Musiikillisia haaveitani kohti

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat laulaa tai soittaa jotain instrumenttia. Olen miettinyt, että olisipa upeaa itsekin osata. Mutta enhän minä nyt osaa, enkä voi oppiakaan, kun ei ole minkäänlaista musikaalista lahjakkuutta, eikä rytmitajua, eikä mitään..
Niin, että mitä? Miksi olen rakentanut itselleni sellaiset raja-aidat, joissa musikaalisuus on asia, jota juuri minun ei ole missään tapauksessa mahdollista kehittää?
Opinhan minä tanssimaankin. ”No niiiin, mutta viejä vie, joten kai sä nyt osaat seurata”, sanoo alitajunta yhä. Luulen, ettei se nyt kuitenkaan viejän ansiota pelkästään ole, että pysyn tanssilattialla pystyssä.
Sitten mieleeni palaa se ala-asteen ensimmäinen laulukoe. Seitsemän! En siis osannutkaan laulaa. Pakko hylätä kaikki haaveet laulukilpailuista.
Tai se musiikkiteatterikurssin esiintyminen, johon olin harjoitellut Levottoman Tuhkimon. Pianosäestys ei kuulostanut samalta kuin karaokevideon tausta. Opettaja tuli avukseni, ja mieleni teki vajota maan alle. Pakko siis hylätä haaveet siitä, että minusta koskaan voisi tulla näyttelijä. Siellä teatterikorkeakoulun pääsykokeissahan pitäisi laulaa!
Yliopistomaailman vieressä oli ylioppilasteatterimaailma. Osallistuin välillä teatterin toimintaan, mutta totesin aina, että minähän en sitten laula, koska en osaa.
Lopulta yhdellä improvisaatioteatterikurssilla harjoittelimme lauluimprovisaatiota. Miltei tärisin kauhusta. En minä voi, kun en osaa! Kyllä minä sitten kuitenkin voin ja lauloin.
Raja-aitojen rakentaminen on helppoa, mutta niiden purkaminen on vaikeaa. Olen nyt laulanut julkisesti useasti improvisaatioteatterin ansiosta. Ensimmäinen askel on ymmärtää, ettei lavalla ole tärkeää se, miltä kuulostaa. Tärkeää on se, että heittäytyy ja tekee. Seuraava askel onkin sitten kehittää sitä ääntä ja äänenkäyttöä. 
Ostin eilen kitaran, sillä minähän voin ja aion oppia soittamaan. Eilen pidin kitaraa sylissäni ja koitin imeä oppia sekä tuntumasta että ohjeista. Motivaationi oppimiseen on suuri. Ihmettelen vain, miksi olen odottanut näin pitkään siinä katsojan roolissa. Miksi en heti yläasteella tarttunut kitaraan, kun sen ääneen ihastuin?
Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä hyppiä mukavuusalueiden yli, kaataa raja-aitoja ja oppia uusia asioita!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s