla olleen patsaan ympärillä pyöri suuri joukko lapsia. 

Rialto, jonne en myöskään meinannut löytää! ”Tuolla oli joku iso silta”, sanoi neiti A. ”Ahaa, niinpäs se muuten onkin tuolla!”, sanoin minä. Vähän hävetti, mutta vain vähän. 

Perinteinen istumiseen sopiva laituri Rialtossa. Katselimme ihaillen gondoleita (no okei, niitä soutajia!) ja muuta liikennettä. 

SUPERHEROES!

Olihan ne maisemat kauniita ilman niitä veneitä, gondoleita ja soutajiakin. Istuimme ja nautimme, kunnes lähdimme vaeltamaan kohti Café Noiria. Sinnekin luonnollisesti menimme kiertotietä. Café Noir oli yksi lempipaikkojani, kun asuin Venetsiassa. Sinne eivät vaan paikalliset ystäväni halunneet kovinkaan usein tulla, koska siinä baarissa istuttiin sisällä. Heidän mielestään oli paljon miellyttävämpää seisoa juoman kanssa ulkona – säässä kuin säässä. Veinkin Cafe Noiriin aina Suomesta vierailemaan tulleet ystäväni. Proseccon ja Spritzin hinta oli n. 2 euroa/lasi. Sen seuraksi saa aina sipsejä tai muuta pientä naposteltavaa, kuten aperitiivin kanssa asiaan kuuluu. 
Venetsiassa käyminen oli minulle asioiden tunnelmointia ja muistelua. Tapasimme myös entisen kämppikseni, joka oli aikanaan myös paras ystäväni. Hän kertoi, miten suunnilleen kaikki olivat eronneet tai muuttaneet pois. Vakibaarimme oli sulkenut ovensa kaksi vuotta sitten. Tuntui kuin kaikki olisi muuttunut. Toisaalta tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut. Kaupunki oli se sama oma itsensä. Tutut ihmiset vain olivat kadonneet. Kadonneet olivat myös katujen ja aukioiden nimet mielestäni. 
Siltikin. Jotenkin tunnen ne kivikadut jalkojeni alla. Jotenkin muistan ne suunnat, joihin pitää kulkea. Jotenkin saan palautettua mieleeni useita hetkiä, paikkoja ia ihmisiä, jotka olen Venetsiassa kohdannut. Niitä ei voi koskaan unohtaa. Ne ovat aina osa minua. Ja jotenkin minä haluan aina sinne takaisin.

Öinen Venetsia 

Siinä se jälleen oli silmieni edessä: maailman kaunein ja ainutlaatuisin kaupunki.

Neiti A ei ollut aiemmin vieraillut Venetsiassa. Hän oli vaikuttunut ja totesi kaupungin olevan kauniimpi kuin Rooma. Olin iloinen. En kertakaikkiaan voi ymmärtää ihmisiä, jotka toteavat Venetsian olleen pettymys. Mitä ihmettä he sitten ovat odottaneet? Miten mikään paikka voisi olla millään tavalla omalaatuisempi ja upeampi kuin Venetsia? Tietenkin, jos olettaa, että siellä voi autolla kurvailla paikasta toiseen. Se ei Venetsiassa onnistu. En myöskään ymmärrä ihmisiä, jotka väittävät, että Venetsiassa haisee. Ei haise. 

Accademian silta ja minä. Proseccoa muovimukeista. 2 euroa kappale. Maailman kallein kaupunki. Joopajoo. Ei sitä kahvia tarvitse San Marcolla juoda. 

Meidän piti kuunnella San Marcon torilla Frontside Ollie, mutta unohdimme, kun klassinen musiikki pauhasi livenä kahdesta eri suunnasta. Sellainen se on San Marco on. 

Muutama ihminen oli illallakin paikalla. Harmttavan moni turisti tekee Venetsiaan vain päiväretken. Se on suuri virhe. Öisessä Venetsiassa on aivan erilainen tunnelma. 

Huokausten silta.

Osa sydämestäni on Venetsiassa aina.

Moottoripyöräajelua Garda-järvellä ja kylpemistä tähtien alla

Veronassa majoituimme kahden italialaisen miehen luona. Hankimme sohvapaikan CouchSurfingin kautta. Miehet veivät meidät paratiisiin kaksi kertaa yhden päivän aikana. Päivämme alkoi siten, että hyppäsimme moottoripyörien kyytiin ja pääsimme ihailemaan Alppeja ja Garda-järveä.

Ilma oli lämmin ja maisemat olivat upeita. Siinä maisemia tuijottaessa ja vauhdin hurmaa tuntiessa ajatukseni olivat aika pitkälti nämä: ”Jos elän elämää, jossa voin päätyä ajelemaan moottoripyörän kyydissä Garda-järvelle, miksi valittaisin enää ikinä mistään? Nämä hetket ovat niitä, joita elämässäni haluan lisää. Sydämeni on maailmalla ja ihmisten luona.”

Tässä kohtaa pysähdyimme syömään lounaspitsaa. Neiti A katseli maisemia ja totesi: ”This is too fantastic, sorry.” Yhdyn tähän. Pitsa oli hyvää ja paikalla oli sunnuntain kunniaksi joku livebändi, joka yritti saada ihmiset tanssimaan. Seurueemme miehet osasivat laulut ulkoa – ja italialaiseen tapaan lauloivat välillä mukana. Siinä tuli puheeksi suomalainen karaoke. ”Italialaisessa ja suomalaisessa karaokessa on se ero, että Italiassa kaikki osaavat laulaa. Suomessa juuri kukaan ei osaa laulaa,  mutta he laulavat silti kännissä.”
Huomatkaa, että kuvassa on pieni kylä. Ihan kiva paikka asua.

Ihanat Neiti A, Herra F ja Herra D.

Kuten äitini voi kuvasta huomata, olen pukeutunut täysin asianmukaisesti kyseiselle reissulle. Kypäräkin on kädessä valmiina odottamassa.

Moottoripyöräajelu oli kaikin puolin aivan mahtava. Vauhtia oli välillä todella paljon, välillä sukelsimme täysin pimeään tunneliin ja suunnilleen koko ajan oli ympärillä aivan käsittämättömän kauniit maisemat. Siinä oli tilanne, jossa ei voinut muuta kuin tarttua hetkeen, jossa oli. Italialainen liikennekulttuuri oli moottoripyörien suhteen varsin joustavaa. Autot olivat tottuneet siihen, että moottoripyörät menevät jonon eteen. Tästä syystä pyörille myös annettiin tilaa. Totuin melko nopeasti siihen, että kuski painaa kaasua heti, kun vain tulee sopiva väli, josta pujotella autojen ohi. Moottoritiellä ei taidettu ihan kunnioittaa nopeusrajoituksia, kun autojen ohi mentiin sellaista tahtia, että korvissa kuului vain viuh, viuh, viuh. Upeaa se oli kaikin puolin.

 

Moottoripyöräajelulla aikaa kului noin kuusi tuntia. Tämän jälkeen kävimme poikien asunnolla hakemassa bikinit mukaan ja suuntasimme kuumaan lähteeseen rakennettuun kylpylämaailmaan. Se tuntui siltä kuin olisi astunut johonkin satuun. Kylpylässä ei ollut juuri muita asiakkaita, vesi oli todella lämmintä, ulkoaltaita oli paljon ja yläpuolella oli kirkas tähtitaivas. Rentoutimme ajelusta jäykistyneitä lihaksiamme kylpylässä reilut kolme tuntia. Olimme todellakin viettäneet yhden päivän paratiisissa.

Verona: Kaunis ja ihana

Julkaistu Lilyssä 17.10.2012
 

Verona on ehdottomasti yksi suosikkipaikoistani Italiassa. Romeon ja Julian kaupunki on yksinkertaisesti aivan uskomattoman suloinen. Tästä syystä Verona tuli mieleeni melkein heti, kun pohdimme missä kaikkialla reissullamme kävisimme. 

Olen käynyt Veronassa monta kertaa, koska sinne pääsee Venetsiasta junalla nopesti ja halvalla. Olen käynyt kaikki turistinähtävyydet läpi, ja jopa kirjoittanut Julian talossa kirjeen Julialle.  Kyllä, siellä ne ihmiset kirjoittelevat kirjeitä Julialle ja kyselevät neuvoja rakkaushuoliinsa. Itse taisin yksinkertaisesti kirjoittaa: ”Dove é il mio Romeo?” ”Missä minun Romeoni on?” Julia ei ole vastannut, eikä Romeo tälläkään kerralla kävellyt vastaan. Parasta Veronassa on kuitenkin kulkea kaduilla ja nauttia kaupungin tunnelmasta.  Joidenkin kaupungin baarien ja kahviloiden vessoista nauttiminen onkin sitten aivan eri juttunsa. Joillekin saattaa tulla järkytyksenä se, että lattiassa on pelkkä allas ilman pyttyä…

Katsokaa nyt! Noillakin parvekkeilla voisi Romeolle huhuilla, tai Fabiolle, tai Antoniolle, tai mitä näitä italialaisia miehiä nyt on…

Kuvassa on Dante. Paikallinen oppaamme (no sellainen italialainen mies! Kyllähän ne huutamalla – tai ainakin sähköisillä yhteydenotoilla ilmaantuvat lopulta paikalle.)  kertoi, että Dante oli paennut Veronaan, koska Verona oli valtion vallan alainen ja hyväksyi hänen kirjoituksensa helvetistä. Opas kertoi myös, miten linnoituksen muurien ylälaidan muodosta voi päätellä, onko kaupunki kuulunut valtiolle vai kirkolle. Eihän minulla niistä muureista ole kuvaa. Olisihan se ihan liian fiksua. Voisi vaikka seuraavallakin kerralla muistaa asian. 

Tuomiokirkko. Eihän se nyt mihinkään kuvaan mahdu. Näimme lauantaipäivän aikana 2-3 hääparia. Yksi pari käveli muina miehinä keskellä Veronan katua. Mikä voisi toisaalta olla idyllisempää? 

”Hei, jos te jaksatte kiivetä, niin tuolla ylhäällä on aivan mahtava näkymä tähän kaupunkiin”, totesi Herra F. ”Joo, voin kuvitella!” vastasi siihen Neiti A. ”No haluatko kuvitella, vai haluatko myös nähdä?”
”Tarkoittaako kiipeäminen jotain tuntien urakkaa?”, minä halusin tietää. ”No, eikun jotain 10 minuutin kiipeämistä, mutta matkalla on paljon portaita.” ”Aijaa! No meidän pitääkin saada vähän treeniä kaiken tämän syömisen jälkeen.”



Sanattomaksi menimme. Ilman opastusta emme olisi tuonne osanneet kiivetä.

Roomassa: Lähinnä ruokaa ja vähän pylväitä

Julkaistu Lilyssä 12. – 13.10.2012

Onko Italiaan matkustamiseen joitain muitakin syitä kuin ruoka? No on toki: monia. Ruoka on kuitenkin yksi tärkeimmistä. Pääsimme jopa lentokentälle asti ennen kuin aloimme syödä. On ihanaa, että lentokentiltä ja rautatieasemilta saa ostaa tuoreita leipiä. Tässä on täytteenä tietenkin ilmakuivattua kinkkua ja mozzarellaa. Myös jäätee maistuu Italiassa paremmalta kuin missään muualla! Olin alunperin ajatellut ottavani mukaani tavoitehameeni, mutta luovuin siitä ajatuksesta aika nopeasti, kun tajusin, mihin olen menossa.

Me emme tosiaan varanneet majoitusta etukäteen. Aluksi astelimme yhteen hotelliin. Siellä naurettiin hintatoiveellemme, mutta ohjattiin läheiseen hostelliin. Hostellissa ei ollut vapaata kuin yhdeksi yöksi, joten sieltä meidät ohjattiin kolmanteen paikkaan. Hotel Beauty tarjosi meille majoituksen kahdeksi yöksi. Ensimmäisen vietimme kahden hengen huoneessa ja toisen kolmen hengen huoneessa. Edellisessä oli oma kylpyhuone, jälkimmäisessä ei. Kahden hengen huone taisi maksaa 68 euroa/yö ja kolmen hengen huoneesta kaksi vuodepaikkaa 56 euroa/yö. Olimme siis sopineet, että maksamme kahdesta yöstä korkeintaan 120 euroa, joten tästä ei tarvinnut paljon joustaa. Kahden hengen huone oli tosi kiva, koska siinä oli oma kylpyhuone. Yleiset vessat puolestaan eivät olleet kovin siistejä, ja ainakin yhdessä niistä valot toimivat liikkeentunnistimella. Ei ollut kovin miellyttävää heiluttaa käsiä jatkuvasti pytyllä istuessaan. Yleisesti ottaen hotelli oli aika meluisa. Kaikki liikenteen äänet kantautuivat sisään. Aamiainen ei kuulunut hintaan, eikä sitä saanut edes ostamalla. Yleisessä keittiössä olisi voinut halutessaan kokkailla. Emme tietenkään halunneet.

Lähdimme kävelemään ja päätimme pysähtyä oluelle. Teimme virheen. Valitsimme baarin, joka oli ostoskadun vieressä. Hinnat olivat aivan törkeät (eli lähinnä suomalaiset). Tästä syystä tartuimme halvimpaan vaihtoehtoon: happy hourin tarjoamaan half pintiin. Kyllä vaan, me jotka half pinteille aina nauramme, tilasimme Roomassa ensimmäisiksi juomiksemme half pintit. Italiassa olut ei ole muutenkaan erityisen edullista, joten halvimmaksi tulee pitäytyä viinissä ja spritzeissä. Myös vesi on suhteellisen kallista, mutta sitä kannattaa silti juoda. Myös hanavettä voi juoda, jos sitä jaksaa kantaa mukanaan.

Havainnollistava kuva italialaisesta pysäköintikulttuurista. Aivan mahtavaa tilan säästämistä. Eihän kenelläkään nyt niin kiire voi olla, ettei ehtisi etsiä muiden autojen kuskeja siirtämään autojaan pois tieltä?

Hyvän ja kohtuuhintaisen ravintolan löytäminen on aina yhtä vaikeaa. Italialaiset ovat opettaneet minulle, että kannattaa katsoa, mitä pizza margherita maksaa. Jos se maksaa yli 5 euroa, on ravintola kallis. Löytämässämme ravintolassa hinta taisi olla 6 euroa, mutta se oli matalin, jonka Rooman kaduilta siinä nälässä löysimme.
Olimme onnekkaita, sillä ravintola oli todella hyvä. Kuvan tiramisu oli täydellinen. Paras tiramisu, jonka olen koskaan syönyt. Ravintolan nimi oli Antica Trattoria ”Al Gallinaccio”, ja se sijaitsi lähellä Fontana di Treviä, osoitteessa Vicolo del Gallinaccio 6. Suosittelen ravintolaa erittäin paljon, sillä ruoka oli erittäin hyvää ja palvelu ystävällistä. Hinnatkin olivat ihan kohtuulliset.

Katsokaa nyt! Söin sen ennen kuin capuccino oli saapunut pöytään. En vain malttanut olla syömättä. Niin täydellistä se oli.

Fontana di Trevi oli yhtä upea kuin viime kerralla. Siellä oli melkein yhtä paljon turistejakin kuin viime kerralla, mutta se ei häirinnyt.

Keskustelimme siitä, kuka jumala lähteen keskellä on. Olin automaattisesti olettanut, että tietenkin Zeus. Neiti A sanoi ajatelleensa, että se on meren jumala. Wikipedia kertoo: ”Kompleksin keskellä, tekokallion päällä, lepää meren jumala Okeanos merihevosten vetämässä vaunussa.” Onhan se loogista. Näin hyvin minä tunnen mytologiaa.

Minä pidän pylväistä! Freud pitää minusta, eikun että Roomassa niitä pylväitä oli ja paljon. Ja kauneutta. Ja lämpöä kulkea yöllä minihameessa. Ihana kaupunki.

Ostia Stella Polaris – Päivä rannalla

Koska Suomessa oli sateista ja harmaata ja Roomassa aurinkoista, päätimme lähteä rannalle. Rannalle täytyi mennä metrolla ja paikallisjunalla. Molempien ovien vieressä oli ylläoleva kuva, joka havainnollisti, mitä tapahtuu, jos ovien väliin jää. Kuva oli sikäli paikallaan, koska ovet todellakin menivät kiinni, eivätkä auenneet uudelleen, vaikka välissä olisi mitä. Tästä syystä minä jäin ensimmäisen metron ulkopuolelle. En ehtinyt sisään ennen kuin ovet sulkeutuivat. Eräällä naisella jäi laukku väliin, mutta se saatiin kiskottua takaisin ulkopuolelle. Viitoin metrossa olevalle neiti A:lle, että nähdään pysäkillä. Näin teimme. Lähijunalla valitsimme pysäkiksemme Ostia Stella Polariksen, koska nimessä oli neiti A:n mielestä hyvä enne.
Rantasää oli täydellinen. Meri oli kirkas ja ilma juuri sopivan lämmin.
Tietenkin meidän piti ensin löytää ruokapaikka ennen kuin pystyimme pulahtamaan veteen. Minä juon valkoviiniä. Neiti A sanoi, että se on vanhuuden merkki, että on alkanut pitää valkoviinistä. Itse sanon, että se johtuu siitä, että lämpimässä auringonpaisteessa punaviini tuntuisi vähän liioittelulta. 
Kommunikointimme sujui myös hyvin: ”Ai sä tilasit neljäsosan valkoviiniä ja minä puoli litraa, miksemme voineet tilata yhdessä litraa? Se olisi varmaan tullut halvemmaksikin.” ”No en mä tiennyt, että aiot juoda valkoviiniä.” ”Mähän sanoin sulle.” ”Aijaa, luulin, että puhuit punaviinistä.”

Siinä paikassa oli täydellistä pitsaa. Täy-del-lis-tä. Ravintolan nimi oli El Catari’, Ristorante Pizzeria. Tämä sijaitsi osoitteessa Lungomare Paolo Toscanelli 10-12, 00122 Ostia Lido. Suosittelen enemmän kuin lämpimästi.
Italialaisten capuccinojen on pakko olla maailman parhaita. Italia on maa, jossa opin juomaan kahvia. Aiemmin pidin kahvia täysin sietämättömänä, mutta asuessani Italiassa minulle sanottiin, että kahvia on pakko kokeilla. Kokeilin capuccinoa ja sille tielle jäin.
Rannalle otimme evääksi pikkuiset Take Away -Peronit. Tämä taisi olla matkan kaunein maisema, jossa Peronia nautimme. Huomatkaa myös kuplavesi. Joimme me muutakin kun alkoholia. Kyllä, kyllä. Kuvassa olevalta mieheltä en ole kysynyt lupaa kuvan julkaisemiseen. Pahoittelen.
Kalpea suomalainen etsii aurinkoa. Rentouttavaa se todellakin oli.
Rentouttavaa. Kaunista. Aurinkoista. Mitä tästä nyt sitten voi vielä sanoa?
Ilta-aurinko ja Aperol-Spritz. Viivyimme rannalla miltei auringonlaskuun saakka.
”Toi on kyl aika kuuma toi kalastaja!” ”No aijaa!”