Paikka Vapaana – kirja elämän synkkyydestä

Sain jokin aika sitten luettua J.K. Rowlingin kirjan Paikka Vapaana (The Casual Vacancy). Kirja kuvaa pikkukaupungin elämää. Kukaan kaupungin asukkaista ei ole onnellinen. Jokaisella on toinen toistaan suurempia salattuja tai julkisia ongelmia.
Valitsin alkuun sanat ”sain luettua”. Se kertoo jonkin verran lukukokemuksestani. Kirja oli periaatteessa ihan kiinnostava, mutta sen synkkyys oli ahdistavaa. Olisin toivonut, että edes jollain henkilöllä olisi ollut jonkinlainen toivo paremmasta.
Olen asunut elämästäni suurimman osan pienellä paikkakunnalla, eikä Turkukaan mikään suurkaupunki ole. En kuitenkaan koe, että elämä olisi kummallakaan paikkakunnalla niin suvaitsematonta ja ikävää kuin J.K. Rowlingin luomassa paikassa on. Ihmisillä on tottakai ongelmia, mutta todellisessa elämässä niihin on välillä myös ratkaisuja. Ahdistavinta kirjassa oli se, että ongelmattomat ja positiiviset ihmiset puuttuivat kokonaan. Kaupunkiin oli kerääntyneet kaikki ongelmat, joita ihmisillä voi kuvitella olevan.
Ongelmien kuvaus herättää pohtimaan sitä, mikä yhteisöissä ja yhteiskunnissa on vikana: itsekkyys. Ihmiset ajattelevat vain itseään ja omia ongelmiaan, eikä toiset ihmiset ja heidän auttaminen kiinnosta. Mieluummin ongelmat halutaan pyyhkiä pois silmistä. Tätä kuvastaa hyvin se, miten kirjan Pagford halusi erottaa itsestään pahamaineisen Fieldsin alueen. Ikään kuin ongelmat katoaisivat silmät sulkemalla.
Otin kuvan tänä aamuna työmatkallani. Lauantaiaamuna kaupunki oli hiljainen. Yhtäkkiä näin edessäni tontun. Huomasin vasta lähempänä, että tonttu pitää kädessään asetta. Kuvassa oleva tonttu voisi ihan hyvin asua J.K. Rowlingin luomassa Pagfordin kaupungissa.

Irlanti 2012

Julkaistu Lilyssä 17.2.2012

Galway 

Irlannin matkamme ensimmäinen kohde oli Galway. Lensimme Turusta Tukholmaan, Tukholmasta Dubliniin, ja matkustimme bussilla Dublinista Galwayhin. Aikaa tähän kaikkeen meni useita tunteja. Olimme Galwayssa paikallista aikaa n. klo 15.30.

Yksi matkaseurueemme jäsen halusi suunnata suoraan Inis Oirr -saarelle. Hän jännitti koko bussimatkan, ehtisikö hän viimeiseen lauttaan. Kaksi muuta yrittivät rauhoitella häntä ja saada aikaan rennon ilmapiirin. Tämä onnistui vaihtelevalla menestyksellä. Ystävä ei ehtinyt lauttaan, mutta lautta ei suinkaan ollut viimeinen. Seuraava lautta lähti parin tunnin kuluttua.

Tämä tapahtumasarja kuvaa jotenkin todella hyvin sekä suomalaisia että irlantilaisia. Suomalainen nainen stressaa bussimatkan ajan jokainen lihas jännittyneenä, että mahtaako hän ehtiä lauttaan. Lautta lähtee, mutta irlantilainen asiakaspalvelija toteaa, että kyllähän täältä vielä yksi lautta menee, ei hätää. Irlannissa asiat eivät ehkä järjesty odotetulla tavalla, mutta lopulta ne kuitenkin järjestyvät jollain tavalla. On siis tarpeetonta stressata turhan takia.

Minun ja matkaseuralaiseni, kutsutaan häntä vaikka neiti A:ksi, oli tarkoitus sohvasurffailla Galwayssa. Odotettu isäntämme lähetti pari päivää ennen reissun alkua viestin, että emme voikaan majoittua hänen luokseen. Olin lievästi sanottuna närkästynyt. Olisi voinut ilmoittaa aiemmin, niin olisimme ehtineet etsiä toisen paikan.

Emme olleet varanneet hostellia etukäteen, joten kuljmme kysymässä, olisiko huoneita vapaina. Toisessa käymässämme hostellissa meitä onnisti. Hostellin nimi oli Galway City Hostel. Otimme kahden hengen huoneen, jossa oli oma kylpyhuone ja televisio. Se maksoi 25 euroa/yö/hlö. Pieni ja aika rähjäinen se oli, mutta kyllä siellä kaksi yötä ihan mukavasti vietti. Ainoa ongelma oli vesihanat, mutta ne nyt oli samanlaiset melkein kaikkialla. Suihkussa käyminenkin oli aikamoinen kokemus, kun ensin suihkusta tulee jääkylmää vettä, sen jälkeen sopivaa ja sen jälkeen tulikuumaa. Hiustenpesuista suoriuduimme joka tapauksessa.

Se ensimmäinen Guinness on aina se paras:

Ensimmäisen Guinnessimme nautimme An Pucan -baarissa. Söimme siellä myös ensimmäisen pubiateriamme. Henkilökunta oli aivan mainiota, ja illalla paikassa soi livemusiikki. Baarissa kävi kaikenikäisiä ja kaikenlaisia ihmisiä, joten suosittelen kyllä kovasti.

Seuraavana aamuna söimme aamiaista Garveys Inn -baarissa torin laidalla. Olin oikeasti huomattavasti onnellisempi kuin miltä kuvassa näyttää. Hah. Meidän piti ottaa kuva aamiaisesta, mutta jotenkin onnistuimme syömään sen ennen kuin muistimme valokuvailla. Neiti A kuvasi paikkaa tasokkaan näköiseksi, mutta rennoksi ja jopa konservatiiviseksi. Aamiaisen seurassa tarjottiin leipää, joka maistui neiti A:n mielestä ohrapuurolta.

Galwayssa vietimme aikaamme lähinnä ostoksilla ja pubeissa. Juttelimme paikallisten ihmisten kanssa ja nautimme rentoudesta. Hanavesi oli juomakelpoista mutta erittäin pahaa. Ei enää tarvitse valittaa Turun vedestä, kun on maistanut Galwayn vettä!

Quays Bar oli paikka, johon päädyimme viettämään koko lauantai-illan. Tarkoituksenamme oli mennä juomaan vain yhdet Irish Coffeet, mutta jumituimme baaritiskille. Neiti A odotti enemmän kuin innoissaan, että saisi seurata rugbya baarin jättitelevisioruuduilta, mutta valitettavasti illan peli peruttiin vain pari minuuttia ennen kuin sen olisi pitänyt alkaa. Neiti A:n pettymys oli suuri!

Ostin Galwayn markkinamyyjiltä käsintehdyn puisen kelttikorun, jonka väitettiin tarkoittavan aurinkoa. Ystäväni Rouva H kuitenkin sanoi, että koru tarkoittaa äärimmäistä naiseutta. Eipä sekään huono symboli ole kaulassa kannettavaksi. Kuva on laatua Photo Booth:


Minun olisi ehkä pitänyt hankkia jokin rakkauden symboli kaulaani, koska menetin samana iltana elämäni miehen – Edwardin:

Ehkä söpöin woodoo-nukke ikinä! Edward katosi matkalla pubista hostellille. Jos joku näkee hänet jossain yksin vaeltelemassa, palauta hänet minulle. Sydämeni on hivenen särkynyt, kun laukussani ei enää roiku maailman suloisinta Edwardia.

Ballyvaughan: pieni taivas

Sunnuntaiaamuna suuntasimme kohti Ballyvaughania. Menimme piknikille. Kuvat puhukoot puolestaan.

Sateenkaaren pää on Ballyvaughanissa. Minä olin erittäin onnellinen.

Cliffs of Moher

20 minuuttia Cliffs of Moherilla: Nopea sään muutos.
Katso kuvat!

Kaivoin kameran esiin, kun sade lakkasi ja jätti jälkeensä pelkän sumun.

Sumuinen torni.

Neiti A oli ymmärtänyt ottaa mukaan hupullisen takin.

Minä en ollut yhtä fiksu. Onneksi mukana oli sentään mamman kutoma villapaita.
Tuuli oli sen verran kova, että hame pyrki nousemaan taivaisiin.

Sää alkoi kirkastua. ”Ai tuolta ne jyrkänteet näyttävät!”

Kirkkaanpaa.


Tämähän on jo melkein aurinkoista!

Lopuksi

Irlannin reissu oli odotetusti aivan ihana. Paljon muistoja. Paljon tekstiä mielessä. Paljon kuvia kamerassa.

7 tunnin odotus Arlannan lentokentällä alkaa väsyttää. Tässä olisi ollut – tai olisi yhä – aikaa kirjoittaa reissusta jotain järkevää. En kuitenkaan pysty siihen. Pystyn ainoastaan linkittämään tähän biisin, josta jostain syystä tuli viimeisenä yhteisenä Dublinin iltanamme matkan teemabiisi. Tämä kone ei soita musiikkia, joten ei ole mitään hajua, onko tuo video oikea. Jännitysmomentti, hurraa!

 

”And all the roads we have to walk are winding

And all the lights that lead us there are blinding

There are many things that I

Would like to say to you but I don’t know how

Because maybe, you’re gonna be the one that saves me

And after all, you’re my wonderwall”

– Oasis: Wonderwall

 

Mies on paska?

Olin eilen Turun ylioppilasteatterissa katsomassa Lauri on paska! -näytelmää. Näytelmä kertoi yhden pariskunnan tarinan. Tarina vaikutti hyvin tutulta. Monet näytelmässä olleet tilanteet olivat kuin suoraan entisistä suhteistani kopioituja. Sen toteaminen oli sekä lohdullista että surullista. Miksi ihmiset ovat niin huonoja olemaan toistensa kanssa?
Näytelmä ei ollut katkeraa tilitystä. Siinä yritettiin viimeiseen asti saada suhde toimimaan. Se ei vain toimi, jos halu yhteiseen elämään on täysin erilainen. Suhteen pitäisi olla tärkeysjärjestyksessä ykkösenä – niin vaikeaa kuin se omasta elämästä joustaminen onkin. Jos toista ihmistä pitää itsestäänselvänä huonekaluna, muuttuu hän sellaiseksi. Kun huonekalu välillä hakee huomiota kohottamalla ääntään, saa se kuulla olevansa ärsyttävä. Huonekalujen ei kuulu puhua.
Minua kosketti erityisesti kohtaus, jossa näytelmän Heidi soittaa keskellä yötä poikaystävänsä kaverille. Soiton jälkeen Heidi toteaa: ”Mä oon sellainen skitso ämmä, joka soittaa keskellä yötä miehen kavereille!” Muistan itsekin sanoneeni, että mä en haluu olla tämmönen skitso ämmä. Näytelmän jälkeen ymmärsin, että ei se skitso ämmä ihan ilman syytä synny.
Näytelmästä ei jäänyt sellaista kuvaa, että se olisi mustamaalannut kaikki miehet. Yhtä tavalla myös nainen voi olla suhteessa paska Näytelmästä ei myöskään jäänyt sellaista kuvaa, että kaikki suhteet olisivat paskoja. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että jotkut suhteet ovat paskoja, eikä niihin kannata jäädä. 
Kaikkien ahdistavien liian tuttujen asioiden ja sanojen jälkeen totesin onnellisena, että onneksi olen vahva, itsenäinen ja sinkku. Onneksi tuollainen suhde ei enää ole minun arkipäivääni. Uskallan vaatia parempaa. On parempi olla onnellinen sinkku kuin onneton parisuhteessa.

Uuden vuoden retki: Praha-Varsova-Vilna-Riika

Julkaistu Lilyssä 14.1.2012

Viikko sitten palasin reissustani. Tuntuu kuin en olisi vieläkään täysin selvinnyt siitä. Reissu jätti muistokseen flunssan – niin kuin aina. En ymmärä, mikä siinä on. Vieras ilmasto saa sairastumaan? Mahan kanssa harvemmin on ongelmia, vaikka muuten mahani onkin varsin ärsyttävä seuralainen. Maitohappobakteereitakaan en yleensä jaksa nauttia reissuillani. Parasta on vain rohkeasti syödä paikallista ruokaa. 
Paikallisesta ruuasta puheenollen voin todeta, että friteerattu juusto oli ihanaa! Muutenkin tsekkiläinen ruoka vakuutti minut. Ensimmäisenä iltana tosin söimme italialaisessa ravintolassa. Siellä oli hidas ja epäkohtelias palvelu. Totesin tarjoilijalle, että halusin tumman oluen. Hän sanoi: ”et sä sanonut niin.” Aijaa? Listasta kyllä näytin, minkä haluan. No, join sitten sen vaalean oluen nupisten itsekseni. Asiakaspalvelun taso oli muutenkin Prahassa aika heikko suurimmassa osassa paikoista 

Koska olin CouchSurfing WinterCampilla, jäi kaupunkiin tutustuminen aika vähälle. Ainoa nähtävyys, jonka kävimme katsomassa, oli presidentin linna. Se oli outo ja aika ruma, mutta sisällä oleva kirkko oli kaunis. Ai niin, näimme myös nähtävyyden, johon ihmiset pettyvät maailmassa toiseksi eniten. Kellotornin, jossa on erilaisia heiluvia hahmoja aina, kun kello lyö tasan. Se mitä Prahasta osaan suositella on Ouky Douky Coffee – kahvila. Kahvilan yhteydessä oli kirjakauppa, hinnat olivat edullisia ja palvelu mainiota. Toinen suosittelemisen arvoinen kahvio on Bohemia Bagel. Nautimme siellä viimeisenä päivänämme aamiaisen. Aamiaisvalikoiva oli kattava, ja palvelu mainiota. Hinnat toki olivat hieman korkeat, koska paikka sijaitsee lähellä Kaarlen siltaa.

Yhtenä päivänä olimme The Pub -baarissa, jossa jokaisessa pöydässä oli useampi hana.  Taululle tuli näkyviin, miten monta tuoppia mikäkin pöytä on juonut. Voitte vain kuvitella, miten neljä suomalaista suhtautuu tuollaiseen tilanteeseen. ”Juo niitä tuoppeja, että päästään ton kutospöydän ohi!” 
Kävimme myös Propaganda-nimisessä baarissa. Sisustus oli kommunismia. Todella upea paikka, mutta emme syöneet tai juoneet siellä, koska kortilla ei voinut maksaa, emmekä halunneet enää nostaa lisää rahaa. Sen lisäksi paikka oli aika kallis. Oli se kuitenkin näkemisen arvoinen! 
Praha kokonaisuudessaan oli ehkä pieni pettymys. Siellä oli aivan liikaa turisteja! Uusi vuosi lienee yksi suurimmista turistisesongeista, mutta se oli silti ärsyttävää, että koko vanha kaupunki oli täynnä turisteja. Ei siellä jaksanut kulkea. Toinen ärsyttävä asia oli juuri se, että asiakaspalvelu oli heikkoa. Aina piti miettiä, yrittävätkö tarjoilijat tai taksikuskit huijata tyhmää turistia. Haluan lähtökohtaisesti luottaa ihmisiin, eikä tinkaaminen ole ollenkaan juttuni. En tiedä, miten pärjäisin maissa, joissa oikeasti täytyisi jokainen hinta neuvotella uudelleen. Aika harvassa paikassa pystyi maksamaan kortilla, joten jouduimme nostamaan käteistä jatkuvasti. Ei kivaa sekään. 
Prahasta matka jatkui yöjunalla Varsovaan. En suosittele. Olimme onnekkaita ja saimme oman hytin, jossa saimme olla makuuasennossa neljään asti aamulla. Nukuttujen minuuttien määrä oli kuitenkin aivan liian vähän. Juna kolisi ja ihmiset juoksivat käytävällä. Varsova otti meidät vastaan kylmänä. Ylläolevassa kuvassa on seireeni!
 
Tuo joulukuusi oli hämmentävä! Todella kaunis kuitenkin. 
Kiertelimme Varsovaa neljän muun sohvasurffarin kanssa. Oli yllättävän vaikeaa löytää auki olevaa kahvilaa siihen aikaan aamusta. En pitänyt Varsovasta yhtään. Se oli ruma ja jokseenkin sekava kaupunki. Ihmiset siellä tosin olivat aivan ihania. Jos hetkeksikin pysähtyi tutkimaan karttaa, joku tuli kysymään, tarvitsemmeko apua. Harmi, että se kaupunki vain oli niin kamala, etten taatusti palaa sinne enää. Krakovassa haluaisin kuitenkin joskus käydä. 
Varsovasta lähdimme yöbussilla Vilnaan. Sekoilimme väsyneinä netissä olevan varausjärjestelmän kanssa ja varasimme vahingossa matkat väärälle päivälle. Onneksi bussissa oli tilaa, ja saimme ostettua liput sieltä. Bussissa oli helpompi saada unta, mutta nukkuminen liikkeessä on aina raskasta. Vilnassa meitä oli vastassa palestiinalainen sohvasurffari, joka todellakin oli pelastava enkeli. Hänen luonaan oli omat sängyt meille molemmille matkaajille. Nukuimmekin varsin makoisat aamupäiväunet, ja nautimme suihkun tuomasta puhtaudesta. En suosittele viettämään kahta peräkkäistä yötä liikkuvassa välineessä. Päivän ajan kiertelimme hyvän ystäväni opastuksella Vilnaa. Vilna vaikutti oikein mukavalta kaupungilta. Illalla menimme kuuntelemaan jazzia, mutta väsymys vei meidät sänkyyn melko aikaisin
.
Tarkoituksenamme oli liftata Vilnasta Riikaan. Vieraanvarainen isäntämme veikin meidät autolla valtatien varteen, jossa aloitimme liftauksen. Jostain syystä kukaan ei kuitenkaan ottanut meitä kyytiin. Kukaan ei edes pysähtynyt. Tämä oli hämmästyttävää maassa, jossa on totuttu liftareihin. Meillä oli ilmeisesti joko huonoa tuuria tai sitten vain tosi huono liftauspaikka. 
Lopulta palasimme kaupunkiin ja otimme Lux Expressin bussin Riikaan. Suosittelen Lux Expressiä lämpimästi! Se oli edullinen, ja siellä oli langaton netti. Matka sujui yllättävän mukavasti, kun pystyi viihdyttämään itseään netissä. Lux Express ajaa ainakin Vilnan, Riikan ja Tallinnan välillä. Riikassa majoituimme norjalaisen miehen sohvalle. Menimme ensimmäistä kertaa reissumme aikana shoppailemaan. Shoppailu rajoittui tosin New Yorkeriin, mutta saimme sielläkin rahaa kulutettua ihan kiitettävästi. Shoppailun jälkeen menimme syömään ravintolaan, joka oli erikoistunut valkosipuliin. Siellä sai jopa jäätelöä valkosipulikastikkeella! Ruoka oli ihanaa ja edullista.
  
Reissun viimeinen lounaspaikka! Riika oli sateisesta säästä huolimatta oikein ihana kaupunki. Se oli ehdottomasti se matkan kaupungeista, johon haluan palata vielä uudelleen. Seuraava mahdollisuus olisi CouchSurfingin järjestämä Riga Good Times toukokuussa. Ehkä, ehkä… Vilnassa ja Riikassa pystyi suurimmassa osassa paikoista maksamaan kortilla. Nostin Vilnassa siis täysin turhaan käteistä. Riikassa en sitä edes nostanut. Varsovassa (ja ilmeisesti koko Puolassa?) taas käteismaksu on melkein aina ainoa vaihtoehto. Nyt kukkarossani on puolalaista ja liettualaista valuuttaa, joka pitäisi vaihtaa takaisin euroiksi. Sen lisäksi laukkuni pohjalla on sekalaisia kolikoita, jotka ovat matkan varrella sinne pudonneet. Kyllä se yhteinen euro vain on kätevä asia! 
Kokonaisuudessaan matka oli oikein mukava mutta raskas!

Funze de Menta – kohti unelmia ja niiden yli

Eräänä aamuna Facebookiini oli tullut viesti: ”Haluaisitko lähteä Funze de Menta -musikaaliin mukaan? Älä mieti liikaa, vaan innostu!” Mietin varmaan 30 sekuntia ja suostuin. Ei minulle nyt joka päivä musikaaliroolia tarjota!
Roolihahmoni oli Lydia-peikko. Kuvailin häntä käsikirjoituksen lukemisen jälkeen: ”Se on semmonen angstinen ja elämäänsä kyllästynyt peikko.” Useampi kuin yksi henkilö kysyi: ”Onko se sun luonnerooli?” Mitä ihmettä? Miten kaverini oikein näkevät minut?!

Eikä se Lydiakaan oikeastaan angstinen ole. Enemmänkin itsepäinen ja suojelevainen. Hän puolustaa rakkaitaan vaikka lihanuija kädessään heiluen. Roolihahmollani on luonnetta!
Näytelmän peikot puhuivat Rauman murretta – tai Rauman giält. Se se vasta haaste olikin! Etelä-Pohjanmaan murre ei voisi juuri kauempana Rauman murteesta olla. Kyl maar se sit jotenki suju. Tai sit mää vaan presenteerasin hullu.

Yksissä treeneissä ohjaaja totesi, että haluaa erääseen kohtaukseen lisää keijuja. Yhtäkkiä huomasin olevani keiju. Rooli oli täysin päinvastainen kuin peikkoroolini. Keiju oli nuori, naiivi ja flirttaileva. Ei siis ollenkaan niin kuin minä. Heh, heh, ei-pä.

Kuvaan siitä mies!
No, kyllä se peikkoheimon päänä oleminen kuitenkin oli enemmän luonneroolini kuin prinsessamaisen keijukaisen rooli. En minä osaa olla prinsessa! Siinä voisikin olla sopiva haaste tuleviin teatterikoitoksiini.

Kyseessä oli musikaali. Musikaalissa lauletaan. Minähän en ole mikään laulaja! Tolkutin itselleni, että en tee asiasta ongelmaa. Paukutin päähäni sanoja ja rytmiä. Lohduttauduin ajatuksella, että olen kuitenkin peikko.
Lopulta lauloin yhdessä muiden kanssa. Musiikin ammattilaisten mielestä laulu olisi voinut mennä paremmin. Itselleni se oli kuitenkin suuri henkilökohtainen voitto. En olisi vielä viisi vuotta sitten voinut kuvitellakaan laulavani ääneen yleisön edessä. Olisin minä suutani voinut liikutella, mutta että oikein äänen laulaa. Hui, apua!
Tein sen, ja siitä on matka kohti parempaa. Seuraavalla kerralla pysyn ehkä hivenen paremmin rytmissä. Seuraavalla kerralla ehkä jo tiedän jotain laulutekniikastakin.
Funze de Mentan porukka oli lahjakasta, rohkeaa ja ennakkoluulotonta. Oli mahtavaa, miten hyvin minut otettiin mukaan ryhmään, jossa suurin osa tunsi toisensa entuudestaan. Heille se oli nostalginen matka takaisin. Minulle se oli kaikki uutta ja hämmästyttävää.
Olen ylpeä itsestäni. Tuntui kuin olisin kehittynyt näyttelijänä todella paljon sen jälkeen, kun kesäkuussa astuin kesäimprovisaatioryhmään. Ennen sitä oli pitkä tauko, jolloin en tehnyt minkäänlaista teatteria. Sinä aikana minun itsetuntoni on kohonnut, ja uskallan lavallakin kohdata maailman.
T’ämä oli minulle hyvin tärkeä projekti. Otin sen vastaan haasteena, jossa minulla on mahdollisuus kehittää itseäni ja hyppiä mukavuusalueideni toiselle puolelle. Joka toisen harjoituksen jälkeen olin onnellinen. Joka toisen harjoituksen jälkeen kirosin ja mietin, miksi ihmeesä teen tätä.
Esityksen jälkeen on helppo muistaa, miksi teen tätä.
Teatteri on rakkaus.

Lisätietoa Funze de Mentasta:
http://www.funzedementa.com/funze-de-menta-musikaali

Mitä tehdä Wienissä? Näe Schönbrunnin linna ja eläintarha

Kas tässä on Schönbrunnin linna!

Schönbrunn on ehdoton vierailukohde Wienissä. Sinne pääsee näppärästi metrolla. Alueella on linna, todella iso puisto pensaslabyrintteineen, kukkulan päällä sijaitseva kaunis Gloriette ja eläintarha. Vierailuun kannattaa siis varata vähintään yksi päivä. Me kävimme Schönbrunnissa kahdesti, koska ensimmäisenä päivänä ehdimme kiertää vain eläintarhan ja puiston. Seuraavana päivänä palasimme linnaan.

Kiersimme linnassa Imperial Tourin, joka sisälsi 26 huonetta. Toinen vähän kalliimpi vaihtoehto olisi ollut kierros, jossa olisi päässyt 44 huoneeseen. Lyhyt kierros kesti vajaan tunnin, ja siihen kuului ilmainen audionauha, joka kertoi huoneiden historiasta. Kierroksen jälkeen jäi vähäsen harmittamaan, ettemme ottaneet pidempää kierrosta. Linna oli upea!

 

Suihkulähteestä tuli mieleen eräs Roomassa sijaitseva suihkulähde.

Linna.

Näkymä mäen päältä.

Gloriette.

Lisätietoja Schönbrunnin linnasta: https://www.schoenbrunn.at/en/ 

Schönbrunnin eläintarha

Eläintarhassa suloisimman eläimen palkinnon voitti – ei niin kovin yllättäen – koala!

Minä en pidä eläintarhoista. Eläinten ei kuulu asua häkissä ja olla olemassa vain sen takia, että ihmiset saisivat töllistellä niitä. Eläintarhat saattavat tehdä hyvää eläinten hyväksi ja estävät monen lajin sukupuuttoon kuoleman, mutta on sydäntäsärkevää katsella vangittuja eläimiä.

Siltikin. Minä pidän eläimistä. Kovin paljon.

Kilin sukulaisia. Kilit ovat niin suloisia!
Pelikaanilla oli vakuuttavat siivet!
Onnelliset leijonat?
Aivan mahtava nenäkala!
Kilpparivauvat olivat toosi söpöjä!
Onnelliset norsut?
”Hei, olen pingviini, ota minusta kuva!”
Onnellinen panda?
Onnellinen karhu?
Onnellinen jääkarhu?

Kaikkien rakastama bambi.

 

Lisätietoja Schönbrunnin eläintarhasta: https://www.zoovienna.at

Lue myös:

Wienin katukuvaa: Graffiteja

Utö: Saaristoparru 2012

Julkaistu Lilyssä 18.17.2012. 
 
Lähdimme yhteysaluksella kohti Utö:tä.


Mairea hymy merellä.


Meripukeutumisen A ja O: tuulessa lentävä hame.


No onko idyllistä?


No on!


Nautinto on läsnä kaikilla.


”Mä en voi ymmärtää ihmisiä, jotka tykkäävät enemmän JÄRVESTÄ.”


”How many ships do you have in Czech Republic?”


Jaettu lonkero on paras lonkero?


Purjevene kehyksessä. Tämän on pakko olla taidetta!


Vinkki auringolta suojautumiseen. 

Utö saavutettu ja punkeista varoitettu.


Nämä eväsjuomat tuotiin Tsekeistä asti. Tyhjät pullotkin palautetaan Tsekkeihin asti.


Czech out my ass!


Viiniä kuksasta. Kuksat ja trangiat olivat osa huippuateriaa ja sen valmistamista.


Hipster!


Moneenko kuvatekstiin voin kirjoittaa ”Meri ❤ ❤ ❤ ❤ <3" ?


Ihana saari.


Jeaaaaaaah!


Rakastan.


Tuki ja turva.


Parru 1


Parru 2


Parru 3


Tiukasti aidatulla armeijan alueella oli tunkeilijoita.


Hei, olen kivellä ja kuvittelen olevani tosi söpö.


Saarella oli hivenen kylmä, mutta villapaitamyymälä ei sentään ollut auki.


Mitä tästäkin nyt voi kirjoittaa?


Kalliolla istuimme ja kuuntelimme tanssiaisia. Aurinko laski, emmekä jaksaneet valvoa aamuun.


Kaunis se oli yölläkin. Kiitos, Tack, Děkuji to my lovely company!

Alankomaat: Amsterdam, liikkuminen, Maastricht & Valkenburg

Kirjoitukset julkaistu Lilyssa 20.4-17.5.

Amsterdam postikorteilla kuvattuna

Ostin Amsterdamista matkapäiväkirjan. Se on aivan mainio. Voin kirjoittaa heti ylös mielessä olevat ajatukset, ideat ja hassut lausahdukset! Sen pohjalta on helppo sitten myöhemmin kirjoittaa esimerkiksi blogipäivitys. Kirjan välissä on muutamia kirjekuoria, joihin voi laittaa esimerkiksi matkalla kertyneitä lippuja muistoksi. Se on hyvä, koska aina ennen olen heittänyt kaikki liput roskiin. Nyt ne ovat tallessa.

Matkoilta on mukava lähettää kortteja ihmisille. Yleensä se vaan tuppaa unohtumaan, kun on niin paljon muuta tekemistä. Tällä kertaa ostin kuitenkin kortit ajoissa ja kirjoitinkin niistä pari heti ensimmäisenä päivänä. Sen jälkeen päivät kuluivat. Viimeisenä iltana havahduin, etten ole kirjoittanut kortteja, enkä ostanut  kaikkiin postimerkkejä. Sain nämä asiat kuitenkin tehtyä ennen nukkumaanmenoa.

Tyytyväisenä itseeni menin etsimään postilaatikkoa. Menin Dam-aukiolle. Ei postilaatikkoa. Kuljin Damrakia pitkin. Ei postilaatikkoa. Menin Amsterdamin keskusrautatieasemalle. Ei postilaatikkoa missään! Mihin hollantilaiset ovat oikein piilottaneet postilaatikkonsa? Niinpä jouduin ottamaan kortit mukaani lentokoneeseen.

Kolmessa kortissa on kuva Van Goghin taideteoksesta. Taidemuseoon meneminen oli yksi minun matkani tärkeimmistä päämääristä. Ihastelin Van Goghin taideteoksia miltei suu auki. Ne olivat todella, todella upeita. Kaikkien muiden taiteilijoiden työt kalpenivat niiden rinnalla.

Yhdessä kortissa on tuulimylly. Lentokoneen laskeutuessa maisema oli täynnä tuulimyllyjä. Ne tekivät minuun suuren vaikutuksen. Myllyjen rivistö oli veikeää katsottavaa. Tuulimyllyt ovat luontoa hyödyntävä tapa tuottaa energiaa, joka ei kuitenkaan kuluta luontoa liikaa. Toivoisin niitä lisää myös Suomeen. Ei valkoiset myllyt pilaa maisemaa, ja aina voi värittää ne myös jollain toisella värillä.

Viides kortti esittää vedenpintaheijastuksen Amsterdamista. Siitä tulee väkisin mieleen kannabis-turismi. Luin ennen lähtöäni YLE:n jutun Alankomaiden kannabis-turismista (http://m.yle.fi/w/uutiset/ulkomaat/ns-yduu-3-2505361). Siitä sai sellaisen kuvan, että ihmiset matkustavat sinne vain kannabiksen takia. Olin hieman säikähtänyt. En kuitenkaan voi sanoa huomanneeni, että asia olisi tällä tavalla. Toki kaduilla leijui coffee shopeista tuleva kannabiksen tuoksu, mutta en nähnyt missään sekavia tai aggressiivisia ihmisiä. Amsterdam vaikutti kaikin puolin turvalliselta ja lämpimältä kaupungilta.

Paikasta toiseen liikkuminen

Saanko esitellä, tässä on keskikokoinen matkalaukkuni!
Ihminen tarvitsee yllättävän monta laukkua, jotta jokaiselle matkalle olisi omansa. Mietin aika pitkään tätä laukkua ostaessani, onko keltainen järkevä ratkaisu. Nykyään voin sanoa, että kyllä on! Tunnistan oman laukkuni laukkuhihnalta välittömästi pitkän matkan päästä ja voin rynnätä sen luokse! Onhan se toki vähän reissussa rähjääntyneen näköinen, eikä enää kirkkaan keltainen, mutta ehkä matkalaukun kuuluu näyttää maailmaa nähneeltä.
Tuon matkalaukun lisäksi minulla oli mukana reppu ja käsilaukku. Käsilaukku osoittautui turhaksi, koska kannoin reppua mukanani kaikkialle. Siihen oli syynä se, että halusin kantaa mukanani kameraa, ja käsilaukku oli hieman liian ahdas sille. Ainoastaan viimeisenä iltana lähdin kiertämään Amsterdamia pelkän käsilaukun kanssa. Siitä syystä minulla ei ole kauniita iltakuvia Amsterdamista laisinkaan. Ajattelin kuitenkin lepuuttaa kantolihaksiani viikon kantamisen jälkeen.
Kuten kuvakin osoittaa, aion kirjoittaa matkustamisesta – tarkemmin sanoen siirtymisestä paikasta toiseen. Lensin Amsterdamiin ja takaisin Blue1:lla. Blue1 on mielestäni miellyttävä lentoyhtiö. Palvelu on hyvää, ruumaan saa laittaa 23kg tavaraa, ja he olivat erittäin ripeitä. Lennot olivat molempiin suuntiin etuajassa, eikä matkalaukkuja joutunut kauan odottamaan.
Täytyy tosin sanoa, että kerran Blue1:n lennolla olen kadottanut matkalaukkuni. Se tapahtui mukavasti joulun alla, ja kaikki joululahjat olivat matkalaukussa. Matkalaukku palautui vasta Tapaninpäivänä. En tosin tiedä, kenen syytä kadonneet matkalaukut ovat. Ehkä siitä ei voi lentoyhtiötä syyttää. Miellyttävää Blue1:n lennoilla on myös se, että siellä on tarjolla ilmaisia sanomalehtiä, kahvia ja teetä.
Lentokentältä Amsterdamin keskustaan siirryin junalla. Junamatka maksoi noin 4 euroa, ja matka kesti noin 20 minuuttia. Junaan sai ostettua lipun automaateista, joihin kävivät kolikot. Automaatti oli hämmentävä, koska siinä kysyttiin monen monta eri kysymystä. Kysymykset olivat kuitenkin esitetty niin havainnollisesti, että niistä selvisi. Haastavaa junamatkalla oli se, että kuulutukset olivat ainoastaan hollanniksi. Olin miltei hypätä väärällä pysäkillä ulos.
Lisää junamatkustusta koin, kun matkustin Amsterdamista Maastrichtiin. Amsterdamin keskusrautatieasemalla oli automaatteja, joissa voi maksaa luottokortilla. Samoja automaatteja ei ollut Maastrichtissa, joten siellä lippu täytyi ostaa tiskiltä. Matka yhteen suuntaan maksoi noin 23 euroa. Matka-aika oli noin 2,5 tuntia.
Ihmettelin junaan päästyäni, miksi määränpääksi on merkitty ”Maastricht, Heerlen”. Ystäväni kertoi tekstiviestin välityksellä, että juna jakautuu jossain vaiheessa kahtia, joten minun pitäisi varmistaa, että olen oikeassa vaunussa. Vaunussa ei lukenut missään, mihin se oli menossa, ja kuulutukset olivat edelleen hollanniksi. Kysyin neuvoa edessä olevalta mieheltä, joka kertoi, että olen oikeassa paikassa. En kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut, sillä hän ei tuntunut ymmärtävän, että juna saattaa jossain vaiheessa  jakautua kahteen osaan. Hyppäsin eräällä asemalla junasta ulos ja katsoin lukisiko vaunuissa jotain. En tullut yhtään viisaammaksi. Lopulta kysyin yhdeltä tytöltä, olenko oikeassa vaunussa, ja hän totesi minun olevan. Olisi ehkä pitänyt uskoa sitä ensimmäistä miestä, eikä panikoida.
Muuten junamatkustus oli miellyttävää, ja junat samantyyppisiä kuin Suomessa. Ainut ero oli siinä, että junalipuissa ei ollut paikkanumeroa. Ostin lipun aina samalle päivälle, kun olin matkustamassa. Lippua pystyi käyttämään missä tahansa junassa sen päivän aikana. Junia kulki Amsterdamin ja Maastrichtin välillä suunnilleen puolen tunnin välein, joten voin kutsua junaliikennettä sujuvaksi.
Muita kulkuvälineitä en matkallani käyttänyt, sillä mielestäni paras tapa tutustua uusiin kaupunkeihin on kävellä siellä.

Ostoksilla

Olen kertonut aiemmin, että en erityisemmin pidä shoppailusta. Jostain syystä kuitenkin hieman sekosin ollessani Amsterdamissa. Se johtuu varmaan siitä, että minulla oli pitkästä aikaa matkatavaroissa tilaa ostaa jotain. Matkatavarani painoivat 10 kg, ja ne olisivat saaneet painaa 23 kg. Vähemmästäkin sekoaa.

Kaupat olivat Amsterdamissa auki yllättävän vähän aikaa. Ne aukenivat aamulla vasta klo 10 ja menivät kiinni jo joskus klo 18-19 aikoihin. Tästä syystä kuljin ostoskadulla moneen kertaan silloin, kun kaupat olivat jo kiinni. Siitä huolimatta ehdin käydä muutamassa kaupassa. Keskityin lähinnä paikkoihin, joita ei tietääkseni Suomessa ole. Sanon tietääkseni, koska en oikeasti tiedä. Hahah.

Minulla oli tarkoituksena löytää uudet farkut, sillä vaatekaappia siivotessani totesin housuvalikoimani olevan surkea. Löysinkin oikein kivat farkut Cool Catista. Pidän eniten leveälahkeisista farkuista, mutta harmikseni ne eivät ole muodikkaita, eli niitä ei saa juuri mistään. Ostamani farkut olivat kuitenkin varsin kivat, vaikka ovatkin suoralahkeiset. (Pillifarkut ovat ehdoton ei, ei ei!)

Toinen tavoitteeni oli löytää 50-luvun mekko. Tämä siitä syystä, että harrastan swing-tanseja. Swing-tanssibileissä ihailen aina toisten tyttöjen kauniita mekkoja. 50-luvulla osattiin tehdä ihania vaatteita! Ilokseni huomasin, että vuosikymmen on tulossa jälleen muotiin, sillä kaupoissa oli uusissa vaatteissa paljon 50-luvun vaikutteita.

No.. Lopputulos oli se, että ostin reissultani KOLME mekkoa! Hahahah! Laitan niistä kuvat alle:

Mekko nro 1 on Bershkasta. Kaupassa kuvittelin sen olevan punainen, mutta seuraavana päivänä tajusin järkytyksekseni, että se on pinkki. En ole koskaan pitänyt pinkkiä omana värinäni, mutta jos viime kesänä pystyin pitää päässäni pinkkejä raitoja, niin enköhän tänä kesänä voi pitää ylläni pinkkiä mekkoa.

Mekko nro 2 on kaupasta, jonka nimeä en muista. Ostin sen, koska pidän tuosta pallokuosista, ja helma liehuu tanssiessa. Hämmentävää mekon yläosassa on se, että se näkyy läpi. Alle täytyy siis laittaa toppi, ellei ole sujut sen kanssa, että kaikki näkevät rintsikat mekon alta.

Mekko nro 3 on ostettu Maastrichtissa olevasta fiftari/goottikaupasta. Se on täydellinen! Jos olisin löytänyt sen heti, en olisi tarvinnut noita kahta ensimmäistä! Se on todella söpö ja ihana. Helma liehuu tanssiessa upeasti. Viekää minut heti tanssiaisiin!

Ei kai minulla shoppailusta muuta sanottavaa ole. Paitsi, että Maastrichtissa oli oikeastaan samat kaupat kuin Amsterdamissakin. Siellä en tosin käynyt kuin tuossa yhdessä kaupassa ja ruokakaupoissa. Ruokakaupoista sai ihania lihatuotteita, ja kasvikset näyttivät tuoreilta. Ruokakaupoissa oli myös viinit ja vahvat kaljat – toisin kuin Suomessa. Ainut hölmöys oli se, että ruokakaupoissa piti maksaa käteisellä. Vaatekaupoissa kävi usein luottokortti.

Maastricht & Valkenburg

Lähdin Alankomaihin, koska kaksi ystävääni olivat Maastrichtissa vaihdossa. Tästä syystä vietin suurimman osan ajasta juoruillen heidän kanssaan puistoissa. Pohdimme paljon vaaleja, ja pidimme omat vaalivalvojaiset. Englannin kieltä puhuin ilokseni aika paljon, sillä eräs tsekkipoika uskaltautui seuraamme ajoittain.

Maastricht vaikutti oikein mukavalta kaupungilta. Siellä oli suunnilleen samat kaupat kuin Amsterdamissa ja paljon mukavia, pieniä pubeja, joista sai maukasta belgialaista olutta hyvään hintaan.

Suosittelen ehdottomasti Take One -pubia kaikille Maastrichtin matkaajille! Siellä oli ihastuttava vanhempi herra, joka selvitti kysymyksien kautta, millaista olutta asiakas haluaa juoda. Maistoin siellä ehkä parasta Alea, jota olen koskaan juonut. Sen nimi taisi olla Lihava Mathilda. Mihin lienee viitannut. 😉

Kirsikkapuut olivat kukassa! Kirsikkapuut ovat ihan järjettömän kauniita. Kunpa ne yleistyisivät suomalaisessakin katukuvassa. Ainakin Turkuun niitä on viime vuonna istutettu paljon.

Kuvassa oleva rakennus on aiemmin ollut kirkko. Nykyään se on kirjakauppa. Alankomaalaiset ovat nähtävästi päättäneet ottaa vanhat rakennukset hyötykäyttöön, sillä ystäväni kertoi, että tämä ei ole ollenkaan ainut kirkko, jonka käyttötarkoitus on muutettu paremmin nykyaikaan sopivaksi.

Maastrichtissa juhlitaan venetsialaisia karnevaaleja joka vuosi. Kuvassa on karnevaaleille suunnattu muistomerkki. Ystäväni kertoi, että koko kaupunki sekosi karnevaalien aikaan. Kuulostaa samalta kuin Venetsiassa.

Minä pidän kileistä – paljon! Niitä oli yhdessä Maastrichtin puistossa. Siellä oli myös paljo erilaisia lintuja.

Salakuvaus kunniaan! 🙂

Hippipyörä! Kyllä kelpaisi tuollaisella ajella pitkin Alankomaita!

Valkenburg oli yllättävän eläväinen paikka. Sitä ei tosin tästä kuvasta huomaa. Siellä oli paljon ravintoloita. Kävimme kaupassa ja kiipesimme kaupungin huipulle piknikille.

Näkymä mäen päältä. Kavereiden mielestä tämä näytti epätavalliselta maisemalta Alankomaissa.

”Nordic Walking”

Rauhallisen piknik-paikkamme suloinen maisema.

Romeo & Julia – vuosien rakkaustarina Shakespearen kanssa

Vuonna 1996 istuin elokuvateatterissa katsomassa Baz Luhrmannin ohjaamaa Romeo + Julia -elokuvaa. Rakastuin tietenkin Leonardo DiCaprioon syvästi. Tietenkin. Kukapa ei? Hän oli varmasti kaunein mies, jonka olin koskaan nähnyt.
Sen lisäksi rakastuin Shakespearen kieleen. Olin vaikuttunut siitä, miten kauniisti ja osuvasti hän asiat ilmaisi. Sinä jouluna toivoin lahjaksi Romeo ja Julia -näytelmän. Luin sen useaan kertaan. Opin vuorosanoja ulkoa, ja lukioikäisenä esitin musiikkiteatterikurssilla Julian monologin. Se nyt vaan tuli ensimmäisenä tekstinä mieleeni, kun piti monologi jostain teoksesta esittää.
Viime viikolla näin Romeon ja Julian ensimmäistä kertaa teatterin lavalla. Edelleen kuuntelin kieltä lumoutuneena. Tarinalla ei ole ollut ihan niin paljon merkitystä. Imen sanoja itseeni, ja se riittää.
Kaikesta huolimatta tajusin vasta nyt, että Romeo ei suinkaan ole unelmien mies, eikä parin rakkaustarina millään tavalla ideaalinen ja tavoiteltava. Vuosien aikana ajatukset siitä, että traaginen rakkaustarina on ainoa oikea vaihtoehto, ovat oman itsensä arvostuksen myötä muuttuneet. Oikea rakkaustarina on ihan jotain muuta kuin silmänräpäyksessä koettu huuma, jonka seurauksena on valmis kumoamaan myrkkymaljan.
Veronassa on seinä, johon ihmiset käyvät kirjoittamassa rakkaidensa nimiä. En ole itse Veronassa käydessäni kokenut ketään miestä niin tärkeäksi, etät olisin hänen nimensä seinään kirjoittanut. Olen ajatellut, että tarpeeksi tärkeä mies vie minut Veronaan. Julialle taisin kirjoittaa kirjeen, jossa luki: ”Mistä tiedän, kuka on Romeo?”
Romeo ja Julia on tarina, jonka kaikki tuntevat. Se on tarina, joka on eri syistä vaikuttanut eri ihmisiin. Se on myös tarina, josta jotkut eivät pidä lainkaan.
Minulle se on kielen fantastista tanssia. Suomennettuna kuitenkin.